Missä huolenpito, lohtu ja rakkaus? Missä ne on, kun Jumala antaa ihmisen tuhoutua? Joka ikinen pienikin toive murskataan matkan varrella, ei anneta ikinä edes mahdollisuutta yhtään mihinkään - ja sitten viimeisenä viedään vielä toivo. Minä menetin toivoni ja kaiken sen myötä kun elämäni rakkaus teki itsemurhan. Minulla ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin suru, tuska ja syyllisyys. Miksi tämän piti mennä näin, miksi Jumala antoi käydä näin, jos hän on niin hyvä ja armollinen? Pitääkö minun jatkaa tämän tuskan kanssa elämistäni kun mitään ei ole enää jäljellä - ei edes toivoa siitä, että joskus voisi olla? Miksi raamatussa luvataan, että jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa - ja silti joka päivä joku tuhoutuu taakkansa alle? Tätä minä en pysty kantamaan. Onko minun pakko pysyä hengissä vain jostakin velvollisuudesta, etten jätä ketään pulaan? Olen yksinäinen lapseton ihminen ja velvollisuuksia minulla on vain äitiäni ja sisartani kohtaan. Tiedän että he ajattelevat minun pitävän heistä huolen, kun eivät enää itse pysty - mutta kuka pitää minusta huolen? Ajattelin aina että Jumala, mutta nyt hän näytti ettei pidäkään. Hän antoi tapahtua sen mikä on kaikista pahinta, ja minkä hän tiesi olevan liikaa minulle. Hän tiesi etten minä kestä tätä. Minä haluan että tämä loppuu. Minä haluan kuolla... Miksi viedä ihmiseltä kaikki, ja odottaa vielä kiitosta ja ylistystä? Minä haluan vain kuolla, muuta en halua enää koskaan.
Missä armo ja hyvyys?
Koston Jumalako?
2971
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Tarvitset aivan ehdottomasti tukea kokemustesi jälkeen. Yksin jääminen olisi kaikkein pahinta kaikkien kannalta.
Vertaistukea löytyy ammattiavun lisäksi mm. http://www.surunauha.net/vetury.html
En tiedä jaksatko lukea mitään, mutta pieni kirjanen, jota lämpimästi suosittelen:
Wredrik Wislöff: Sinulle joka olet menettänyt läheisesi.
Tiedät varmaan ilmakitaran? Jumala on kuin ilmasta tehty kainalosauva.
Sinun täytyy pitää itse itsestäsi huolta.
Ilmakitara on Suomalaisten keksintö eikä liity Raamattuun yhtään mitenkään.
Jos nyt nim. kyllälähteetaas pitäisit itsestäsi vähän paremmin huolta. Sitten sinun ei tarvitsisi niin paljon huolehtia muista. Saisit keskittyä paremmin itseesi.
Mikään ei tuo enää lohtua minulle. Jumala on armoton ja julma eikä auta hädän hetkellä, ei pidä huolta ja suojele. Sen hän on osoittanut elämäni varrella monta, monta kertaa... Jumala vain lyö ja rangaisee, jopa silloin kun ei ole edes tehnyt mitään mistä pitäisi rangaista. Koko elämäni on ollut yhtä rangaistusta. En ole täydellinen, enkä niin ole koskaan väittänyt. Olen varmasti tehnyt vääriä tekoja, mutta silti en olisi ansainnut tätä. Miksi samaan aikaan selvästi päivästä toiseen pahuutta tekevät ja tuhoavat ihmiset saavat sitten porskuttaa onnellisina eteenpäin? Missä on heidän rangaistuksensa? Minusta vaikuttaa, että heitä vain palkitaan. Jumala on puolueellinen ja julma ja palkitsee vain julmat ja pahat ihmiset. Eikö se jo kerro siitä mikä ja millainen Jumala itse on?
Nyt hän antoi sen kuoliniskun, mutta jätti minut tänne kärsimään ja kitumaan. Minä OLEN yksin, täysin yksin. Ei ole ketään jolle kertoa tapahtuneesta, äiti ja sisko eivät tiedä, kukaan ei tiedä enkä voi kertoa. Minulla ei ole enää mitään koskaan. Tulevaisuudessa on tiedossa vain pitkä ja yksinäinen onneton elämä täynnä surua ja tieto siitä, että kaikki kaunis on kadonnut ja olen menettänyt ihan kaiken. Minä en halua enää jatkaa. Miksi viedä ihmiseltä ihan kaikki ja jättää elämään surun ja tuskan kanssa? Millainen Jumala niin tekee?
Kaikki puheet armosta ja hyvyydestä ja "asioiden Jumalan huomaan jättämisestä" ja tuesta Jumalalta, ja kuinka "Jumala kantaa" murheen keskellä on pelkkää sananhelinää. Siinä ei ole mitään totta. Hän olisi voinut säästää minun rakkaani ja hän olisi voinut säästää minut, mutta hän ei halunnut. Hän halusi tuhota.
Ihmiset tekevät joskus kiellettyjä tekoja, itsemurha on väärin eikä uskovaisella ole lupaa sellaista mennä tekemään, hän siis rikkoi käskyä: älä tapa!
Tarvitset tukea ja jotain joka sinua kuuntelee, olet nyt liian surullinen koska menetit läheisen äskettäin, et taida tosissasi kuunnella kuitenkaan ketään vaikka ihmiset antavat sinulle täällä neuvoja hyvää hyvyyttään?
Auta itseäsi jos olet aikuinen ihminen, ei toisen poismeno oikeuta sinua heittäytymään elätiksi joka ei edes kuuntele toisia.
Jos sinulla on lapsia niin jaksa heidän takiaan, vai oletko aivan yksin?
Haluaisin että ottaisit tuon ylempänä olevan linkin nimeron ja soittaisit sinne kuitenkin, teetkö sen jos minä sinua pyydän?
Vertaistukea löytyy ammattiavun lisäksi mm. http://www.surunauha.net/vetury.html
Linkki on vielä tässä: menen nyt katsomaan sinulla sitä sivua valmiiksi.
Tulos:
SURUNAUHAN VERTAISTUKIRYHMÄT ja Etusivulle
MUUT VERTAISTUKIPALVELUT
Surunauhan vertaistukipuhelin
Surunauhan vertaistukiryhmät
Surunauhan vertaiskeskustelufoorumi
Surunauhan VESOVA-vertaistukiviikonloput
Muiden tahojen järjestämiä vertaisryhmiä, kuntoutuskursseja ja sururyhmiä,
sekä muita tukipalveluita
"Siitä mistä ei voi puhua, ei voi vapautua".
Mistä apua? Etusivulle
Ammattiauttajia
Kirjallisuutta
Linkkilista
Itsemurhan jälkeen läheiset tarvitsevat tukea selviytyäkseen tapahtuneesta.
Surunauhan vertaistukipuhelimen toiminnasta löydät tietoa Ajankohtaista -sivultamme. Surunauhan vertaistukiryhmiä toimii useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Yhdistys järjestää myös vertaistukeen perustuvaa sopeutumisvalmennusta. Verkossa itsemurhan tehneiden läheisten käytössä on moderoitu keskustelufoorumi. Ota rohkeasti yhteyttä ja tule mukaan toimintaan.
Suomen Mielenterveysseuralla on kriisikeskuksia ympäri maata.
http://www.surunauha.net/mistapuu.html
Olen lukenut raamatun ja siellä muistaakseni ei muuta itsemurhasta sanota kuin vain, että Juudas tappoi itsensä, koska katui tekoaan niin paljon, mutta itsemurhaa ei sanota vääräksi teoksi - siitä ei sanota yhtään mitään muuta suuntaan jos toiseenkaan. Miksi se olisi väärin, jos ihminen rikotaan niin palasiksi, että hän ei pysty pienellä ihmisen ymmärryksellään näkemään muuta poispääsyä? Miksi rangaista ketään, jonka Jumala itse tuhoaa, vai onko Jumala todellakin pelkkä koston Jumala? Miksi niin rikki revittyä ihmistä pitää syyllistää ja tuomita vielä kuolemankin jälkeen, eikö riitä se mitä hänelle tehtiin elämänsä aikana? Eikö mikään tuho ja rangaistus todellakaan riitä ihmiselle, eikä ilmeisesti Jumalallekaan? En ole koskaan voinut ymmärtää että itsemurhaan päätyneitä syyllistetään ja pidetään itsekkäinä. Se ei ole itsekkään ihmisen teko, se on rikki revityn ja tuhotun ihmisen teko. Yleensä ne jotka syyttävät, ovat vielä juuri niitä jotka kyseisen henkilön tuhosivat, tai eivät ainakaan välittäneet tarpeeksi yrittääkseen auttaa.
Minä syytän tapahtuneesta kaikkia jotka rakkaani elämässä olivat ja tekivät hänelle pahoja tekoja jotka hänet ratkaisuunsa ajoivat. Minä syytän kaikkia niitä lukuisia ihmisiä, joilla oli enemmän mahdollisuuksia olla hänen tukenaan kuin minulla, sillä minun osani hänen elämässään oli loppujen lopuksi hyvin pieni - en merkinnyt hänelle kai paljoakaan, vaikka hän oli minulle koko maailma. Syytän heitä, että eivät tukeneet ja puhuneet ympäri vaikka varmasti merkkejä tulevasta on täytynyt olla. Syytän myös itseäni aivan äärettömästi että en tajunnut hänen hätäänsä kun hän viimeisen kerran otti yhteyttä. Ja kyllä - minä syytän Jumalaa, että hän vain tuhoaa, tai ainakin välinpitämättömänä katsoo, kun me tuhoudumme. Hän antoi rakkaani tuhoutua ja sen myötä myös minun - ja joka päivä, joka hetki jossainpäin maailmaa tapahtuu samankaltaista tuhoa. Eikö mitään muuta voi olla kuin kärsimystä, tuhoa tuskaa?
Ja miten minä olen heittäytynyt elätiksi? Olen töissä ja voit uskoa, että vaikeaa on työni saada suoritetuksi varsinkin kun se oli syy, että käänsin selkäni rakkaalleni juuri silloin kun hän minua olisi tarvinnut.
Minulla ei ole lapsia, eikä ikäni vuoksi voi enää tullakaan, joten olen ihan täysin totaalisen yksin tämän kaiken kanssa. Jumala jätti minut aivan ehdottoman täydellisen yksin tähän maailmaan tämän hirveän tuskan ja surun ja syyllisyyden kanssa. Mitkään ihmisen sanat ja teot eivät pysty lohduttamaan minua enää. Tässä maailmassa ei ole vastauksia kysymyksiini, sillä ne ovat ihmisten vastauksia. Minä haluan saada ne OIKEAT vastaukset, ja ne saan vasta kun siirryn rajan taakse itsekin.
En halua jatkaa tätä keskustelua enää, sillä minusta tuntuu että minua vain syyllistetään, kun "ainutkertaista elämääni" tai mitä paskaa ikinä en arvosta. Minun ainutkertainen elämäni on tuhottu sen myötä, että se jonka vuoksi jaksoin elää vietiin pois. Minulta vietiin toivo ja annettiin tietoisuus, että mitään tässä maailmassa ei enää jäljellä minulle.
Jumala ei ole se, joka haluaa tuhota ihmisiä. Se on eräs toinen persoona. Lopputuleman kannalta ei ole kovin paljon merkitystä sillä, onko elämän matka pitkä vai lyhyt, onko ihminen rikas ja pitkään elävä teollisuusmaalainen vai köyhä ja pian kuoleva slummilainen, vaan se, että pääsee perille.
Saatana on Jumalan luomus, joten Jumala loi myös pahuuden. Hän olisi voinut jättää luomatta Saatanan tai tuhota Saatanan jos olisi halunnut, voisi tehdä sen milloin vain, mutta ei tee - miksi? Ehkäpä siksi, että haluaa maailman olevan paha. Jos ja kun Jumala kerta on kaikkivaltias ja voimakkaampi kuin Saatana, niin miksi maailmassa on enemmän pahuutta kuin hyvää? Johtuisiko siitä, että Jumala tahtoo niin, johtuisiko jopa siitä että Jumala on itse paha ja sadistinen, ja nauttii kärsimyksestä? Ainakin hän on täysin kylmä ja välinpitämätön.
Ja mitä se perille pääseminen on? Minä haluan olla perillä jo nyt. Miksi minun pitäisi jatkaa tätä täysin päämäärätöntä vaellusta, kun mitään ei ole enää jäljellä? Kaikki on viety niin julmalla ja kauhealla tavalla, että sitä ei voi kestää. Miksi Jumala tuhoaa kaiken, tai antaa vaikka sen Saatanan tuhota kaiken ja jättää yksin oman onnensa nojaan kärsimään, vaikka minä aina olen luottanut hänen varjelukseensa ja apuunsa? Missä hän oli silloin kun minun rakastamani ihminen joutui siihen tilaan, että päätti tappaa itsensä? Miksi hän antoi käydä niin, kun tiesi että myös minä tuhoudun? Minulla ei ole voimia jatkaa. Kaikista hirveintä on etten edes tiedä milloin tämä kaikki julma paska päättyy. Todennäköisesti elän kymmeniä vuosia tämän tuskan kanssa täysin yksin, jos en tapa itseäni.
Tuska helpottuu ajan myötä, olen nähnyt että niin se on.
Aika parantaa haavat.
Älä luovuta, mutta itke surusi pois, se on nyt tärkeä asia.
Siellä missä on rakkaus, on oltava myös vapaus. Vapaus taas edellyttää mahdollisuutta valita. Valinta taas edellyttää, että on asioita joista valita. Sellainen maailmamme on, muunlaista emme tunne.
Tässä maailmassa Jumala ei ole kärsimyksen ylä- eikä ulkopuolella. Hän oli ristilläkin. Siellä pahan valta on jo tuhottu. Se tullaan kyllä tuhoamaan lopullisesti, mutta ei vielä. Jos Jumala nyt tuhoaisi maailmasta kaiken pahan, täällä ei olisi ketään kirjoittelemassa.
Perille pääseminen on iankaikkinen elämä. Sanalla sanoen Kristus, jonka kautta ja jota varten kaikki on luotu. Kuolema ei ole pahinta, sillä sen valta on murrettu. Pahinta on olla pääsemättä perille.
Mitä se haittaisi jos vain kaikki loppuisi, eli Jumala tuhoaisi kaiken pahan ja sen myötä tämä julma ja irvokas paha maailma tuhoutuisi? Eihän siinä kukaan muu menettäisi mitään kuin vain pahat. Ne hyvätkin pääsisivät parempaan paikkaan, jossa olisi sellainen onni mitä ei voi edes kuvitella.
Miten voisi olla "pääsemättä perille"? Uskotko että itsemurha on synti ja siksi ei pääsisi perille, vai mitä tahdot tuolla sanoa? Minä en voi uskoa, että itsemurha olisi synti. Miksi rangaista ihmistä joka on niin rikottu ettei jaksa enää jatkaa, eikö häntä ole rangaistu jo ihan tarpeeksi, vai eikö Jumalalle todellakaan mikään rangaiseminen riitä? Olen lukenut raamatun ja muistaakseni siellä ei muuta itsemurhasta sanota, kuin vain että Juudas tappoi itsensä kun tajusi tekonsa ja katui. Ei häntä tuomita siitä, eikä itsemurhaa tekona tuomita tai sanota vääräksi.
Ja vaikka olisikin valinnanvapaus, niin tarviiko olla niin että ne valinnat voivat johtaa johonkin kamalaan? Miksi ei voisi olla monta hyvää vaihtoehtoa mistä valita? Miksi aina pitää olla paha ja vielä pahempi? Missä se rakkaus tässä näkyy, missä armo?
Miksi ne elämän suurimmat ja merkityksellisimmät valintatilanteetkin tulee eteen juuri silloin kun ihminen on sekaisin syystä tai toisesta eikä kenties edes tajua mistä on kyse, ja ei edes voi tehdä juuri muuta kuin valita väärin? Jos Jumala rakastaa, niin miksi hän sallii niin paljon pahaa ja kärsimystä, miksi häneltä ei saa ikinä apua missään vaikka kuinka pyytää ja uskoo? Miksi rikkoa ihminen täysin ja jättää tyhjän päälle yksin ja onnettomana, missä siinä näkyy rakkaus? Minä en valinnut tätä, se lyötiin eteeni varsin julmasti, se ei ollut minun valintani. Ja rakkaanikaan tuskin olisi valinnut tätä, jos olisi saanut Jumalalta johdatusta nähdä kaiken hyvän mitä hänellä oli ja olisi voinut olla, ja jos hän olisi tiennyt mitä tuhoa tekonsa tekee suremaan jääneille. Miksi antaa ihmiselle sellainen tuska, ettei pysty näkemään sen yli ja päätyy siihen kaikista epätoivoisimpaan tekoon?
Minä en kestä ajatusta, että minulla on todennäköisesti edessä puolet elämästäni ja tämänkö tuskan kanssa todella pitää elää? Tämänkö menetyksen? Miten ihmeessä Jumala - tai kukaan voi olettaa minun pystyvän siihen? Minulla ei ole voimia. Minä haluan pois.
Tuskan kanssa ei joudu elämään koko ikäänsä, aika oikeasti parantaa haavat, mutta sure nyt kuitenkin surusi, siihen sinulla on oikeus.
Niin, sinulla itselläsi ei ole voimia, mutta sinä olet elossa ja sinun elämälläsi on tarkoitus. Et myöskään ole yksin siellä pimeydessä, vaikka luulet ja tunnet niin.
Itsemurhan tehneidenkin lopullinen kohtalo on Jumalan kädessä. Ei minusta eikä kenestäkään meistä ole tuomariksi. Mutta meidän tulisi asennoitua niin, että Jumala ei tee virheitä näissä asioissa. Se tosiasia, että Jeesus on voittanut kuoleman, avaa kaikille toivon ikkunan. Jälleen näkemisen toivon.
Itsensä syyttäminen, josta kerroit, on myös tuttua varmasti kaikille itsemurhan tehdeiden omaisille. Se ei ollut sinun ratkaisusi. Et voi hallita ja muuttaa toista ihmistä.
Suonet anteeksi lyhyehköt ja töksähtelevät vastausyritykseni...yritän aina jossain välissä työstää saarnaa.
Lisäyksenä edelliseen: Jumala auttaa kyllä ja hän on lähempänä kuin voit arvata. Mutta meillä ei voi olla ehtoja hänelle siitä, millä tavalla hänen pitää menetellä kanssamme. Meidän on nähtävä oma asemamme ja tilamme oikein hänen edessään: emme me luonnostamme ansaitse hänen hyvyyttään. Emme voi vedota omaan riittävyyteemme, jonka perusteella hän olisi velvollinen tekemään mitä haluame. Luonnostamme vastustamme tätä, mutta jos välitämme siitä, mitä Luoja itse sanassaan sanoo tilanteestamme ja sen vakavuudesta, meidän kannattaisi kuulla häntä omien tuntemustemme sijasta.
Vain yhteen asiaan voimme vedota hänen edessään. Siihen, mitä hän on tehnyt puolestamme: Jeesuksen sovitustyöhön ja syntiemme anteeksiantoon, jonka hän on valmistanut. Tähän vetoavaa Jumala ei torju - ei koskaan. Sillä vain Jeesuksen kautta meillä syntisillä ihmisillä on pääsy pyhän ja Kaikkivaltiaan Jumalan eteen.
Joskus Jumala sallii ihmisen särkyä, jotta voisi rakentaa siruista uuden. Itse asiassa, kaikki, jotka Jeesuksen luo tulevat, ovat särkyneet. Hän ei tullut terveitä ja voimakkaita ja itsensä hyvinä ihmisinä pitäviä varten, vaan särkyneitä, omien mahdollisuuksien tien umpikujaan kävelleitä varten.
En minä ole ehtoja asettanut, enkä ole vaatinut ja luullut ansaitsevani yhtään mitään, mutta minä olen uskonut että siitä huolimatta mitä ja millainen minä olen Jumala rakastaa minuakin ja tahtoo suoda minulle hyvää. Paljon hän ei ole koskaan antanut - vain rippeitä, mutta niistäkin olen ollut kiitollinen Enkä minä ole varsinaisesti paha ihminen, olen varmasti loukannut muita - niitä kaikista rakkaimpiakin suutuksissani, mutta aina olen katunut. En kuitenkaan ole tieten tahtoen ollut tuhoamassa ketään tai tekemässä pahaa - virheitä ja vääriäkin tekoja ihan varmasti, mutta en nyt suoranaista pahuutta. Virheetkin on johtuneet siitä millaisia polkuja elämäni on kulkenut, ei minulle ole koskaan oikein edes suotu mahdollisuutta onnistua. Olen ihminen jota on aina halveksittu ja vihattu ja poljettu maanrakoon, jo ihan vauvasta lähtien.
Minä vain ihmettelen että miksi hän antoi tapahtua jotain niin julmaa ja peruuttamatonta, miksi niin paljon tuhoa, jos rakastaa? Miksi rikkoa ihan täydellisesti vain "rakentaakseen uudelleen" - eikö olisi voinut korjata jo ne ennestään olevat lukuisat säröt, eikö olisi voinut antaa pysyä ehjänä?
Minä tunnen ympärilläni vain suunnattoman tyhjyyden - minulla ei ole enää paikkaa tässä maailmassa, minä tunnen ja tiedän sen. Enkö siis saisi päästä pois? Minun elämälläni ei ole ollut koskaan mitään tarkoitusta, eikä tule enää olemaan - sen Jumala on nyt varmistanut.
Et tunne minua mutta lähetän sinulla kuitenkin halauksen ja sanon: Sure surusi, sen aika on nyt. Olen ajatuksissa tukenasi ja rukoilen puolestasi!
Ei JUMALA ole PAHA.. Olen itse kokenut PELKKÄÄ pahaa lähestulkoon koko elämäni.. Oma isäni pahoinpiteli mua lähes koko mun elämän siinä talossa aina 5vuotiaasta asti 17vuotiaaseen, kunnes muutin pois kotoa.. Entinen aviomieheni pahoinpiteli minua henkisesti ja fyysisesti, raiskasi, otti väkisin kun hänelle sopi... Tuota kesti lähes 9vuotta. Eron jälkeen vajaan vuoden päästä tulin uskoon ja siitä se helvetti vasta alkoikin ex miehen suhteen... Lapset kärsi erossa paljon ja huoli oli kova.. Ex mies kiristää, ahdostaa, manipuloi, uhkailee, edelleenkin vaikka erosta on 3 vuotta... UUVUIN ihan täysin hieman eron jälkeen ja sain massiivisen burnoutin.. KAUHEAT paineet joka puolelta.. Kävin terapiassa jne mutta eihän KUKAAN voi elää sun elämää sun puolesta.. Väsymys oli mieletön. Lopulta yritin itsemurhaa, vedin kaikki unilääkkeet ja särkylääkkeitä ja ranteet auki. En vaan jaksanut enään. OLIN niin yksin.. Vaikka kuinka rukoilin ja luin raamattua, siltikin ajauduin niin ahtaalle etten enään jaksanut.. Mietin itsemurhaa 4-5kk lähes päivittäin. En vaan enään yksinkertaisesti jaksanut elää, ennen tuota menetin elämäni rakkauden, ei ollut syytä elää... En jaksanut olla lasten kanssa koska burnout oli niin massiivinen, kaikki äänet sattui korviin, koko ajan piti olla sanomassa lapsille että olkaa hieman hiljempaa vaikka ne puhui normaalisti.. Nukuin vähintään 12tuntia yössä, siltikään en ollut levännyt aamulla kun heräsin. Olin ihan loppu, saatoin maata vaan lattialla kun en kyennyt liikkumaan...
EI itsemurha ole syntiä, JOKAISELLA ihmisellä on oikeus valita. EI kukaan voi päättää miten elät tai olet elämättä, kukaan ei voi elää sun puolesta.. SIT kaikki sanoo et apua on saatavilla.. Mä kävin kriisiterapiassa, auroorassakin, ne ei edes kysyneet haluanko tulla sisään. EI terapeuttikaan ole paikalla joka hetki kun sitä tarvitsisit eniten ja seuraava aika saattaa olla vasta monen päivän päästä.. KUKAAN ystävä ei jaksa kuunella loputtomiin, ei kukaan.. OLET aika yksin niiden ajatustesi kanssa loppupeleissä.. MÄ yritin mun lähimmälle ystävälle puhua ennen tuota, kerroin etten enään jaksa elää. Hän kaikkosi..
TIEDÄTKÖS, ei jumala ole paha... Mulle on tapahtunut niin paljon pahaa mun elämässä ja alkuun kysyinkin paljon että MIKSI, MIKSI jumala sallii tällästä pahaa, miksi pienen lapsen täytyi pelätä omaa isäänsä, kokea se julmuus.. EI RAKKAUTTA, EI SYLIÄ... KAIKELLA on tarkoitus tässä elämässä, sen olen oppinut.. NYT voin itse auttaa niitä jotka kokee tuskaa ja ovat tiensä päässä, koska olen itse kokenut sen.. Ei kukaan voi päästä lähelle jollei itse ole käynyt pohjalla...
KYSYMYS, minkälaista apua ODOTAT jumalalta? Minkälaista apua rakkaasi odotti jumalallta, oletko uskossa? JUMALA monesti johdattaa luokseen juuri AHDINGON kautta, kun et enään mitään muuta apua löydä tai keksi, hän odottaa... Minä tulin uskoon juuri sillä tavalla. Ahdingon kautta. TOKI edelleenkin on ahdinko kova, mutta en syytä siitä jumalaa. ENKÄ kylläkään paholaistakaan, hohhoijakkaa... Ahdingot on sitä varten että turvautuisimme jumalaan ja oppisimme jotakin uutta hänestä.
Tsemppiä sinulle aloittaja, voin kuvitella sinun tuskasi määrän.
Minä olen vahinkolapsi. Isä hakkasi äidin saatuaan tietää raskaudesta ja vaati aborttia. Olen joutunut katselemaan myös kuinka isä pahoinpiteli äitiä, ja kuuntelemaan huutoa ja tappelua yöt. Isän puoleinen suku on aina vihannut äitiäni ja minua, ja äidin puoleinen suku on aina vihannut isääni ja minua. Olen saanut kuunnella molemmissa suvuissa kuinka paska toinen vanhemmistani on. Myös olen saanut kuunnella äidiltä kuinka paska isäni on ja isältä kuinka paska äitini on. He eivät ole koskaan ilmeisesti tajunneet, että ovat siinä sivussa haukkuneet paskaksi myös minut - onhan toinen puoli perimästäni ihan paska. En ole koskaan oikein osannut arvostaa itseäni kaiken tämän johdosta ja siitäkö sitten johtuu se ettei minua ole arvostanut kukaan muukaan... Oikeastaan vasta tänä kesänä olin alkanut eheytyä jollain tapaa ja ajatella, että olen ihan samanlainen ja arvokas ihminen siinä kuin muutkin - ja sitten minut rikottiinkin ihan kokonaan.
Olen saanut selkääni molemmilta vanhemmilta ilman syytä, sillä olin todella, todella kiltti ja hiljainen lapsi - edes murrosikää minulla ei ollut. En tapellut ja kapinoinut tai tehnyt yhtään mitään mitä normaalisti siinä vaiheessa tehdään. Minulla ei ole ollut koskaan oikeutta ilmaista pahaa oloani kotona vaan äiti on sanonut minulle "ole edes sinä hiljaa" - tämä on varhaisimpia lapsuusmuistojani vauva-ajoilta, kun itkin jostain syystä. Minun on aina pitänyt yrittää olla se vahva ja kantaa kaikki, että muut saavat seota rauhassa.
Äiti vihasi minua ollessani lapsi, hän on tunnustanut sen minulle. Hän suhtautui minuun hyvin kylmästi ja halveksuen aina mutta oli todella omistushaluinen kuitenkin. Isäkään ei ole koskaan osoittanut merkkejä että todella välittäisi. Hänellä on uusi perhe - se perhe jonka on aina halunnutkin ja minä en siihen todella kuulu, enkä tule koskaan kuulumaan. Silti olen itse aina rakastanut vanhempianikin. Äiti kai on jollain tapaa oppinut hyväksymään minut, tai sen mitä näkee päälle, mutta en pysty luottamaan häneen ikinä, en todella ja tiedän että jos kertoisin hänelle kaiken mitä viime vuosina on tapahtunut, hän vihaisi minua. Isän kanssa välit olivat poikki hyvin pitkään johtuen hänen ja äidin välisistä asioista ja erosta, mutta aikuisena on niitäkin lämmitelty. Silti en pystyisi häneenkään luottamaan ikinä, ei hän tunne minua todella, eikä hyväksyisi myöskään jos tietäisi asiani.
Minulla ei ole ollut oikeastaan koskaan ystäviä. En kelvannut koulussa kenellekään ja elämä meni nuorena raiteiltaan ja olin syrjäytynyt vuosikaudet, sen parhaimman nuoruuteni. Vasta nyt aikuisena olen saanut oikeastaan yhden ihmisen, jota voisin sanoa ystäväksi, mutta hänkään ei ole sellainen jolle voisin kertoa mitä minulle on tapahtunut. Olen hänellekin sellainen jolle hän kertoo omat murheensa, mutta jos itse jotain yritän puhua - puhuu hän päälle, eikä jaksa kuunnella minua. Enää tässä vaiheessa elämää kenestäkään ei voi tulla niin läheistä ystävää kuin ne, joita lapsena ja nuorena olisi voinut saada. Kaikki tapahtui kohdallani vain liian myöhään.
En ole koskaan tuntenut rakkautta kenenkään taholta, en edes sen ihmisen jota nyt suren. Minä rakastin ja rakastan häntä ja hän oli se jonka päästin kaikista lähimmäs itseäni, mutta hänen tunteet minua kohtaan eivät olleet samat. Olin kai jonkinlainen kaveri hänelle, mutta hän oli minulle elämäni rakkaus. Pystyin hyväksymään senkin, vaikka se surua tuottikin. Minusta tuntuu ettei hän koskaan oikeastaan edes nähnyt minua, ei kai halunnutkaan nähdä... Mutta minä näin hänet, ja hän oli kaunis ja ihmeellinen. Kunpa vain hän olisi tiennyt millaisena aarteena minä hänet näin, niin ehkä olisi osannut arvostaa elämäänsä ja itseään eikä olisi päätynyt tekoonsa.
Minä olen oikeastaan aina uskonut Jumalaan ja Jumalan armoon ja hyvyyteen. Ei olisi siis tarvinnut tappaa minuakin henkisesti, että "tulisin uskoon". Uskon edelleen, mutta Jumalan hyvyyteen en voi enää uskoa... Jos Jumala on hyvä, hän antaa minulle kuoleman. Päästää minut pois, rauhaan rakkaani luokse.
Minusta tuntuu, että olen liikaa jo ajatellut aina muita ja kantanut vastuuta muista, laittanut muiden mielipiteet ja tuntemukset itseni edelle etten loukkaisi ja aiheuttaisi mielipahaa. Kun rakas ystäväni otti minuun viimeisen kerran yhteyttä vähän ennen itsemurhaansa minä kielsin häntä tulemasta luokseni, sillä tein töitä kotona. Ajattelin että tekisin väärin jos lusmuilisin työajalla ja tekisin jotain ihan muuta kuin sitä mitä minun piti. Olin liian tunnollinen työnantajaani kohtaan, vaikka nyt kun jälkeenpäin ajattelen ja tiedän myös millainen päivä siitä työpäivästä muodostui - ei työnantaja olisi ikinä saanut edes tietää, että luonani olisi ollut vieras ja minä en olisi tehnyt töitä työajalla, vaan vasta myöhemmin omalla ajallani. Minä asetin loppujen lopuksi turhan asian ystäväni edelle.
Hän kuulosti kummalliselta puhelimessa, ja mietin onkohan jotain vialla, mutten osannut arvata, sillä hän ei ollut pitänyt yhteyttä pitkään aikaan ja viimeksi kohdatessamme hänellä oli kaikki hyvin, ja hän vaikutti onnelliselta. Ylipäänsä hän vaikutti aina ihmiseltä joka nauttii liikaa elämästä raskiakseen luopua siitä. En olisi ikinä uskonut hänen olevan ihminen, joka päätyy itsemurhaan. Ei hän vaikuttanut sellaiselta, hän ei ollut sitä "tyyppiä" , sillä minulta on lähtenyt myös sukulainen oman käden kautta, ja hän oli erilainen - sellainen jonka kohdalla se ei tullut niin suurena yllätyksenä. Myös minä itse olen sitä tyyppiä jonka aina olisi voinut olettaa päätyvän siihen ratkaisuun.
Mitä pystyi tapahtumaan niiden kuukausien aikana? Mikä pystyi menemään niin pieleen, että hän meni niin rikki? En saa näihinkään kysymyksiin koskaan vastausta, sillä kukaan ei tiedä hänen tunteneen minua tai ne jotka tietävät eivät ole olleet kanssani tekemisissä enkä minä tiedä keitä he ovat, enkä voi siis keneltäkään kysyä. Joudun loppuelämäni miettimään olisinko toisin toimimalla voinut saada hänet luopumaan hirveästä päätöksestään. Joudun loppuelämäni katumaan, että vielä tiuskin hänelle puhelimessa, sillä pelkäsin että työnantaja soittaa ja puhelin on varattuna. Vaikutin töykeältä ja inhottavalta - siltä kuin en välittäisi. Se käsitys hänelle viimeiseksi minusta jäi, etten välitä... Vaikka minä välitin, ja minä rakastin ja rakastan ikuisesti. Miksei hän voinut sanoa, että hänen on paha olla? Miksen voinut tajuta sitä, miksi minulla piti olla niin kiire ja ahdistunut ja hermostunut olo juuri silloin etten tajunnut?
Nyt vihaan työtänikin josta aiemmin pidin - sillä joka hetki kun sitä teen, muistan että se oli syy miksi asiat ovat nyt niinkuin ovat. Enkö ole jo ihan tarpeeksi ajatellut muita ja yrittänyt olla tunnollinen, vieläkinkö minun pitäisi jaksaa jatkaa, vaikka minulla ei enää ole voimia? Olen pohjattoman väsynyt fyysisestikin, mutten pysty edes nukkumaan enää. Missään ei ole mitään helpotusta ja pakopaikkaa. Tiedostan unessakin tapahtuneen koko ajan, ja suurimman osan yöstä makaan puoliunessa tai valveilla ja kuvotuksen ja pelon vallassa odotan herätyskellon soimista ja uuden pitkän ja surua täynnä olevan hyödyttömän, toivottoman päivän alkamista.
Jos Jumala rikkoo ihmisen palasiksi kootakseen uudelleen, miksei hän voinut korjata rakastani? Miksi rikkoi niin palasiksi, murskasi niin täydellisesti että hän päätyi siihen kaikista hirveimpään, epätoivoisimpaan tekoon? Niin kauan kun hän eli, olisi ollut mahdollista kääntää hänen mielensä näkemään uusia mahdollisuuksia. Miksi piti rikkoa ihminen niin täydellisesti että hän teki tekonsa, ja juuri sellainen ihminen jolla oli kykyä ja taitoa tappaa itsensä? Suurin osa kai ei koskaan onnistu yrityksessään, sillä käsittääkseni oman henkensä ottaminen ei ole kovin helppoa. Jos se olisi, olisin tehnyt sen jo itsekin. Yritin hänen kuolemansa jälkeisellä viikolla tappaa itseäni varsin naurettavalla keinolla, mutta en onnistunut. Söin särkylääkkeitä suuret määrät ja sain kai aikaan jonkinlaisen myrkytyksen fyysisten oireiden perusteella. Toivon että se rikkoi munuaisiani ainakin osittain, että kuolema tulisi edes sen ansiosta nopeammin. Satuin vain valitsemaan väärän lääkkeen, sillä toisella lääkkeellä olisin kai voinut saada aikaan maksani täydellisen hajoamisen.
Se olisi tuskallinen kuolema, mutta mitä se haittaa... Elämä on muutenkin kärsimystä, ja vanhana se kaikki on edessä kuitenkin. Silloin minua ei ole kukaan auttamassa, eikä lohduttamassa. Miksi Jumala loi minut, kun ei voinut antaa koskaan edes yhtä reilua mahdollisuutta onneen? Miksi luoda ihmisiä vain kärsimään ja suremaan? Missä siinä on hyvyys, ja mikä merkitys sillä on? Missä siinä näkyy Jumalan rakkaus ja huolenpito?
Hei. Minäkin olen menettänyt läheisiä; lapsen ja puolison.
Mieleenpainuvin kommentti, jonka menetyksen yhteydessä sain, olivat nämä Jeesuksen sanat:
Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Matt 27:46
Tiedän, että on yksi, joka ymmärtää.
AP... mikä tuossa on jumalan syy??? Luin sun tekstin ja mietin ainoastaan että mikäs iinä on jumalan syytä?? EI JUMALA toimi niin että yht äkkiä vaan NAPS ja kaikki olisi kuin ruusuisessa unelmassa kukkakori kädessä hypellen hymy huulilla.. JOS toimisi noin niin maailma olis ihan pliisu paikka jossa en haluais elää, stepfordin naiset... EI SE OLE JUMALAN syytä että joku tekee itsemurhan. SILLÄ ihmisellä oli paha olo. ET voi siitä itseäsi tai jumalaa syyttää, hän itse niin päätti tehdä... Kun kirjoituksesi luki välittyi siitä vihaa. Jos hän ei edes sanonut sinulle että hänellä on paha olla niin hän vaan oli valmis lähtemään pois....
EN itsekkään sanonut kenellekkään ennen itsemurha yritystäni. Puhuin tosin aiemmin terapiassa ja yhdelle ystävälleni ajatuksistani moiseen mutta ei se mitään auttanut.. SE ahdistus vaan oli niin suuri, ei sitä kukaan olisi voinut viedä pois.. MIETIN 4-5kk eri tapoja tehdä sen. kunnes eräänä iltana otin normaalin unilääkeannokseni ja päätin vetää kaikki loputkin kun en enään jaksanut. Istuin keittiön lattialla, popsin pillereitä ja raapustin samalla jäähyväiskirjettä läheisilleni.. Olin suunnitellut että veisin sen eteisen lattialle, oven eteen, mutten ollut päässyt sinne asti.. Samalla kun pillereitä popsin terotin veitsen. Olin niin polla sekaisin pillereistä etten saanut viillettyä tarpeeksi syvälle. Heräsin seuraavana iltapäivänä, pettyneenä että olen vielä täällä. Ei vaan ollut mun aika lähteä. SIITÄ se nöyryytys sitten alkoikin. Asioiden selvittely ja selittely. Sen jälkeen suurin ahdistus on ollut poissa, enään en pelkää kuolemaa. Toivon edelleen että joku sairaus iskisi, jotain tapahtuisi, jäisin auton alle tmv... JOTAKIN että pääsisin pois täältä. Minulla ei ole mitään syytä elää, elämisen arvoista tämä elämä ei ole.. Mutta täällä olen edelleen, ekan epäonnistuneen yrityksen jälkeen päätin etten tee sitä toiste. Sit ku mun aika on lähteä, niin sit on.. Se ei näköjään ole ollut vielä. ÄLÄ syytä jumalaa sun ongelmistasi. Jos olet uskova niin voisit kokeilla oikeasti rukoilla, kysyä jumalalta miksi ja KUUNNELLA mitä hän vastaa.. Ei kaikki paska mitä elämässä tapahtuu ole jumalan syytä... USKOVILLAKIN tapahtuu paskaa jatkuvasti.. Kaikella mitä elämässä tapahtuu on jokin tarkoitus.. Sun kirjoituksen perusteella haluat että jumala olisi syypää siihen mitä tapahtui, haluat syyllistää jotakin.. joskus vaan tuntuu että ihmisillä on TÄYSIN väärä käsitys jumalasta ja jos heille tapahtuu jotakin paskaa niin heti ollaan sanomassa ettei jumala ole hyvä ja se väite on valetta... Se hyvyys ilmenee ihan muilla tavoilla. Suurin osa siitä paskasta mitä elämässä ylipäätänsä tapahtuu johtuu joko OMISTA vääristä valinnoista tai MUIDEN ihmisten vääristä valinnoista..
Jumalan syytä on se, että hän antoi ystäväni mennä niin rikki, että tappoi itsensä. Tämän myötä hän antoi myös minun mennä niin rikki etten mitään muuta toivo kuin kuolemaa, että pääsen pois täältä. Rakkaani olisi varmaankin halunnut keskustella kanssani muuten kuin puhelimessa, jos olisin ollut itse vähemmän hermostunut ja vähemmän "tunnollinen" ja muuta typerää paskaa - ajatellut vähemmän työnantajaani, vaikka hän palkkani maksaakin, olisin kuunnellut sydäntäni ja päästänyt rakkaan ystäväni kylään ja hän olisi kertonut minulle mikä on hätänä. Minä halusin tavata hänet, ja hänelle jäi viimeisenä käsitys etten edes välitä. Minä tunnen siitä hirveää syyllisyyttä.
Miksi Jumala antaa käydä niin, että juuri silloin kun on ne suurimmat ja ratkaisevimmat hetket käsillä, niin ihminen ei tajua ja valitsee väärin? Minä en tajunnut valitsevani väärin kun tietämättäni käänsin selkäni rakkaalleni. Miksi pitää olla niin, että joku pienen pieni hetki määrittää koko loppuelämän, tuhoaa kaiken?
En tiedä haluanko jatkaa tätä keskustelua täällä enempää, sillä se tekee vain vielä pahemman olon, ja tiedänhän minä ettei täällä - tässä maailmassa ole olemassa mitään vastauksia. Ne saan vasta sitten, kun siirryn rajan taa itsekin. Toivottavasti se tapahtuu pian.
Ihmisen elämä on loppujen lopuksi niin lyhyt aika, ei kukaan elä ikuisesti, ei kukaan meistä täällä maan päällä. Mutta jokaisen on huolehdittava omasta uskostaan, että itse pääset taivaaseen, koska eivät tietääkseni kuolleet kohtaa täällä maan päällä kuitenkaan toisiaan vaikka niin haluaisivatkin. Miten sitten kävisi jos sinäkin tekisit samoin tietäen että Jumala ei hyväksy tappamista? Minne ihan oikeasti joutuisit sitten? Ihmisen täytyy surra kun on sen aika ja elää päivä kerrallaan, ei huominen vielä ole täällä. Kanna kaunista muistoasi hänestä ja muistele hyviä aikoja, sinulla on ne aina mukana, sydämmessäsi, ei niitä sieltä kukaan pois saa.
" ja sitten viimeisenä viedään vielä toivo"
Mutta, ei toivo ole onneksi suurin. Rakkaus on suurin, eikä todellinen rakkaus kuole koskaan. :)
Toivon sinulle kärsivällisyyttä. Joskus voi joutua kulkemaan synkimmässä pimeydessä, mutta se ei tarkoita Jumalan hylänneen. Älä sinäkään hylkää Jumalaa, vaan ole uskollinen hänelle, sillä kuten Raamattu sanoo, Jumala on rakkaus.
"Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus."
1 Joh. 4:7-8
Enpä tunne itseäni kyllä rakastetuksi millään mittapuulla tällä hetkellä, hylätyksi ja vihatuksi kyllä tunnen, täydellisen yksin jätetyksi pelkän tuskan ja surun kanssa. Ei minua enää mikään lohduta eikä helpotusta tuo. Minä tahdon vain että tämä kaikki loppuu. Jos Jumala minua todella rakastaa, hän päästää minut pois täältä, pois tästä elämästä.
Tulipa vielä mieleen, että jos TÄMÄ on Jumalan tapa näyttää että rakastaa - ensin rikkoo ja sitten ehkä joskus osoittaa rakkautta myöhemmin (jos osoittaa) - niin mitä siitä pitäisi ajatella? Se voisi olla paljon pienemmässä mittakaavassa verrattuna siihen, että äiti pahoinpitelisi pienen lapsensa henkihieveriin - hakkaisi julmasti ja antaisi lapsen tuntea pelkkää vihaa itsensä taholta. Antaisi lapsen pelätä henkensä puolesta, vain ottaakseen seuraavana päivänä syliinsä ja sanoakseen rakastavansa sittenkin. Olisiko sellainen hyvä ja turvallinen luottamuksen arvoinen äiti? Ihmettelisikö kukaan, jos lapsi olisi sekaisin ja onneton?
Miten Jumala ikinä "korvaa" tätä minulle? Hän vei juuri sen ihmisen jonka menetyksen tiesi tuhoavan minut.
Ei ole mitään Jumalaa! Oikeudenmukainen Jumala on kaunis ajatus mutta vailla todellisuuspohjaa!
Koeta kestää, et ole ainoa jota elämä on kohdellut väärin.