"Ystäväni kaksivuotias lapsi muuttui aloitettuaan kerhon. Iloisesta ja sosiaalisesta tytöstä tuli pelokas ja itkuinen. Lopulta lapsi kieltäytyi menemästä kerhoon ja kertoi äidilleen syyn: "Kukaan ei leiki mun kanssa."
Selvisi, että osa isommista lapsista oli valinnut pienemmistä suosikkinsa, jotka pääsivät mukaan leikkeihin. Muut pidettiin ulkopuolella.
Kun ystäväni kertoi asiasta, muistin tarkkarajaisen kivun. Se tuntui vatsassa kun menin lapsena pihalle, jännittäen mihin rooliin päätyisin pihan tyttöjen lempileikissä.
Siinä yksi kolmesta joutui vakoilemaan muita, jotka jossain vaiheessa livahtivat sisälle ja jättivät kolmannen yksin ulos.
Kipu lakkasi, kun tutustuin päiväkodissa tyttöön, josta tuli paras ystäväni. Vasta paljon myöhemmin pohdin, millaista kipua me aiheutimme kolmannelle tytölle, jonka otimme mukaan vain joskus.
Monelle ulkopuoliseksi jäämisen kokemukset ovat osa kasvamista. Kirjaimellisesti kipeä osa".
http://www.hs.fi/kulttuuri/Kukaan ei leiki mun kanssa/a1375758364915
Kun päiväkodit ja koulut alkavat, moni lapsi jännittää, pääseekö porukkaan mukaan uudessa tai tutussa ympäristössä. Niin ei tarvitse olla. Ystäväni lapsen kerhoryhmää ohjanneet aikuiset tiesivät, että osa lapsista pidettiin leikkien ulkopuolella, mutta eivät osanneet puuttua tilanteeseen.
Yhdysvaltalainen lastentarhanopettaja Vivian Paley teki 1980-luvulla toisenlaisen ratkaisun. Hän kiinnitti ryhmänsä seinälle uuden säännön: "You can't say you can't play", eli kenellekään ei saa sanoa, että sinun kanssasi ei leikitä.
Aluksi lapset vastustivat sääntöä, mutta lopulta kokivat sen huojentavaksi. Selkeä sääntö suojeli monenlaiselta kivulta. Siltä, mikä syntyy ulkopuoliseksi jäämisestä. Ja siltä, mikä syntyy, kun ymmärtää satuttaneensa muita, tarkoituksella tai ilman.
Selvisi, että osa isommista lapsista oli valinnut pienemmistä suosikkinsa, jotka pääsivät mukaan leikkeihin. Muut pidettiin ulkopuolella.
Kun ystäväni kertoi asiasta, muistin tarkkarajaisen kivun. Se tuntui vatsassa kun menin lapsena pihalle, jännittäen mihin rooliin päätyisin pihan tyttöjen lempileikissä.
Siinä yksi kolmesta joutui vakoilemaan muita, jotka jossain vaiheessa livahtivat sisälle ja jättivät kolmannen yksin ulos.
Kipu lakkasi, kun tutustuin päiväkodissa tyttöön, josta tuli paras ystäväni. Vasta paljon myöhemmin pohdin, millaista kipua me aiheutimme kolmannelle tytölle, jonka otimme mukaan vain joskus.
Monelle ulkopuoliseksi jäämisen kokemukset ovat osa kasvamista. Kirjaimellisesti kipeä osa".
http://www.hs.fi/kulttuuri/Kukaan ei leiki mun kanssa/a1375758364915
Kun päiväkodit ja koulut alkavat, moni lapsi jännittää, pääseekö porukkaan mukaan uudessa tai tutussa ympäristössä. Niin ei tarvitse olla. Ystäväni lapsen kerhoryhmää ohjanneet aikuiset tiesivät, että osa lapsista pidettiin leikkien ulkopuolella, mutta eivät osanneet puuttua tilanteeseen.
Yhdysvaltalainen lastentarhanopettaja Vivian Paley teki 1980-luvulla toisenlaisen ratkaisun. Hän kiinnitti ryhmänsä seinälle uuden säännön: "You can't say you can't play", eli kenellekään ei saa sanoa, että sinun kanssasi ei leikitä.
Aluksi lapset vastustivat sääntöä, mutta lopulta kokivat sen huojentavaksi. Selkeä sääntö suojeli monenlaiselta kivulta. Siltä, mikä syntyy ulkopuoliseksi jäämisestä. Ja siltä, mikä syntyy, kun ymmärtää satuttaneensa muita, tarkoituksella tai ilman.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eihän tuossa ole mitään uutta,koko läntinen maailmahan perustuu ns.voittajiin ja häviäjiin,jenkeissä tämä vain on ajautunut /viety(en tiedä) äärimmilleen,jokainen voi katsoa jenkki tappeluhäkkejä,missä heitetään kaksi sisään,yksi ulos,eli sun on pakko voittaa toinen tai olet itse kuollut.Ja tämä sama hulluus vaikuttaa koko yhteiskunnassa ja nyt( sosialismin kuoltua) koko maailmassa.
Se on äärimmäisen vapaan maailman kirous.Jenkithän itse sanovat tasa-arvo, mitä se on?Ei ole olemassa sellaista käsitettä.Heidän koko demokratia sanansa on perustunut valheeseen,häviäjillä ei taida olla edes äänestys oikeutta.
Mutta tulevat vielä huomaamaan,kunhan muu maailma alkaa käyttäytyä samalla tavalla kuin he,että saavat aikaan kaikki kaikkia vastaan tilanteen lopussa eli äärimmäisen 3.maailmansodan,jossa ei ole voittajia.
En tiedä vaan millä tämä kehitys saadaan loppumaan,tämä Snoudeninkin tapaus vahvistaa tämän,mutta joka tapauksessa uusi maailma alkaa ilmeisesti vasta sitten kun vanha on tuhottu,kiitos jenkkien.
Eniten paranoidista väkeä tässä maailmassa.
Ei tälläkään palstalla kukaan leiki mun kaa ja jos joku leikkii, niin sitten mode poistaa senkin leikin sivuilta.
Tuo hyljeksityksi tuleminen lapsena vaikuttaa varmaan koko loppuelämään,työpaikan saantiin, opiskeluun,ihmissuhteisiin.
Kun tuntee itsensä jotenkin huonommaksi kuin muut,niin alkaa
käyttäytyä myös siten,eikä enää välitä.
Toinen keino selviytyä on mielistely, kumpikin on huono konsti.
Tuli mieleeni lapsuudesta kun keräännyimme pelaamaan pesistä,
niin eräs pelaaja ei oikein selvinnyt mistään,joten joukkuetta
valitessa hän "pääsi" aina viimeiseksi porukkaan.
En sitä silloin huomannut mutta nyt, vielä vuosikymmenien jälkeen
muistan hänen surulliset silmänsä jotka anoivat että joku joskus
valitsisi hänetkin, en muista että niin olisi tapahtunut, toki hän aina
peliin pääsi, mutta ei se varmaan kivalta tuntunut.
- jännä juttu: tuo sääntö ei ole suomeksi käännettynä sama kuin englanniksi