Anorektikko äidit?

En ole anoreksiaa sairastava äiti, mutta kerron tyttären näkökulman asiaan. Oma äitini on nimittäin aina suhtautunut ruokaan, liikuntaan, ulkonäköön ja syömiseen jollain lailla kummallisella kiihkeydellä. Laihduttamisesta meillä on kotona puhuttu aina, ihan lapsuudesta saakka; kummatkin vanhempani ovat olleet vuoroin milloin milläkin "dieeteillä" ja alkaneet laihduttaa, vaikkei varsinaista tarvetta edes ole (äitini hoikka, normaalipainoinen). Keskusteluissa vilahtelevat usein ilmaisut "vatsamakkarat", "allit", "selluliitti", "maha", "täytyy laihduttaa/alkaa dieetille" ja "olenpa lihonut". Ulkonäköön keskittyminen on toisinaan ihan fanaattisen tuntuista. Näin aikuisena olen huomannut lähes koko suvun (erityisesti äitini puolelta) suhtautuvan syömisiin ja painonhallintaan samankaltaisella tavalla. Täytyy liikkua, laihduttaa ja pudottaa painoa - ilman mitään todellista tarvetta (esim. ylipaino-ongelmat). Äitini on nuoruudessaan laihduttanut ja laihtunut rajusti ja niin myös moni sukulaiseni.

Tämä on jättänyt jäljet myös siihen, kuinka suhtaudun itseeni. Vaikka väitetään, että syömishäiriöt ovat oire jostain syvemmästä, itse koen toisinaan jopa "mallioppineeni" kaikki nämä maneerini äidiltä ja suvulta. Onnekseni osaan ajatella itsenäisesti, joten kyseenalaistan kaikkea kotoa oppimaani nykyisin hyvinkin paljon. Kuitenkin olin lapsena aina alipainoinen, oireilin syömisen kautta koko lapsuuteni, teini-ikäni ja nuoruuteni. Missän vaiheessa en jäänyt pahemmin kiinni, sillä tällainen käytös on meillä kotona ihan "normaalia". Parannuin itse.

Tahdon sanoa äideille, jotka kärsivät tai kokevat kärsivänsä syömishäiriöistä; yrittäkää päästää irti. Älkää arvostelko itseänne, painoanne, läskejänne ja ruokailutottumuksianne ääneen lastenne kuullen. En tahdo syyllistää, mutta äidin suhtautuminen ruokaan vaikuttaa kyllä lapseen ja näin sairas "ketju" jatkuu sukupolvelta toiselle. Itse olen päättänyt, etten aio koskaan tuskailla läskejäni lasteni edessä (mikäli lapsia saan), ikinä, sillä tiedän mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa - huolimatta siitä, että historiassani on syömisoireilua ja etten edelleenkään aina pidä itseäni kauniina. Tahdon opettaa lapsilleni täysin päinvastaiset arvot, kuin mitä kotona opin. Uskaltakaa siis päästää irti.

Olen itse syömishäiriöinen 30-vuotias, teini-ikäisen tyttären äiti.

Täältä löytyy Yks 31-v syömishäiriöinen, 7kk ikäisen pojan äiti. Poika tosin nyt on ollut jo pidemmän aikaa hoidossa toisaalla ja Se hoito jatkuu niin pitkään kuin on tarve. Itsellä pääasiassa anoreksia, mutta oksentelen myös n. 2-5 kertaa\vko. Vuoden alusta tähän päivään mennessä painoa on lähtenyt yli 40kg ja olen vielä juuri ja juuri normaalipainon rajoissa, alarajalla kylläkin.

Minä olen anoreksiaa sairastava 34v, kolmen lapsen äiti; 15v, 14v ja 3v.
Meillä vanhemmat lapset sairaudestani tietävät, vaikken koskaan (siis ikinä, milloinkaan) itseäni hauku lasten kuullen, enkä muutenkaan painosta puhu. Tai paastoista, dieteistä, fanaattisesta liikunnasta yms. Ne on aikuisten juttuja.
Avoimesti ollaan kuitenkin keskusteltu vanhempien lasten kanssa, koin että lapset olisivat enemmän huolissaan, jos eivät tiedä ja miettiivät että mikä äidillä on.
Lapsillani on terve suhtautuminen sekä itseensä että muihin, ja ollaan puhuttu ihan suoraan siitäkin, että äidin maailma on vinksallaan _oman_ kehoni kohdalla, mutta se ei todellakaan tarkoita että näkisin normaalipainoiset lapseni lihavina, tai että rakastaisin enemmän jos olisivat laihoja.

Joskus olen törmännyt ihmiseen, joka sanoi ettei syömishäiriöiset äidit varmasti edes ruoki lapsiaan, joten mainitsenpa senkin, että itse ainakin rakastan ruoanlaittoa ja leipomista, niin ironista kuin se onkin. Leivon pari kertaa viikossa, milloin mitäkn, ja ruokaa laitan joka päivä. Minun lapset ei syö kaupan valmismössöjä. Ei siksi että ne lihottaisivat, vaan siksi että koen ylimääräiset säilöntä- ja lisäaineet, aromivahventeet ja muovipakkaukset epämiellyttävinä. En silti ole fanaattinen, jos lapsi tahtoo syödä joskus jotain valmista tai käydä ulkona syömässä, niin sekin on ihan ok.
Meillä eletään niin kuin muissakin perheissä, paitsi että äiti vaan näkee peilistä itsensä hassusti.

Ja minusta on hirvittävän surullista, että yksi kirjoittaja kirjoitti, että hän muistaa kuinka äiti itseään haukkui ja oli milloin milläkin dietillä. Se on varmasti raskasta lapselle ja nuorelle!

Minä olen 58-vuotias kahden lapsen äiti.
Ensimmäisen sain 21-vuotiaana, toisen vasta 12 vuotta myöhemmin, anoreksian takia.
Olen todella pitkän linjan anorektikko. Koko ikäni tatä sairastanut. Parempia jaksoja ollut, jolloin raskaus mahdollistui, aina pudonnut takaisin. Nyt taistellut painon 46 kiloon, olen 169 cm pitkä. Tästä en pysty nostamaan, en millään.
Koskaan en ole oksentanut enkä myöskään ahminut. Täysin pelkkää paastoa ja ruoan säännöstelyä, liikuntaa myös.
Molemmat lapset (siis aikuisen iässä mutta mulle lapsia) tietää sairaudestani. Olen ollut täysin avoin, ja he ovat täysin avoimia minulle. Tyttö sanoo suoraa että vihaa sairauttani. Ei halua puhua siitä. Poika ei osaa eikä tiedä mitä sanoa. Molemmille olen aiheuttanut valtavaa surua ja pelkoa. Vielä kun asui kotona, tyttö tuli aamulla hädissään herättämään jos nukuin epätavallisen pitkään. Pelkäsi että olen kuollut.
Pahimmillani olen ollut reilusti alle 40 kg, silloin tosin pari jaksoa sisätautiosastolla kriittisen huonon kunnon takia. Koskaan en ole ollut pakkohoidossa. Pari kertaa hakeutunut syömishäiriöhoitoon, jonka kohta lopettanut.
Anoreksia on ruma ja hirvittävä sairaus. Se houkuttelee hunajaisin lupauksin, ja kun olet loukussa se näyttää pelottavat julmat kasvonsa. Ja pakoon on lähes mahdoton enää päästä, ei ainakaan ilman rautaista motivaatiota ja teräksistä tukea ja apua. Sen kourissa menettää kokonaisen elämän, pahimmassa tapauksessa, kuten minä. Niitä päiviä kuukausia ja vuosia en enää koskaan saa takaisin.