Onko normaalia, että minun tosielämän minä ja keskustelupalstojen minä ovat syvästi ristiriidassa toisistaan.
Tosielämän minä esiintyy uskovaisena, puhun paljon uskonasioista ja edustan perinteistä konservatiivista seurakunnalle kuulijaista linjaa. Kannan huolta liberaaliuden jalkautumista keskuuteemmekin.
Tosielämässä olen ehkä sellainen myötäilijä, mutta täällä nettipuolella anonyymina olenkin ihan toinen ihminen. Täällä minulla on valheindentiteettejä. Saatan esiintyä ateistinia, Liberaalina yms. Tarkoituksena vain aiheuttaa keskustelua provosoivaan tyyliin. Mutta onko tämä oikein? Tiedän, ettei uskovaisena näin voi toimia, mutta silti lankean tähän aina uudelleen ja uudelleen. Enkä ole uskaltanut tosielämässä tuoda kenenkään kanssa esiin tätä puolta minusta. Olenko uskovainen?
Olen herkkä ja ajatteleva ihminen ja haluaisin uskoa ns. raittiilla tavalla. Mutta miksi en kykene siihen. Miksi esiinnyn täällä keskustelupalstoilla usein erilaisena, mitä oikeasti olen?
Oikeastihan minä uskon Jumalaan, haluan, ettei joukkomme hajoaisi ja haluan puolustaa perinteisiä käsityksiä, mitä meidän uskossamme on nähty hyväksi. Näitä ovat mm. heikomman puolta pitäminen. Emme halua tehdä mitään, joka pahentaa toista. Oikea uskovainen ei myöskään kiroile. Ei edes netin keskustelupalstoilla. Eikä oikea uskovainen lyttää rakkaita armoneuvoja edes provosointitarkoituksessa. Miksi minä teen silti näin. Aina uudelleen ja uudelleen. Voiko armo kuulua minunlaiselleni huonolle ja ontuvalle ihmiselle?
Tosielämän minä esiintyy uskovaisena, puhun paljon uskonasioista ja edustan perinteistä konservatiivista seurakunnalle kuulijaista linjaa. Kannan huolta liberaaliuden jalkautumista keskuuteemmekin.
Tosielämässä olen ehkä sellainen myötäilijä, mutta täällä nettipuolella anonyymina olenkin ihan toinen ihminen. Täällä minulla on valheindentiteettejä. Saatan esiintyä ateistinia, Liberaalina yms. Tarkoituksena vain aiheuttaa keskustelua provosoivaan tyyliin. Mutta onko tämä oikein? Tiedän, ettei uskovaisena näin voi toimia, mutta silti lankean tähän aina uudelleen ja uudelleen. Enkä ole uskaltanut tosielämässä tuoda kenenkään kanssa esiin tätä puolta minusta. Olenko uskovainen?
Olen herkkä ja ajatteleva ihminen ja haluaisin uskoa ns. raittiilla tavalla. Mutta miksi en kykene siihen. Miksi esiinnyn täällä keskustelupalstoilla usein erilaisena, mitä oikeasti olen?
Oikeastihan minä uskon Jumalaan, haluan, ettei joukkomme hajoaisi ja haluan puolustaa perinteisiä käsityksiä, mitä meidän uskossamme on nähty hyväksi. Näitä ovat mm. heikomman puolta pitäminen. Emme halua tehdä mitään, joka pahentaa toista. Oikea uskovainen ei myöskään kiroile. Ei edes netin keskustelupalstoilla. Eikä oikea uskovainen lyttää rakkaita armoneuvoja edes provosointitarkoituksessa. Miksi minä teen silti näin. Aina uudelleen ja uudelleen. Voiko armo kuulua minunlaiselleni huonolle ja ontuvalle ihmiselle?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tähän ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu. Pysy pois tältä palstalta. Jos kuitenkin haluat välttämättä provosoida, niin mene Maailman Menoa-palstalle. Siellä provosointi ja muu räyhääminen kuuluvat hyviin tapoihin.
Uskon, että siihenkin syntiin (jos sitä syntinä voi edes pitää, minun mielestä se ei ole syntiä) on langennut suurin osa täällä vakituisesti kirjoittaneista, ainakin minä olen.
Kyllähän sitä haluaa ja pitääkin katsoa asioita monelta puolelta ja sen takia välillä katsoo asioita ateistin ja liberaalin silmin. Jos niin ei tee, niin sittenhän sitä katsoo asioita pelkästään yhdeltä kantilta, yksipuolisesti ja se on väärin.
Normaalijärjellä varustettu ihminen katsoo aina asioita laajasti, monelta kantilta, se on sisäänrakennettu asia.
Jeesus ei kieltänyt keskustelemasta uskosta, jos ja kun sinulla tulee asioita mieleen, mistä haluat keskustella, niin se on pelkästään hyvä asia, keskustelkaamme.
Eihän sillä ole merkitystä, jos esiinnyt ateistina, koska sinua kiinnostaa nähdä asia siltä kantilta ja haluat tuoda sen keskusteluun, niin sehän on pelkästään hyvä asia.
Muistan miten Mopin palstalla kirjoittajat hyökkäsivät yhden Toisten kimppuun, kon hän esiintyi eri nimimerkeillä. Minusta se ajojahti oli pikkusielusten hommaan.
Epäilet sisimmässäsi lestadiolaisuutta mutta et uskalla tunnustaa sitä itsellesikään. Siksi kokeilet, olisiko ateismi tai liberaali-vl parempi vaihtoehto.
Kyllä uskoon kuuluu myös epäily.
Joskus epäily voi olla oikeasti perusteltua, ensimmäinen hälytysmerkki vaarallisesta asiasta. Jos kaikki vaaran merkit jätetään huomiotta, miten voisi ikinä pelastua?
Uskosi on varmasti aitoa! Kyse saattaa olla vain ihmissuhdeongelmista, jossa normaalit turhautumiset eivät pääse esille lähipiirissä, kun asiolle ei tunnu löytyvän oikeita sanoja.
>>Kannan huolta liberaaliuden jalkautumista keskuuteemmekin.
Ilmeisesti tuo on sitä naismoralismia?
Mitä jos Jumala on lähettänyt sinut herättämään vl-liikkeen synnin unesta.
Eräs vain
Kukapa täällä ei räyhäis ja hakkuis toisia netti antaa siihen mahdollisuuden. Mutta jos joudut sitä tilintekoon itsesi kanssa, niin parampi lopettaa kirjoittelu. Sinähän tiedät sitäpaitsi Jeesuksen ajan, kirjan oppineet ja variseukset, sinä olet yksi heistä. Jeesus oli heidän kassaan ns napit vastakkain. Jos omaa ongelmaasi katsot uskon näkö vinkkelistä, niin oikein se sinun kaksinais moraalisi ei ole.
Hyvä Eräs vain. Silloin kun minä olin vielä vl, petyin valtavasti siihen kaksinaismoralismin määrään, jota kanssakulkijat harrastivat. Suurin ongelma oli siinä, että he eivät sitä myöntäneet suorasti tai epäsuorasti. Eivät itselleen eivätkä muille. Ei tarvinnut. Synnit yleisesti anteeksi ja sillä siisti. Mutta kaksinaismoralismi oli, eli ja voi hyvin.
Sinä sen sijaan kannat huolta itsesi tilasta. Siksi sanon sinulle, että asiasi ovat hyvin.
Normaalissa elämässä kaksinaismoralismi on yleistä, koska omien todellisten mielipiteiden ja asenteiden esittäminen/puolustaminen ei ole helppoa. Se vaatii rohkeutta ja taitoa. Asiaa on hyvä harjoitella ennen kuin kenenkään "läheisen" kanssa asiasta väittelee.
Yksi tärkeimmistä asioista elämässä on rehellisyys ja ennen kaikkea älyllinen rehellisyys. Kysy itseltäsi: Haluanko uskoa mahdollisimman moniin asioihin, mitkä ovat totta? Missä vaiheessa haluan uskoa asioihin? Onko tietämättömyys pahasta?
Itse olen huomannut, että järjelliset asiat ovat helposti perusteltavissa ja niitä on helppo puolustaa. Esim ihmisyyden ja ihmisarvojen puolustaminen raamatullisesta lähtökohdasta on tosi vaikeaa mutta humanismin kautta erittäin helppoa ja johdonmukaista. Miten vaikka homojen tappaminen afrikassa ? Miten orjuus?
Kun opit olemaan älyllisesti rehellinen ja johdonmukainen, pystyt edelleen oleen uskovainen mutta uskallat myös puolustaa heikompia.
Lähimmäisen rakkaus vaatii kovaa rehellisyyttä ja johdonmukaisuutta! Lähimmäisen rakkaus ei ole seurakunnan lääppimistä ja nöyristelyä!