Olen lukenut sellaisen kirjan kuin "Psykokirkko" (tekijä Kivivuori Janne).
Kuvaus kirjasta:
// Miksi nykyaikainen pappi muistuttaa terapeuttia? Miksi teologisessa keskustelussa pohditaan uskonnollisten näkemysten psyykkisiä taustoja, aidon ja epäaidon uskon välistä eroa? Miksi perinteistä uskonnollista kieltä on alettu kääntää psykodynaamisen opin kielelle? Miksi kirkolliset piirit halusivat liittoutua juuri freudilaisuuden kanssa? Miten psykouskonnollisen liikkeen nousu liittyy kirkon normisuhteen murrokseen, tuomitsevan jumalan korvaamiseen terapeuttisella jumalalla? Psykokirkko tarkastelee näitä kysymyksiä sosiologian näkökulmasta ja erittelee koko yhteiskunnan kulttuurista muutosta niiden kautta ottamatta kantaa uskonnollisiin tai teologisiin kysymyksiin. Psykokirkko päättää kirjoittajan kolmiosaisen tutkimussarjan, jossa hän tarkastelee suomalaista psykokulttuuria sosiologisesta näkökulmasta. //
Ei ehkä ihan tuohon kirjaan liittyen, mutta...
Lähinnä pohdiskelen sellaista asiaa, että miksi terapiaa on?
Itse kannustaisin ihmisiä (kristittyjä) menemään pikemminkin sielunhoitoon kuin terapiaan.
Psykiatrian tarpeen ymmärrän, mutta terapian käyttöä en ole vielä ymmärtänyt, että voiko sillä saada aikaan jotain? Millä tavoin sillä saisi aikaan jotain asioita ja mitä?
Olen kuullut myös jotain sellaista, että perinteisesti psykologiaa olisi pidetty huonona asiana perusluterilaisuudessa / kristillisyydessä. (Olisiko näin esim. perus evankelisuudessa..)
Psykologiahan on ihmistiedettä eikä voi koskaan ymmärtää ihmisyyttä siinä syvyydessä mitä teologia tekee. Jumala tuntee ihmisen / tietää mitä ihmisessä on. Psykologia ei millään pääse / ylety siihen, mihin (raamatullinen) teologia ylettyy. Psykologia ei esim. ymmärrä syntiin liittyviä asioita siinä syvyydessä mitä kristitty tekee.
Yksi artikkeli psyykkisiin karikoihin liittyen..
http://www.teolinst.fi/luennot/mh040331.html
Tai myös rippiin liittyen:
http://www.teolinst.fi/luennot/mh021030.html
->
// Rippi ei ole terapiaa, joka sinänsä on vallannut ripiltä paljon tilaa. Dietrich Bonhoeffer tekee selkeän eron terapian ja ripin välillä kun hän sanoo ytimeen käyvästi: "Kokeneinkin ihmistuntija tietää äärettömän paljon vähemmän ihmisen sydämestä kuin yksinkertaisin kristitty, joka elää Jeesuksen ristin alla. Suurinkaan psykologinen arvostelukyky, lahjakkuus ja kokemus ei kykene käsittämään yhtä asiaa: mitä on synti. Se tuntee hädän, heikkouden ja epäonnistumisen, mutta se ei tunne ihmisen jumalattomuutta. Sen tähden se ei myöskään tiedä, että yksin jätetty ihminen tuhoutuu syntiinsä ja että vain anteeksiantamus voi pelastaa hänet. Vain kristitty tietää sen. Psykologin edessä saan olla sairas – kristityn veljen edessä saan olla syntinen. Psykologi katsoo minuun ikään kuin ei Jumalaa olisikaan – veli näkee minut Jeesuksen Kristuksen ristin lävitse tuomitsevan ja armahtavan Jumalan edessä." (Bonhoeffer: Kutsu kuuliaisuuteen) //
Tosin edellisten luentojen kirjoittaja, Martti Huhtinen, saattaa ehkä pitää joitain terapioita hyvinä. En tiedä.
Kuvaus kirjasta:
// Miksi nykyaikainen pappi muistuttaa terapeuttia? Miksi teologisessa keskustelussa pohditaan uskonnollisten näkemysten psyykkisiä taustoja, aidon ja epäaidon uskon välistä eroa? Miksi perinteistä uskonnollista kieltä on alettu kääntää psykodynaamisen opin kielelle? Miksi kirkolliset piirit halusivat liittoutua juuri freudilaisuuden kanssa? Miten psykouskonnollisen liikkeen nousu liittyy kirkon normisuhteen murrokseen, tuomitsevan jumalan korvaamiseen terapeuttisella jumalalla? Psykokirkko tarkastelee näitä kysymyksiä sosiologian näkökulmasta ja erittelee koko yhteiskunnan kulttuurista muutosta niiden kautta ottamatta kantaa uskonnollisiin tai teologisiin kysymyksiin. Psykokirkko päättää kirjoittajan kolmiosaisen tutkimussarjan, jossa hän tarkastelee suomalaista psykokulttuuria sosiologisesta näkökulmasta. //
Ei ehkä ihan tuohon kirjaan liittyen, mutta...
Lähinnä pohdiskelen sellaista asiaa, että miksi terapiaa on?
Itse kannustaisin ihmisiä (kristittyjä) menemään pikemminkin sielunhoitoon kuin terapiaan.
Psykiatrian tarpeen ymmärrän, mutta terapian käyttöä en ole vielä ymmärtänyt, että voiko sillä saada aikaan jotain? Millä tavoin sillä saisi aikaan jotain asioita ja mitä?
Olen kuullut myös jotain sellaista, että perinteisesti psykologiaa olisi pidetty huonona asiana perusluterilaisuudessa / kristillisyydessä. (Olisiko näin esim. perus evankelisuudessa..)
Psykologiahan on ihmistiedettä eikä voi koskaan ymmärtää ihmisyyttä siinä syvyydessä mitä teologia tekee. Jumala tuntee ihmisen / tietää mitä ihmisessä on. Psykologia ei millään pääse / ylety siihen, mihin (raamatullinen) teologia ylettyy. Psykologia ei esim. ymmärrä syntiin liittyviä asioita siinä syvyydessä mitä kristitty tekee.
Yksi artikkeli psyykkisiin karikoihin liittyen..
http://www.teolinst.fi/luennot/mh040331.html
Tai myös rippiin liittyen:
http://www.teolinst.fi/luennot/mh021030.html
->
// Rippi ei ole terapiaa, joka sinänsä on vallannut ripiltä paljon tilaa. Dietrich Bonhoeffer tekee selkeän eron terapian ja ripin välillä kun hän sanoo ytimeen käyvästi: "Kokeneinkin ihmistuntija tietää äärettömän paljon vähemmän ihmisen sydämestä kuin yksinkertaisin kristitty, joka elää Jeesuksen ristin alla. Suurinkaan psykologinen arvostelukyky, lahjakkuus ja kokemus ei kykene käsittämään yhtä asiaa: mitä on synti. Se tuntee hädän, heikkouden ja epäonnistumisen, mutta se ei tunne ihmisen jumalattomuutta. Sen tähden se ei myöskään tiedä, että yksin jätetty ihminen tuhoutuu syntiinsä ja että vain anteeksiantamus voi pelastaa hänet. Vain kristitty tietää sen. Psykologin edessä saan olla sairas – kristityn veljen edessä saan olla syntinen. Psykologi katsoo minuun ikään kuin ei Jumalaa olisikaan – veli näkee minut Jeesuksen Kristuksen ristin lävitse tuomitsevan ja armahtavan Jumalan edessä." (Bonhoeffer: Kutsu kuuliaisuuteen) //
Tosin edellisten luentojen kirjoittaja, Martti Huhtinen, saattaa ehkä pitää joitain terapioita hyvinä. En tiedä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sakari Korpinen viittaa yhdessä lähetyskirjeessään psykouskoon seuraavalla tavalla.
“Yleisuskonnollisuudessa puhutaan myös armosta. Mutta erehdyttävästi! Ehkä se on jotain Luojan hyvyyttä luotujansa kohtaan, ei muuta. Ei pelastavaa rakkautta tai pelastavaa armoa. Olemme siirtyneet jo aikoja sitten yleisuskonnollisuuden armonoppiin, joka ei ole muuta kuin yleistä hyväksymistä, olalle taputtelua ja jumalallista suvisäätä. Tällainen psykousko hallitsee. Miten ihmiset voivat päästä armon omistamiseen. Miten Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa voisi kirkastua? Miten tässä Jeesuksen armossa voidaan kasvaa? On opetettava ylitse kaiken: ARMOITUKSEN PERUSTA ON KOKONAAN ja YKSIN JEESUKSEN VERIARMOSSA.”
Tässä ei kritisoida terapiaa vain yleisuskonnollisuutta.
// Psykiatrian tarpeen ymmärrän, mutta terapian käyttöä en ole vielä ymmärtänyt, että voiko sillä saada aikaan jotain? Millä tavoin sillä saisi aikaan jotain asioita ja mitä? //
Haluan vielä korostaa, että vaikka kirjoitin tiukasti, niin lähinnä yritän tiedustella/kysellä mielipiteitä tähän asiaan liittyen.
En tiedä onko terapiasta jollekulle apua. Sehän voi olla ok maallisen regimentin puolella olevana auttamis-/apukeinona.