Aika kovasti on alkanut ärsyttää tuo Urho Kekkosen mustamaalaaminen. Tyhmältä tuntuu myös presidentti Kekkosen yhdistäminen Keskustaan. Eihän presidentti edusta mitään puoluetta. Kekkonen on ilman muuta eräs harvoista suurmiehistä. Kunhan nuo historian suurta kuvaa ymmärtämättömät rakkikoirat ovat räksyttäneet äänensä käheäksi niin Kekkosen maine pullahtaa taas pintaan kuin korkki. Kunhan Kekkosen arvo joskus aikojen kuluttua ymmärretään, hänet voidaan nostaa jopa Mannerheimin ohi. Näin on jämtti.
H.P. Kekkosen haukkujat
Jämtti
20526
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Puoluekannastaan riippumatta Urho Kaleva Kekkonen oli itseriittoinen paskiainen, joka oli valmis uhraamaan Suomen itsenäisyyden omien henkilökohtaisten valtapyrkimyksiensä hyväksi.
Urho Kekkonen on Suomen tasavallan presidenteistä vähiten arvostusta ansaitseva.
Onneksi Kekkosen jälkeiset presidentit ovat tehneet Suomesta aidosti itsenäisen länsimaisen demokratian.
Kusekaamme Kekkosen haudalle vähintään symbolisesti.
Piti Suomen itsenäisenä,vaikka neuvostoliitto,Suomen vasemmiston tukemana yritti murtaa hänet kaikin mahdollisin keinoin.Esim. maassamme lakkoiltiin 60 ja 70 luvuilla,enemmän kuin missään muussa maassa siihen aikaan.Neuvostoliitto rahoitti pääasiassa nämä lakot.sak sai valtavat rahat ussrältä Suomen yhteiskuntarauhan rikkomista varten,mutta Kekkonen piti ohjat käsissä.
Hänen jälkeensä tuli sitten lööperimiehet, jotka antoivat pitkät vapaalle isänmaalle.
kusta joka paikkaan?
Olen pannut merkille ,että Kekkosen arvostelijat hluavat peitellä komunistimenneisyyttään ja sitä järkyttävää ja lieroa myyräntyötä,mitä sak.ja kaikki vasemmistopuolueet teki, Suomen yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi yhteneväksi neuvostoliiton kanssa.
Odotan mielenkiinnolla,millonka tutkijat alkavat kiinnostua selvittämään,kuinka suuri osuus neuvostoliitolla oli sak:oon ja vasemmistopuolueiden rahoituksessa sotien jälkeen,aina 80 luvun alkuun.Osaltaan tämä neuvostokomunistien rahallinen tuki,Suomen vasemmistolle,saattoi aiheuttaa sen,että ussr jätti maksamatta satojen miljardien velat Suomen valtiolle.Mene ja tiedä,mutta on syytä olettaa.
Kepulaiset eivät halua, että heidän menneisyytensä suhteessa neukkujen nuolemiseen paljastuisi. Siksi ei Alpo Rusinkaan tutkinnasta tullut mitään, koska se olisi paljastanut aivan liikaa kepulaista menneisyyttä
Neukuilla oli tosi iso osuus suomalaisen politiikan rahoittamiseen aivan laillista tietä. Ei tarvitse kuin katsoa sen aikaisista pöytäkirjoista, millaisia tilauksia mm. keskustalaiset ja vasemmistolaiset kirjapainot saivat neukuilta ja miten nuo suuret setelin siirrätettiin suoraan puolueiden kassaan.
Kepu ja SKDL olivat tässä hommassa pahimmat kilpailijat, koska nimenomaan niitä neukut rahoittivat. Demarit saivat rahansa lännestä, Ruotsista ja CIA:lta kun kokoomuksen piti tyytyä rakennusliikkeiden antamaan sponsoriapuunn.
Mannerheim oli suuri sotapäälliikkö (vaikka tosiasiassa operatiivista toimintaa johti kenraali Airo) ja hän saavutti kansan keskuudessa suuren arvovallan. Niinpä häntä käytettiin kaksikin kertaa kriittisellä hetkellä tasavallan päämiehenä. Hän oli ensimmäinen valtionhoitaja itsenäisyyssodan jälkeen. Kun poliittinen johto päätti -44 irrottautua sodasta Saksan rinnalla, se arvioi, että vain Mannerheim presidenttinä voi sen tehdä parhaiten. Niinpä Ryti erosi ja eduskunta (vai olivatko sotaa ennen valitut valitsijamiehet) valitsi hänet presidentiksi. Tosiasiassa Paasikivi pääministerinä johti maata eikä Mannerheim koskaan pystynyt antamaan positiivista panosta uuden politiikan luomiseen.
Näinpä minä olen aina pitänyt Kekkosta maamme tärkeimpänä suurmiehenä, ainakin valtiomiehenä. Joitakin vuosia sitten järjestetyssä kallupissa yli 90 % vastaajista piti Kekkosta suurimpana presidenttinä.
Näinpä minä olen aina pitänyt Kekkosta maamme tärkeimpänä suurmiehenä, ainakin valtiomiehenä. Joitakin vuosia sitten järjestetyssä kallupissa yli 90 % vastaajista piti Kekkosta suurimpana presidenttinä.
kalluppi taiettiin tehä ilomantsissa
Keskusta on turvallinen ja paras.
Mannerheim vietti paljon aikaa ulkomailla presidenttiaikanaan. Pelkäsi tulevansa tuomituksi Neuvostoliiton taholta.
Kekkosen valta perustui vähän koulutetun kansan tietämättömyyteen ja nuorison naiviuteen. Kekkonen käytti hyväksi molempia.
Jos tarkoitat, että Suomen kansa olisi vähän koulutettua, niin se ei pidä paikkaansa. Se oli jo Kekkosen aikana maailman huipputasoa. Jos tarkoitat, että Suomen kansan puitteissa vähemmän koulutetut tukivat Kekkosta, on myös ontuva väite. Kekkosen uran alkuaaikoina hän ei saanut kannatusta ilmeisesti vähemmän koulutettujen työläiskaadereiden keskuudessa. Loppuaikoina kaikki kansalaispiirit ja merkittävät puolueet sekä erikoisesti ns. älymystöpiirit häntä kannattivat. Mm. viimeisissä Kekkosen aikaisissa presidentinvaaleissa hänen valitsijamiehensä saivat 86 % äänistä.
Vaikka sinulta on jäänyt vastaamatta kaikki sellaiset viestini, jotka edellyttäisivät hieman kriittistäkin asioiden arviointia, niin laitanpa tässä Sinullekin nimim. Nin on:lle vastauksena hänen Kekkosen asennetta Ryti-Ribbentrop-sopimukseen ja vaikutusta sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin koskevan vastaukseni. Tässä kerrotut pikkuepisodit, vain pari hyvin monista samanlaisista, osoittavat hyvin, millainen "suurmies" oli kysymyksessä.
---------------------------------
Kekkonenhan ei hyväksynyt Ryti-Ribbentrop-sopimusta, vaan oli hyvin julmana sen johdosta. Siitä kerroin tutkielmassani ja jatkoin seuraavasti:
Ei Kekkosella voinut olla Rytiä paremmin epäilyksiä sopimuksen tarpeellisuuden suhteen. Miksi siis Kekkonen oli niin tuohtunut tuosta sopimuksesta? Luulen, että Kekkonen härskisti osoitti vastustavansa sitä vain rakentaakseen näin itselleen kulissin, turvatakseen selustansa vastaisen varalle. Tätä näkemystä tukee se, että Kekkosen ”alter ego” Juhani Suomi kommentoi sopimusta tiiliskivikirjassaan ”Myrrysmies” vain kolmessa kappaleessa. Muiden historiantutkijoiden, jopa Jokisipilänkin ylistämää Rydin henkilökohtaista uhrautumista ja sopimuksen perusteella saadun avun merkitystä mitenkään noteeraamatta Suomi kääntää teon lopuksi negatiiviseksi näin: ”Näin Hitlerin Saksa oli saanut aikaan kauan tavoittelemansa poliittisen sopimuksen Suomen kanssa. Suomen erillissotateesiltä oli lopullisesti pudonnut pohja”.
Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin. Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”.
--------------------------------
Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.
-----------------------------------------
Vai Kekkonen olisi halunnut sotasyyllisille pienemmät tuomiot! Kyllä Kekkosella oli aivan muut halut. Siitä kerroin tutkiemassani näin:
Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.
Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli, kuten jo edellisessä osassa jotakin mainitsin. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.
Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat. Toki Paasikivikin näki Neuvostoliiton luottamuksen saavuttamisen välttämättömäksi ja yhteistyön neukkujen kanssa tarpeelliseksi, mutta periaatteensa hän ilmaisi näin: ”meidän on annettava venäläisille periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen oli näkemyksissään ”joustavampi”.
Sitten Kekkosen vaikutuksesta sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin ja tuomioihin
Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.
>> Mm. viimeisissä Kekkosen aikaisissa presidentinvaaleissa hänen valitsijamiehensä saivat 86 % äänistä.
Monta kertaa neuvostotasavaltojen ääniä yhteenlaskettaessa saatiin kannatukseski yli sataprosenttia. Se taitaa selittyä sillä, että myös Kekkoselle annatut äänet laskettiin mukaan Neuvostoliiton vaalitulokseen:-) Mitään virhettä ei siis ääntenlaskennassa välttämättä ollut...
... vertaat totalitaarisen, yhden puolueen maan ja demokraattisen Suomen vaaleja toisiinsa. Meillä oli kaikissa presidentinvaaleissa useita ehdokkaita. Kävi vain niin, että Kekkosen viimeisissä vaaleissa kaikki merkittävät puolueet ja kansa havaitsi hänen suuruutensa ja valitsi presidentiksi suurella äänivyöryllä. Presidenttiehdokkaakseen häntä ensimmäisenä pyysi suosikkipuolueesi SDP. Silloinen SDP oli karistanut tannerilaiset ryysyistään ja Lipponenkin oli kekkoslaisempi kuin Kekkonen itse.
Minä tiedän ja ymmärrän nuo asiat ilman, että lukisin sinun "tutkielmaansi". Oletko muuten lukenut Krosbyn kirjan? Entä Seppisen kirja; et ole pystynyt siinä tiedossa oleviin asioihin vastaamaan. Minä ostin tänään tuon kirjan.
>> vertaat totalitaarisen, yhden puolueen maan ja demokraattisen Suomen vaaleja toisiinsa.
>> Oletko muuten lukenut Krosbyn kirjan? Entä Seppisen kirja; et ole pystynyt siinä tiedossa oleviin asioihin vastaamaan. Minä ostin tänään tuon kirjan.
... kirjaa sinä et näytä uskaltavan lukea. Vanha se on - sitä ei jälkiviisaus rasita. Se on sinun opeille niin kiusallinen, että voidaksesi elää omissa pahnoissasi onkin parempi jättää lukematta. Pahnat voisivat olla kotoisen lämpimiä, jos jätät myös Seppisen kirjan lukemetta.
...suosittelemisiakin, mutta kun aikani on rajallinen ja on niin paljon parempaakin kirjallisuutta!
Olen lukenut vasta noin 300 sivua Tannerin elämäkerran ensimmäistä osaa, kun on ollut niin paljon muita kiireitä. Lukemani ohessa olen luonnostellut tutkielmaani Väinö Tannerista, josta aikanaan tulee Kekkos-tutkielmaanikin parempi. Mitäpäs sanoisit tästä ensimmäisen osan muutamasta kymmenenstä ensimmäisestä sivusta tiivistämästäni aloituksesta (tietysti sitä sitten tulee edeltämään koko kirja sarjaa koskeva johdanto):
NUORI TANNER – MENESTYVÄ SOSIALISTI
Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen (jarrumies) Gustaf Alfred Thomasson, syntyisin Helsingin pitäjästä, Malminkartanoon kuuluneen Kaarelan kylässä sijainneen Vikbergin torpan poika. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat perättäisinä päivinä elokuussa 1853 Venäjältä tulleeseen koleraan. Gustaf Alfred joutui jo 10-vuotiaasta asti elättämään itsensä ensin paimenpoikana ja sitten sekalaisissa töissä, kunnes pääsi rautateiden palvelukseen ja muutti Helsinkiin.
Gustaf Thomassonilla täytyi olla joitakin vaikuttavia ominaisuuksia, kun hän pääsi rautatieläiseksi, vaikka hän ei ollut käynyt päivääkään koulua ja oli käytännöllisesti katsoen luku- ja kirjoitustaidoton.
Väinön äiti Maria Sofia os. Räsänen oli syntyisin Kuopiosta, josta oli muuttanut Helsinkiin sisäköksi tupakkatehtailija Klärichin perheeseen. Siellä hän oli oppinut ”hienoston tavoille”, joita hän koetti juurruttaa myös perheeseensä. Ei hänkään liene kouluja käynyt, mutta hän kyllä osasi lukea ja kirjoittaa.
Avioliittoa solmittaessa Gustaf Alfred oli 29-vuotias ja Maria Sofia jo 36-vuotias. He saivat hyvin vaatimattoman yhden huoneen asunnon ns. ”Tallgrenin villoista”, nykyisen Kansallismuseon kohdalla sijainneista vuokrakasarmeista. Mitään mukavuuksia asunnossa ei ollut, ei edes vaatekaappia, ja ruoka oli keitettävä uunissa kolmijalan päällä.
Tähän asuntoon syntyi 12.3.1881 Thomassonien esikoinen, joka sai kasteessa nimen Väinö Alfred. Vuonna 1983 Thomassonit saivat toisen lapsensa, Lauran, ja enempää lapsia heille ei ”siunaantunutkaan”, mikä oli kai onni asuinoloja ja myöhempiä koulutusvelvoitteita ajatellen. Perhe muutti myöhemmin asuntoa moneenkin kertaan, mutta kovin häävit eivät olleet asuinolot vielä silloinkaan, kun Väinö ja Laura olivat jo oppikouluiässä.
Thomassonit olivat sillä tavalla edistyksellisiä, että he laittoivat molemmat jo kansakoulussa lahjakkaiksi osoittautuneet lapsensa oppikouluun. Kun Väinö oli käynyt keskikoulun, isä halusi pojan lopettavan koulunkäyntinsä siihen, kun saatu oppimäärä olisi riittänyt esim. rautatievirkamieheksi pääsemiseen, mitä isä Thomasson piti korkeimpana kuviteltavissa olevana päämääränä pojalleen. Mutta kun opinhaluinen Väinö lupasi isälleen kustantaa opintonsa, isä taipui pojan tahtoon, ja niin Väinö sai jatkaa lukiossa.
Väinö työskenteli kesät mm. rakennuksilla tiilenkantajana ja antoi kouluaikanakin yksityistunteja varakkaampien perheiden heikkolahjaisemmille koulutovereilleen ja tienasi näin kaikki lukukausimaksunsa ja rahaa riitti vielä annettavaksi isälle ruoka- ja asuntokulujen vastikkeeksi.
Koulunsa ohessa Väinö harrasti aktiivisesti urheilua ollen mm. koulunsa parhaita voimistelijoita ja painijoita. Hän nousi aamuisin kello neljältä ja kehitti tunnin lihaksiaan englantilaisella Sandow;n menetelmällä. Väinö harrasti myös musiikkia, laulua ja huilunsoittoa, joissa molemmissa hän oli hyvä vielä ikämiehenäkin. Koulupäivän jälkeen hän Hän myös lenkkeili päivittäin, kesäisin työpäivän jälkeen juosten ja talvisin koulupäivän jälkeen hiihtäen viiden kilometrin lenkin.
Harrastukset eivät haitanneet Väinön koulumenestystä. Väinö menestyi lukiossa erinomaisesti, ollen jokaisella lukioluokallaan kolmen parhaan joukossa ja viimeisellä luokallaan luokkansa priimus todistuksen lukuaineiden keskiarvo ollessa 9,60.
>> Koulupäivän jälkeen hän Hän myös lenkkeili päivittäin, kesäisin työpäivän jälkeen juosten ja talvisin koulupäivän jälkeen hiihtäen viiden kilometrin lenkin.
Laitoin tämän vastineeksi "Näin on":lle hänen eräisiin kysymyksiinsä, jotka liittyivät Kekkosen asenteisiin ja vaikutukseen Ryti-Ribbentrop-sopimuksessa ja sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Sopii tähänkin yhtenä pienenä episodina monista vastaavista kertomaan, millainen "suurmies" Kekkonen oli ja kuinka hänestä tuli sellainen "suurmies".
Kekkonenhan ei hyväksynyt Ryti-Ribbentrop-sopimusta, vaan oli hyvin julmana sen johdosta. Siitä kerroin tutkielmassani ja jatkoin seuraavasti:
Ei Kekkosella voinut olla Rytiä paremmin epäilyksiä sopimuksen tarpeellisuuden suhteen. Miksi siis Kekkonen oli niin tuohtunut tuosta sopimuksesta? Luulen, että Kekkonen härskisti osoitti vastustavansa sitä vain rakentaakseen näin itselleen kulissin, turvatakseen selustansa vastaisen varalle. Tätä näkemystä tukee se, että Kekkosen ”alter ego” Juhani Suomi kommentoi sopimusta tiiliskivikirjassaan ”Myrrysmies” vain kolmessa kappaleessa. Muiden historiantutkijoiden, jopa Jokisipilänkin ylistämää Rydin henkilökohtaista uhrautumista ja sopimuksen perusteella saadun avun merkitystä mitenkään noteeraamatta Suomi kääntää teon lopuksi negatiiviseksi näin: ”Näin Hitlerin Saksa oli saanut aikaan kauan tavoittelemansa poliittisen sopimuksen Suomen kanssa. Suomen erillissotateesiltä oli lopullisesti pudonnut pohja”.
Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin. Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”.
--------------------------------
Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.
-----------------------------------------
Vai Kekkonen olisi halunnut sotasyyllisille pienemmät tuomiot! Kyllä Kekkosella oli aivan muut halut. Siitä kerroin tutkiemassani näin:
Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.
Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli, kuten jo edellisessä osassa jotakin mainitsin. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.
Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat. Toki Paasikivikin näki Neuvostoliiton luottamuksen saavuttamisen välttämättömäksi ja yhteistyön neukkujen kanssa tarpeelliseksi, mutta periaatteensa hän ilmaisi näin: ”meidän on annettava venäläisille periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen oli näkemyksissään ”joustavampi”.
Sitten Kekkosen vaikutuksesta sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin ja tuomioihin
Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.