Pastori vai avaruushallinon tutkija

Noin ajatteleva pappi saisi ottaa hermolomaa vuoden verran. Kamalaa jos pastori ajattelee paimenena noin. Huh huh, veti hiljaiseksi.

Avaaja: "Ei olisi mukava olla Korintton seurakunnan saarnaaja Paavalin kirjeiden aikana."

Eipä niin. Paavali kirjoittikin, että Korintton johtoon ja julistustehtäviin oli valittu ja noussut "valheveljiä", jotka vain ulkoiselta käytökseltään ja pinnallisela puheellaan olivat kristittyjä. Paavali toteaa suoraan, että he ovat valehtelijoita ja heidän loppunsa on kadotus. Lisäksi Paavali toteaa, kuinka nuo harhaiset julistajat repivät seurakuntaa - ja serakunta sen salli. Paavalin nuo isoiset apostolit olivat torjuneet ja syyttäneet Paavalia kaksinaamaiseksi. Nuo valheveljet nauttivat varmasti saamastaan suosiosta, sitähän he etsivät - uskovan saarnaajan olo olisi ollut siellä tukala.

Haikailetko todella päässeesi älysi puolesta Nasan tutkijaksi ja oletko aivan oikea pastori? Eikö Jeesuksen seuraaminen ja Hänen palvelemisensa sinulle riitä? Olet valinnut niin, ettet valita seurakunalaisten velttoudesta - valitatko Jeesukselle rukouksessa oman sydämesi tilaa ja elätkö päivittäisessä parannuksessa, toivottavasti teet niin.

Oletko etsinyt ja kysellyt seurakuntalaistesi keskuudessa olevista armolahjoiseta ja rohkeasti pyytänyt julistamisen, palvelemisen ja muiden armolahjojen omaavia seurakuntalaisia elopellolle. Käsi sydämellä: oletko palkkapastori, joka tyytyy siihen työntekijäkeskeisyyteen, mikä Suomen Siionissa niin yleisesti vallitsee. Oletko mahdollisesta loppuunpalamisen kynnyksellä ja kyynistynyt, oletko menettänyt ilon julistaa evankeliumia ja elää itse armosta?

"Aavikolla lunta" sanoo sen: hiljaiseksi vetää, noin juuri. Jos mahdollista, kirjoita lisää tilanteestasi, että tästä hiljaisuudesta päästään eteenpäin. Toivottavasti tämä ketju jäisi kuitenkin asialliseksi - jos käyt näillä sivuilla harvoin, niin kerron sinulle, että yleensä alta aikayksikön ketju puuroutuu melkoiseksi syyttelyksi ja väittelyksi ilman aitoa kaipuuta totuuteen ja rakkauteen.
Siunausta päivääsi!

Näin se menee kun ei seurakunta valvoo rukouxessa yötä päivä lakkamatta Toivossa parempaan . Elikä Jeesuxen kaltaista meininkiä.

Eikö ihminen uskoontultuaan ala kyselemään johdatusta elämälleen ja kun sen sitten saa niin nöyränä pysyy kutsumukselleen. Ja kyllähän pastori on kai päätynyt tehtäväänä juuri tuon kutsumuksen ja johdatuksen ojaamana.
Jos asia on ollut ollut yksipuolinen tai molemminpuolinen väärinkäsitys, niin enpä ihmettele jos seurakuntaa vaivaa velttous.
Jos virka on vain oma valinta, pittäähän se sitäkin olla, niin ei ole ihme että molemminpuolinen innostus puuttuu ja työ takkuilee.
Ja eikö saarnaaja tehtävässä ole tarpeen? Jos aloittaja on todellakin saarnaaja??? niin eikö ole harkinnan ja kyselyn paikka: seisotaanko tässä nyt sitten oikean pulpetin takana. Ja jos pesti on Herran antama, niin ei kai se haittaa, kuhan itse ruokkii lampaansa uskollisesti ja voimalla jonka on kutsujaltaan saanut..
Oli miten oli: aloitus antaa kyllä milenkiintoista pohdittavaa ja keskustelun aihetta.
Tällaisia ajatuksia herätti?

Tervetuloa Jehowantodistajiin. Siellä riittää aktiivisuutta seurakunnassa, eikä tarvita pastorititteleitä, vaan vanhimmat ja seurakunta.

Toimimme aktiivisesti, elämme jo Jumalan valtakuntaa. Näin aktiivisuus kohdistuu jo valtakunnan rakentamiseen, emmekä ole niin kiinnostuneita tämän maailman menoista, joka johtaa aktiviteetit muualle, sekä näin velttouttaa seuraporukkaa, kuten teillä.

Ehkä siinä sanoman sisällössä on velttouden henki.

Taitaa olla provo tämä aloitus

Tuli vielä mieleen, että jos olisit oman seurakuntani pastori, niin tuollaisessa tilanteessa olisi kyllä kaikkien etu, jos alkaisit rukoilla tosissasi tulevaisuuden puolesta ja rehellisesti juttelisit asiasta sitten seurakunnan kanssa. Jos tehtäväsi ja kutumuksesi ei ole enää olla pastorina, niin sitten vaikka sinne Nasan hommiin.
Ja kun lukee noita kommenteja, niin aika teräviä ääniä kentältä sanelee. Ihan rehellisesti vieläkin ajattelen, että onko tämä edes pastorin aloitus?
Älä hyvä ihminen polta itseäsi loppuun jos tuollaiset mietteet piinaavat yönsi tunteja.
Kyllä pastorikin on ihminen ja kaikenlaista sattaa mielessä käydä. Sanoivathan opetuslapsetkin: mitä me tästä saamme, kun olemme luopuneet kaikesta.
Älkää nyt ihan hirveitä loukkauksia ladelko tälle väsyneelle veljelle.

Niin, eikös se "entinenkin" paimen valitellut, että työ seurakunnassa olisi ihan mielekästä, ellei olisi noita seurakuntalaisia. :)

Jos aloittaja onkin pastori, uskon viestinsä olevan eräänlaista sarkasmia nykypäivästä.

Täällä jossain toisessa ketjussa joku valitteli sitä, ettei hänelle ole tilaa toimia omassa seurakunnassaan siinä tehtävässä, mihin hänellä olisi lahjoja ja halua.

Tiedän taas monissakin seurakunnissa olevan sen ongelman, että ei vain yksinkertaisesti löydy halukkaita tehtäviin, eikä kysymys ole siitä, ettäkö olisi vain joitain määrättyjä ihmisiä kysytty määrättyihin tehtäviin, vaan on ihan yleisesti ilmoitettu, että seurakunnassa kaivataan tekijöitä ja jos kokee minkäänkinlaista kutsumusta ja halua johonkin tehtävään, ilmoittautuisi,
mutta kun noita ilmoittautumisia ei ole.

Vanhemmat ihmiset eivät enää jaksa, perheelliset elävät ruuhkavuosissaan ja nuorilla on muita mielenkiinon kohteita.

Joten jälleen kerran nousee eteemme RUKOUS!

Luuk. 10
2. Ja hän sanoi heille: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.

Matt. 9
36. Ja nähdessään kansanjoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta.

37. Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän.

38. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa."

En yhtään ihmettele, että seurakuntien työntekijät väsyvät ja uupuvat, sillä työtä heillä todellakin on niin paljon, kuin vain jaksavat ja kykenevät tekemään ja kun on kysymyksessä Jumalan työ, juuri ne vilpittömimmät pyrkivät antamaan niin kaikkensa, että' ylittävät jopa voimansa siinä kaikkensa antamisessa.

Muistetaan rukouksin kaikkia pastoreitamme ja seurakuntiemme työntekijöitä ja myöskin sitä, että löytyisi työmiehiä Jumalan vainioille.

Ketjun aloitus on varmasti provo. Kuitenkin aika harvan pastorin julistus ja opetus täyttää nämä paavalilaiset kriteerit sellaista tekoviisastelua ja ympäripyöreää hurskastelua on puheet tämänpäivän helluntaiseurkunnassa.


1.Tessalonikalaiskirje:
1:5 että meidän evankeliumimme tuli teidän tykönne, ei ainoastaan sanana, vaan myös voimana ja Pyhässä Hengessä ja suurella varmuudella

Seurakunnan rivijäsen ei tiedä eikä ymmärrä yhtään mitään pastorin arkipäivästä eikä pyhästä sen enempää.

Siinä työssä ei sa olla kovin lahjakas, ei kovin järkevä eikä monitaitoinen eikä muutenkaan syvästi kokeva ihminen. Siinä jaksavat vain keskivertoyksinkertaiset ihmiset joilla ei ole liian monta ällää päässään.

Seurakunta ei ole mikään TYÖLEIRI ja sinne mennään jos siltä tuntuu, jos ei tunnu, ei mennä ja se ei kenellekään kuulu.

Usko ei ole orjauutta, vaikka joku sitä ihannoi.

Jos verrataan vuosikymmeniä sitten vallinneeseen tilanteeseen ja nykyiseen.

Tuolloin ei ollut TV , harvalla oli radio, ei ollut musiikkivempaimia, ei kännyköitä, ei tietokoneita, ei autoja eli ei juuri ollut muuta kuin srk toiminta,

Nyt on virikkeitä ja hyvä niin, sillä srk ei ole mikään työleiri ja se pitäå vaan hyväksyä.

Työtä voi viedä eteenpäin, mutta se ei kuitenkaan ole srk vastuulla.
Työ on Jumalan ja kyllä Hän hommansa hoitaa.

Seurakunnissa on turhan paljon loppuunpalaneita pastoreita.He ovat ottaneet sekä vastuun että tehtävät itselleen, eivätkä ole taakkaa kestäneet.

Ellei Jumala hoida asiaansa, niin turha on ihmisen taakan alle nääntyä.

Seurakunnan toiminta ja sen aktiviteetit pyörivät seurakuntalaisten ehdoilla, ei kenenkään muun ehdoilla.

Sanoisin vielä että seurakunnan toiminta ei ole mikään kiihdytyskaista jossa kaikki laitetaan likoon, silloin se on työleiri jota se ei saa olla.

On myös huomioitava että srk'laisten työtahti leipähommissa on jo melkoisen vaativa sekä kuluttava, joten srk tulee olla lepopakikka, muutoin väki ei ole paikalla.

Taitava johtaja delegoi srk 'llisia tehtäviä eri henkilöille, näin taakka yhden osalta kevenee.

Hellareitten ehken eräs PAHIMMISTA ORGANISAATIOVIRHEISTÄ on ollut, tehtäviä ei ole HALUTTU tai niitä ei ole USKALLETTU jakaa, sillä nokkamies on pelännyt asemaansa.

Jos itse kokee kyvykkäät srk 'laiset uhkana itselleen, silloin tekee hommat itse.

Siinä on vaarana, jos kyvykkäät seurakuntalaiset kokevat ettei heidän painostaa tarvita, he suuntaavat energiansa muualle.

Otan esim. menneinä vuosikymmeninä srk vanhin istui paikallaan vaikka toimintakyky oli jo aikoja sitten mennyt, joten kyvykkäät henkilöt hakeutuivat muualle.

Jokaisen pitäis olla seurakunnassa saarnaajana muutama vuosi, sitten vasta osais olla seurakunnassakin.

yksinkertaiset ihmiset paiskoo teräaseita sinne tänne, ja pappiparka yksin niitä sitoo ja hoitaa yökaudet yksinäisissä kammioissaan.

on kokemusta riittävästi molemmilta puolilta. Ja kun pappi on rampana yksin mökissään, se ei kiinnosta enää ketään.

tämä on arkiasetelma, siitä voi sitten tehdä runoja eri tarpeisiin mielin määrin.

Minulle tuli aloittajasta mieleen eräs helluntaiseurakunta, joka palkkasi pastorin. Tämä pastori oli haki voitelun Torontosta ja alkoi vetämään kokouksia Toronton hengessä. Pastorista tuli itsekäs ja omapäinen niin että hän ei antanut edes kaikkien vanhimmistoveljien puhua kokouksessa. Toronto-henkisiä puhujia kyllä pyydettiin puhujiksi.

Kysessä oli perinteinen helluntaiseurakunta (ei Helluntaikansalainen). Jäsenistä tuli penseitä ja pastorilta meni luottamus. Tilanne parani, kun tämä Toronto-pastori saatiin erinäisin järjestelyin varhaiseläkkeelle. Pastori muutti sitten pois paikkakunnalta ja hän on eläkkeellä ollessaan ollut puhujana helluntailais-karismaattisissa menestysteologiaseurakunnissa.

Tämä seurakunta jossain määrin tervehtyi Toronto-pastorin jälkeen. Jumalanpalvelukset muuttuivat sekamelskasta järjestykseen.

Minusta olisi hyvä, että voitaisiin puhua oikeista asioista ja tunteista. kun ihmiset teeskentelevät taikka joutuvat pelossa kieltämään tunteita itseltään seuraa passiivisuus.
Monet uskovat eivät usklla puhua ongelmistaan kuin ei uskovaisten palstoilla...se on hirveää. Saarnaajat puhumaan sitä miltä oikeasti tuntuu ja seurakuntalaiset samoin ja siitä voi syntyä jotain.

Kyllä "Miettien yössä" on todellinen ihminen ja tiedän seurakunnan, missä toimii johtavana pastorina. Ei vaan huomannut laittaa mitä kaikkea muuta on tullut suustaan päästäneeksi. Tämän seurakunnan jäsenet ovat jakautuneet kahtia. Osa kiihkeästi pastorin puolta, toiset eivät voi sietää pastoria. Puheet ova kuin luentoja. Niitähän saa kun nettiä napaista painaa.

Kysymys onkin itsellä: Onko kyseessä saarnan kestävä saarnaja?
Tuota termia David Wilkerson käytti urautuneista ja kaavoihin kangistuneistä pastoreista.

Jos on niin ehkä mies motivoituisi käyttämään niitä kehumiansa älynystyröitä vvaikka siellä Nasassa. Eikö ovet ole sitten hänelle vielä avoinna muuhun ammattiin? Emmehän voi häntä täältä käsin auttaa. Parasta ottaa asia esille omassa seurakunnassa ja siirtyä maalliseen ammattiin. Voihan sielläkin palvella Herraa tekemällä rehellisesti töitä.

Täällä on monia puhuttelevia kommentteja. "Mens" kyselee kaiketi sitä, onko kyseinen pastori Jumalan valitseva hoitamaan virkaansa. Jeremiaan aikana papit puhuivat oman mielensä ja kansan mielen mukaan, eikä Herra ollut heitä lähettänyt. Paavalin aikana Korintin puhujapöntön ja vanhemmiston valtasivat ihmiset, joita Paavali kutsui valheveljiksi, eivätkä nuo valehtelijat julistaneet Raamatun Jeesusta.

Tässä ketjussa on varmaan kyse uskovasta miehestä, mutta eivät kaikki pastoriksi päässeet ole tänäänkään oikealla, Jumalan antamalla paikalla. Pienessä pohjoiskarjalaisessa helluntaiseurakunnassa oli "väkevä" paimen - hänet erotettiin sittemmin, kun tuli julki, että hän vietti julistustyönsä ohessa kaksoiselämää ryypäten ja huoraten avioliiton ulkopuolella. Kuitenkin vanhemmisto oli hänet rukoillen valinnut.

"defghäåö" huomauttaa hyvin, kuinka vaikeista asioista ja tunteistamme puhuminen on uskovien kesken. Jotain rakkaudellista todella syntyisi, jos sekä saarnaajat, että seurakuntalaiset olisivat toisilleen avoimia. Pastori voisi kertoa myös väsymyksestään, saada tukea ja etsiä armolahjoin varustettuja seurakuntalaisia rinnalleen viemään evenkeliumia eteenpäin.

"Mazdelsin" esimerkki on myös puhutteleva - miksi seurakunnat sietävät ja kestävät julistajia, joiden puheet eivät kestä Raamatun Sanan valoa? Olen ollut töissä useissa krisillisissä järjestöissä, joissa johto ja saarnamiehet ovat eläneet monenlaisissa synneissä ja tehneet talousvääryyksiä - kun heidät on sinne valittu, niin onko kristittyjen "nöyryyden ja hiljaisuuden" nimissä vain katseltava läpi somien? Eräs aviliitossa ollut julistaja käytti autettavia naisia seksuaalisesti hyväksi - kun hän vain puhui rakkaudesta ja armosta, kaikki meni läpi kuin väärä raha. Ahtaasta portista ja kaidasta tiestä, parannuksesta ja Jeesuksen seuraamisesta puhtaalla omallatunnolla ei ollut puhetta. Saammeko sitä, mitä tilaamme: leveittä hymyjä, teeskenteleviä sanoja ja kaavamaisia saarnoja?

Avaajan mukaan Korintin seurakunnassa ei olisi ollut helppoa. Ei varmaankaan, mutta juuri Korintti kaipasi Jeesuksen omaa julistajaa, joka rohkeasti olisi julistanut lakia ja armoa - oikeaa veren evankeliumia. Sen takana oli myös Paavali, joten aivan yksin sielä ei Jumalan mielen mukainen julistaja olisi jäänyt.

Savonarola: "Siis lopetetaan seurakuntien touhut ja aletaan rukoilla ihan tosissaan toivoen että ehkäpä Jumala säästää suomen uskovia vielä?"

Ehkä et tarkoita ylläolevaa siteeraustani aivan kirjaimellisesti? Me emme voi, eikä meidän tule pyrkiä lopettamaan seurakuntien touhuja - niitähän syntyy koko ajan uusiakin melkein kuin sieniä sateella. Ainakin omalla paikkakunnallani on viimeisen viiden vuoden aikana syntynyt useita uusia kristillisiä yhteisöjä ja yksi seurakuntakin. Toki meidän tulee rukoilla uudistusta ja Pyhän Hengen vaikutusta kaikkiin kristillisiin yhteisöihin. Itse arvelen kuitenkin, että meidän on pakko hyväksy se, että elämme nyt luopumuksen aikaa - senhän Raamattu lopun aikaan juuri lupaakin. Jumalan Sana toteutuu tässäkin asiassa, vaikka luopumus on suuri murhe meille - ja Jumalalle.

Ainoa mahdollisuutemme on kuitenkin rukoilla, että Jumala vielä armossaan säästäisi Suomen kansaa, se on totta. Mitä muuta meille jää - jos Jumala antaa tuomionsa tulla jo tässä ajassa, tilanne on kauhistuttava.

Mihin avauksen tehnyt pastori aivan oikeasti on väsynyt? Onko niin, ettei sentään seurakuntalaisten velttouteen, vaan siihen hengelliseen, laajaan velttouteen ja Sanasta luopumiseen, missä nyt elämme? Juuri tätä aikaa varten tarvitsemme niitä pastoreita, jotka eivät katso väsyneinä seurakunnan tilaa, vaan kääntävät katseensa Kristukseen julistaen rohkeasti lakia ja armoa - ja ojentautuvat omassa elämässään Raamatun Sanan mukaan ja suorittavat tehtävänsä tarmokkaasti siinä voimasas, minkä Pyhä Henki antaa. On muistettava, että heillä ei ole valtakirjaa julistukseensa ihmisiltä ja heidän suosiostaan - ainoa julistajan auktoriteetti on Pyhä Raamattu.

Kyllähän me elämme lopunaikaa ja väsymys meinaa saartaa saarnaajat kuin rivijäsenetkin. Kun Jeesus oli kuollut ja opetuslasten toivo hiipumassa, niin Pietarikin oli ehdottelemassa kalaan lähtöä.
Tämä on hyvinkin nukuttavaa aikaa ja eikö tästäkin jon enneusttu Raamatussa: viisaatikin nukkuivat, mutta onneksi heillä oli tilkkanen Pyhän Hengen öljyä.
Nostetaan päämme, herätään - tehdään vielä työtä kunnes päästään häihin.

Monestakin asiasta huomaa, että aloitus on provo, tai sitten on syytä aloittajan mennä päälääkärille, "Nasan tutkia"... anna mun kaikki kestää xD

Tähkäpää: ”oletko Sinä puuttunut niihin millään tavalla? Jos olet puuttunut, mitä siitä on seurannut?”
Kiitos kysymyksestä, jollainen luonnollisestikin nousee uskovan mieleen. Me uskovathan olemme helposti sellaisia, että me olemme hiljaa silloin, kun pitäisi puhua – ja valitettavasti puhumme silloin, kun pitäisi olla hiljaa. Olen puhunut muutamassa seurakunnan tilaisuudessa nuhtelemisesta, mutta valtaosa teistä varmaan ymmärtää, että nuhteleminen on raamatullista ja se on sekä Jeesuksen, että Paavalin kehotus kristityille. Koska kysymyksessä on työpaikka, niin nuhteleminen on erityisen vaikeaa – onhan vaakalaudalla toimeentuloa, oman koti, perheen hyvinvointi, työn vaikutus itsetuntoon, mielekäs hengellinen työ, yhteys työtovereihin ja muutamiin ystäviinkin. Jo luomisjärjestyksessä Jumala antoi ihmiselle työn, joten se on osa Jumalan tarkoittamaa hyvinvontiamme ja elämän järjestystä (toinen luomisjärjestykseen kuuluva asia on avioliitto).

Olin työssä suuressa, kansallisessa kristillisessä auttamisjärjestössä. Johtaja oli arvostettu henkilö, mediassakin silloin tällöin nähty persoonallisuus, joka kutsuttuna kävi myös julistamassa evankeliumia. Hän puhui paljon ja vuolaasti rakkaudesta ja armosta, mutta ei koskaan ahtaasta portista, kaidasta tiestä, ei parannuksesta eikä ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta. Kuinkas muutenkaan, synti ei saanut koskea omaantuntoon.
Jumala antoi minulle yllättäen tiedon sanan avioliitossa olevan johtajan hareellisuudesta. Monet sielunhoitooni tulvista naisista kertoivat, kuinka kyseinen johtaja oli ehdotellut heille seksisuhteeseen menemistä – mm. ”eikös olisi kiva mennä saman peiton alle”. Moni oli edennyt seksisuhteeseen saakka; eräs kertoi langenneensa seksiin, jonka seurauksena hän tuli raskaaksi. Johtajan kaksi lähintä työtoveria elivät myös haureellisesti, toinen eli suhteessa kahteen naiseen, joista kumpikaan ei ollut hänen vaimonsa.

Raskain mielin, mutta sielunhoitajani rohkaisemana otin asian esille, että johtaja voisi tehdä parannuksen. Hän myönsi, mutta sanoi: ”Vaikka olenkin niin tehnyt, niin onko se Jumalan rakkautta tulla minua siitä tuomitsemaan”. Hän irtisanoi minut työsuhteesta ja jatkoi itse johtamista ja julistamista. Myöhemmin tapasin muutaman järjestön entisen työntekijän, jotka kertoivat, että samalla tavalla johtaja eli myös heidän aikanaan.

Toisessa merkittävässä järjestössä johtaja oli useiden työtovereiden arvion mukaan narsisti. Kun minulle paljastui taloudelliset väärinkäytökset, evankeliumityöstä vastaavan pornografia, haureellinen suhde yksinhuoltajanaiseen ja minua kohtaan esittämä laiton uhkraus sekä monien työtovereiden synnillinen elämä (kolme oli keräänyt suuren omaisuuden entisen pornokauppiiaan ja talousrikoksista jo tuomitun miehen WinCapita- pyramidihuijauksessa). Otin asian ensin esille talouspäällikön kanssa hänen kodissaan pyytäen, että hän kertoisi totuuden minun omantuntoni tähden – voiko vääryydessä olla mukana, kun myös minun hallinnoimiani rahoja käytettiin väärin. Talouspäällikkö kertoi, että kyseessä on narsisti ja että ”johtaja harrastaa vääryyttä”. Hän sanoi, että sairaassa yhteisössä vallitsee mielistelyn kulltuuri, jossa ei saa ottaa esille mitään negatiivista. Itse johtajalle huomautin kerran asiasta ja hän raivostui: ”Ne ovat meidän rahojamme ja me käytämme niitä, niin kuin haluamme”. Henkisesti väsyneenä kaikkeen, irtisanoin itseni projektityöstä.

Kiitos sinulle, sydäntäni liikutti tunne, että joku uskoo, ottaa vastaan ja ymärtää. Ilman omaa kärsimyskouluasi et varmaan osaisi olla noin empaatiinen.

Raamattu sanoo, että "jokainen, joka haluaa elää jumalisesti Jeesuksessa Kristuksessa joutuu vainottavaksi."
Emme aina, lähes tulkoonkoon onnistu elämään Jumalan Sanan selvien kehotusten mukaan, mutta Pyhässä Hengessä meillä on Jeesuksen seuraamiseen todellinen halu - se riittää jo tuottamaan meille vainoa. Me haluamme sanoutua irti tietoisesta syntielämästä ja elää omatunto puhtaana.

Mielessäni liikkuvat Itsesyytökset siitä, että niin kauan vain seurasin viimeisessä työsuhteesa vääryyksiä ottamatta niitä kunnolla esille, johtuvat maahan painuneesta itsetunnostani. Aikaisemmin olin luottavaisempi, nykyään olen kuin itseni varjo. Jeesuksen veri puhdisaa meidät kyllä kaikesta vääryydestä ja synnistä - myös ajatuksissamme olevista itsesyytöksistä ja katkeruuksista. Olen antanut Jeesuksen nimessä anteeksi väärintekijöille, mutta jääminen yksin työyhteisön ulkopuolelle ei ole helppoa - ehkäpä kyyneleet ja ulkopuolisuuden olo kuuluvat siihen "vainoon". Jeesus puhuu itse suoraan ahdistuksisa, joita joudumme kokemaan matkalla Taivaan kotiin.

Yksi taloustoimistossa työskennellyt uskova joutui myös lähtemään työyhteisöstä omantuntonsa tähden (viimeisin kertomani työpaikka). Viimeksi tavatessamme hän sanoi: "he sanovat olevansa uskovia, mutta eivät he voi olla, kun koko ajan tekevät väärin". Onko niin, vai voiko ihminen puhua uskostaan ja samalla elää räikeässäkin synnissä?

Yhteisö oli hyvin suuri - joskus kyselen vieläkin, kuinka on mahdollista, että niin monet uskovat sallivat kaiken sen vääryyden tapahtuvan - hyvin moni tiesi. Riittääkö siihen se, että työn antama toimeentulon turva on niin tärkeä, että työttömyyden mukanaan tuomaa köyhyyttä ja valitettavasti myös mielen ahdistusta ja masennusta ei tahdota ottaa millään vastaan? Kukapa sitä haluaisi, en minäkään halunnut enkä toivonut. Haluamme työskennellä evankeliumin eteenpäin viemiseksi niiden kanssa, joilla on yhteinen usko Kristukseen ja jota elämällään osoittavat seuraavansa Häntä.

Sen verran täytyy vielä todeta. Kristillisestä nimestään huolimatta, monet eivät olleet tunnustavia uskovia. Jos järjestimme yhteisen rukoustilaisuuden, niin vain muutama tuli paikalle. Se ei kuitenkaan pois sulje sitä, että vääryyksiin syyllistuyivät nimenomaan "uskostaan ja Jumalan rakkaudesta" puhuneet työtoverini.

Kiitos sinulle vielä kerran!
Siunaten

Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen ensimmäisen kerran kohdannut ihmisen, joka tuntuu ymmärtävän ja sisäistävän sen tuskan ja ahdistuksen, jonka mankelin läpi minä olen mennyt. Hän ei ole selittänyt sitä hengellisesti pois ”älä katso menneisyyteen, vaan Kristukseen”, hän ei ole kyseenalaistanut kokemustani ”en ota kantaa, en ole kuullut toisia osapuolia” hän ei ole vähätellyt tunteitani ”meillähän on ilo Herrassa, oletko vienyt murheesi ristin juurelle’” eikä hän ole sivuuttanut minua ”kaikillahan meillä on omat taakkamme”.

Hän on ensimmäinen, joka on vastannut tyydyttävästi tuskaiseen kysymykseeni ”Onko niin, vai voiko ihminen puhua uskostaan ja samalla elää räikeässäkin synnissä? ”ja tehnyt sen vieläpä erittäin viisaasti. Tällaisella vastaajalla on hengellisen ymmärryksen lisäksi myös syvää psykologista tietoa. Ei epäilystäkään, etteikö vastaaja ole lahjoiltaan sielunhoitaja. Saan sen vaikutelman, että hän myös rukoilee paljon ja on todellinen ”siskoni Kristuksessa”.

Kaiken hyvän lisäksi hän otti esille omasta kokemuksestaan asian, jonka edessä itsekin elin.
”Suurin järkytys oli itselleni se, että nämä henkilöt eivät uskaltaneet seisoa rinnallani edes silloin, kun tilanteen vein seurakunnassa esille. He kylläkin salaisesti antoivat kannustuksensa, mutta julkisesti vaikenivat.”
Juuri niin se meni minunkin kohdallani. Viimeisten työviikkojen aikana, henkisesti jo väsyneenä, sain vain huomata, että monet uskovat eivät katsoneet minua edes silmiin. Kukaan ei tullut keskustelemaan ahdistavasta tilanteestani, eikä yksikään tullut edes hyvästelemään minua viimeisenä työpäivänäni. Työsuhteen päätyttyä yksikään ”uskova ystävä” ei ole pitänyt minuun yhteyttä. Kaksi olen tavannut myöhemmin: molemmat ovat nyt kertoneet tienneensä työpaikan kovuudesta ja vääryydestä – jotta yhteydessä pysyisi, mielistelyyn oli kuulemma pakko mennä. Toinen kertoi, että hänen virheensä oli jäädä työyhteisöön kaiken vääryyden paljastuttua hänelle. Hän kertoi, että hän menetti uskonsa uskoviin ja seurakuntiin – hän on päässyt muualla ei-kristilliseen työhön ja haluaa olla mieluummin yksin kuin ns. uskovien kanssa. Kokemus oli hänestä niin vaikea.

Minun oli vaikea kirjoittaa tänne, koska lukemani perusteella täällä on paljon keskinäistä riitelyä, syyttelyä ja suoranaisia loukkauksia. Itse olen ihmeekseni saanut tästä ketjusta enemmän kuin osasin odottaakaan ja jätän tämän ketjun omalta osaltani tähän. Olen kiitollinen Tähkäpäälle, että hän jaksoi paneutua tilanteeseeni ja jakaa avoimesti omaa kokemustaan. Olen varma, että hänen vastauksensa on ollut Jumalan huolenpitoa ja hoitoa minua kohtaan. Olen kopioinut vastauksen ja aina kun luen sen, saan suurta lohtua. Kiitos - myös ihanista runoista!

Tunnen erään uskovaisen naisen, on jopa ystäväni. Nyt hän pitää yhteyttä harvemmin kun seurustelee uskomattoman miehen kanssa. Nainen on sekä kirkonjäsen mutta myös kirjoilla helluntaiseurakunnassa. On liikkunut miehen kanssa jo vuoden mutta tietääkseni eivät asu yhdessä. Tietenkin tulee mieleen ajatuksia, että kulkeeko uskomaton mies kauaa naisen kanssa ilman seksiä. Kun nainen on hyvä ystävä niin olen kyllä sanonut hänelle suoraan että seksi ennen avioliittoa ei kuulu helluntaiseurakunnan ja Raamatun periaatteisiin ja itsekkin kyllä hän tieiää sen. Olen sanonut, että olisi parempi erota seurakunnasta jos asia saa sellaisen käänteen. Suoraan en ole lähenyt tenttaillen utelemaan millainen heidän suhteensa on. Viime kädessä jokainen on itse vastuussa Jumalan edessä valinnoistaan ja kun tämä henkilö ei ainakaan julkisesti osoita häpäisevänä Jumalan seurakuntaa. Voihan olla että he ovat vain ystäviä. Ei ole oikein puuttua kenenkään yksityisyyteen: silloin tulee niitä uskonnonuhreja.
Jos olisin seurakunnan työntekijä niin velvollisuuteni olisi puuttua jos tietäisin selvästi avoliitossa. On meillä kyllä tuollaisiin asioihin puututtukin. Yleensä siinä käy niin, että jäsen eroaa sitten seurakunnasta. On niitä iloisia tapauksiakin ollut, että vuosien päästä avopari menee naimisiin ja ovat mollemmat uskossa ja tahtovat liittyä seurakuntaan.
Ainakin rivijäsenenä olen tehnyt velvollisuuteni jos muistutan toista joutumasta syntiin. Ei tämä ystävä ole mitenkään suuttunut tai loukkaanut, että olenhäntä varoittanut.