Heips.
Olen 19- vuotias nuori nainen. Ongelmani on jatkuva ahdistuneisuus, ja pelko siitä, etten ole tarpeeksi hyvä ja kykenevä tähän elämään.. Minulle on sattunut vuoden aikaan paljon kaikenlaista ikävää (auto- onnettomuus, mummi ja ukki kuolivat, läheisellä ihmisellä todettiin kasvain..) Ennen olin iloinen ja positiivinen ihminen, joka urheili todella paljon ja nautti kun sai kavereiden kanssa olla ja mennä. Nyt kuitenkin asiat on muuttunu radikaalisti. En jaksa enää urheilla, koska ajattelen, että voisin tehdä esim. koulutehtäviä sen (urheilun vievän) ajan. En jaksaisi tavata kavereita usein, koska mietin kuinka paljon aikaa siihen menee, en käy baareissa enää tanssimassa ja pitämässä hauskaa kavereiden kanssa.. Mikä mussa on vikana? Siirryin lukiosta valkolakin saaneena ammattikorkeakouluun, siitä se elämä varsinaisin ahdistuksen kanssa alkoi.. Minulla on paniikkihäiriöitä, ja kun sellainen iskee, tunnen etten hallitse itseäni. Kun siirryin uuteen kouluun sain toki kavereita ja olin iloinen, että heti pääsen opiskelemaan ammattiin. Mutta parin opiskelupäivän jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Tiedon määrä oli käsittämätöntä, tehtävien määrä oli hirveä (osa opiskelusta suoritetaan etäopiskeluna verkossa käsin..). Sillon koin, että tämä on nyt tässä. Päätin kuitenkin sinnitellä ja jatkaa. Mutta joka päivä kun tulen kotiin tai joudun olemaan yksin, alan itkemään ja valtava ahdistuksen määrä saa pääni sisälle olon että seinätkin kaatuvat. En jaksaisi tätä enää... Itkeminen ei auta, ja puhuminen on vaikeaa.. Eristäydyn kohta varmaan neljän seinän sisälle. Miksi tämä on minulle niin vaikeaa?
Olen 19- vuotias nuori nainen. Ongelmani on jatkuva ahdistuneisuus, ja pelko siitä, etten ole tarpeeksi hyvä ja kykenevä tähän elämään.. Minulle on sattunut vuoden aikaan paljon kaikenlaista ikävää (auto- onnettomuus, mummi ja ukki kuolivat, läheisellä ihmisellä todettiin kasvain..) Ennen olin iloinen ja positiivinen ihminen, joka urheili todella paljon ja nautti kun sai kavereiden kanssa olla ja mennä. Nyt kuitenkin asiat on muuttunu radikaalisti. En jaksa enää urheilla, koska ajattelen, että voisin tehdä esim. koulutehtäviä sen (urheilun vievän) ajan. En jaksaisi tavata kavereita usein, koska mietin kuinka paljon aikaa siihen menee, en käy baareissa enää tanssimassa ja pitämässä hauskaa kavereiden kanssa.. Mikä mussa on vikana? Siirryin lukiosta valkolakin saaneena ammattikorkeakouluun, siitä se elämä varsinaisin ahdistuksen kanssa alkoi.. Minulla on paniikkihäiriöitä, ja kun sellainen iskee, tunnen etten hallitse itseäni. Kun siirryin uuteen kouluun sain toki kavereita ja olin iloinen, että heti pääsen opiskelemaan ammattiin. Mutta parin opiskelupäivän jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Tiedon määrä oli käsittämätöntä, tehtävien määrä oli hirveä (osa opiskelusta suoritetaan etäopiskeluna verkossa käsin..). Sillon koin, että tämä on nyt tässä. Päätin kuitenkin sinnitellä ja jatkaa. Mutta joka päivä kun tulen kotiin tai joudun olemaan yksin, alan itkemään ja valtava ahdistuksen määrä saa pääni sisälle olon että seinätkin kaatuvat. En jaksaisi tätä enää... Itkeminen ei auta, ja puhuminen on vaikeaa.. Eristäydyn kohta varmaan neljän seinän sisälle. Miksi tämä on minulle niin vaikeaa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Varmaan nuo menetykset ovat suuri syy masennukseesi. Isovanhemmat voat olleet sinulle tärkeitä ja metiti heidät molemmat äkkiä. Jospa tuo kasvainpotilas siitä selviää.
Kannattaa pukraa ajatuksia ja surua jotenkin puhumalla ja kirjoittamalla. On ihan tervettä ja luonnollista että suree kun tärkeitä ihmisiä lähtee.
Ehkä sinulla on suruaika jota et ole ehtinyt käsittelemään.
Tuollainen multi-suru vetää jalat alta keltä tahansa joten ei mikään ihme.
Kirjoituksesi perusteella (vaikken ole lekuri) niin kärsit ehkä traumaperäisestä stressihäiriöstä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Traumaperäinen_stressihäiriö
Yleensä en laita wikipedia juttuja mutta tuo osuu sinun kanssa jotenkin kohdalleen.
En usko että sinussa mitään vikaa ole et ole vaan ehtinyt käsitellä kaikkea surua ja tarvitsisit taukoa,,, mutta kun tämä nykymaailma on mitä on niin ei täällä ehdi surra.
Surullista kun ei voi/ehdi surra.
Kun menet kotiin on aika normia että kaikki purkautuu.
Voimia ja voisit hakea psykologille ajan.
Kiitos, kun vastailitte. En ole puhunut tästä asiasta oikein kenellekään..ahdistus on valtaisa ja se kulkee käsikkäin paniikkioireiden kanssa. En ole uskaltanut jutella kenellekään,koska tunnen että olen epäonnistunut. Olen aina ollut suht hyvä kaikessa: peruskoulusta ysin paperit,lukiosta vähä yli kasin paperit ja yopaperit c:tä ja m:ää.. Lentopalloo sm-tasolla,jalista ratsastusta jnejne.. Nyt mulla on iha tyhjä fiilis. Enkä haluis puhua koska se on itselleni niin suuri pudotus "en olekaan riittävän hyvä. Joudun ammattiauttajalle puhumaan.." minä koen sen sairaudeksi,epäonnistumiseksi, epänormaaliksi.. Tuo linkki wikipediaan oli aika pysäyttävä. Huomasin että oireet ovat kutakuinkin samat kuin minulla.. En tiiä mitä tekisin. Mutta suurkiitos teille vastauksista:)
Mä käyn istuksimassa puistossa tai muuten vaan kävelemässä kun suru tai ahdistus puskee päälle. Mieli lepää luonnon helmassa ja ajatus saa vaeltaa, omanlaistaan meditaatiota tämäkin eli on vaan ja antaa tunteen tulla. Lähde vaikka pyörän kanssa matkaan ja etsi sellainen rauhallinen paikka, ota viltti mukaan äläkä katso kelloa. Kyllä se oma mieli tietää milloin palata takaisin. Vettä tosin otan aina mukaan kun en osaa arvioida aina reissun kestoa. Se tunne kun istuu luonnon helmassa itsekseen ja katselee lehden putoamista symbolisoi hyvin elämän kierto kulkua jotenkin: elämä jatkuu luonnossakin vaikka lehdet putoilevat jälleen puista ja metsä alkaa vetäytyä hiljalleen talven tuloon. Sitä luulisi että metsä kuolee talveksi vaan ei se sama kierto on siellä edelleen joka vain hetkeksi hiljenee ja kevättä myöten nousee ylös ''suruvaipasta''
Kukaan ei usein tule sinne häiritsemään vaan saa olla rauhassa ajatustensa kanssa. Päiväkirja on yksi hyvä joka kannattaa ottaa matkaan saa siihen kirjattua ajatuksiaan hyvin.
Tsemppiä sulle näin ensi kättelyssä!
Suosittelisin ehdottomasti puhumaan asiasta jollekin. Juuri tuo, ettei pura asiaa ja saa ajatuksia jäsenneltyä, aiheuttaa vain sitä että se iso solmu ajatuksissa ja rinnassa kasvaa hallitsemattomaksi. Sinun olisi hyvä puhua puolueettomalle ammatti-ihmiselle ajatuksistasi ja tuntemuksistasi.
Itselleni oli kova kolaus varata aika terveyskeskuksesta psykiatriselle sairaanhoitajalle, mutta odotan aikaa kuin kuuta nousevaa. Toivon sydämestäni että saan sieltä apua koska en jaksa elää jatkuvan ahdistuksen kanssa.
Koeta olla mahdollisimman vähän yksin, ja keksiä tekemistä joka haalistaa ahdistuksen tunnetta. Toisin sanoen keskitä huomiosi johonkin muuhun. Asioita jotka saattavat tuntua tyhmältä, mutta esimerkiksi keskustelujen ja vertaisryhmien tukisivustot, erilaiset blogit, nettipelit.. Jotain, johon ajatuksesi kiinnittyvät ja saavat unohtamaan ahdistavat ajatukset. Koita mennä luontoon, valokuvata, urheilla, kuunnella musiikkia.
Kaikkea hyvää sulle.
Kiitos BBGS :)
Ihana oli viestisi, tsemppauksesi. :)
Hei.
Kuules nyt nykyään on melkein muotia että käydään psykologilla.
Ei ole mikään ihme että näkee tuttuja vastaanotossa jonottamassa ja moikataan ihan normaalisti.
Kiva että voit paremmin.
minä en halua olla "muodin mukana kulkija".. minusta siinä ei ole mitään hienoa, että mennään psykologille juttelemaan "ongelmista" jotka on itse kuvitellut.. Tai jotka eivät ole puhumisen arvoisia.. miksi kuluttaa muiden aikaa omalla ahdistuksella. Ehkä jotkut haluavat huomiota kiertämällä joka paikassa, mutta minä en tunne kuuluvani heidän porukkaansa.. Haluaisin vain olla oma itseni. Se tyttönen joka enne olin. Tyttö joka ei murehtinut huomista "Tänään eletään niinkuin huomista ei ois" tyylillä.
Ok esitin asian täysin väärin.
"Haluaisin vain olla oma itseni. Se tyttönen joka enne olin. Tyttö joka ei murehtinut huomista "Tänään eletään niinkuin huomista ei ois" tyylillä."
Sanoit että haluaisit mutta olet ehkä huomannut ettei se onnistu.
En patista sinua psykologille mutta tiedä tämä, että sinä määräisit mistä haluat puhua mistä et. Voit jopa olla 45minuuttia täysin hiljaa.
Koko prosessi menee sinun ehdoilla.
Jatkoja
Anteeksi, en tahtonut loukata sanoillani. Itse koen vain, että minun murheeni ovat pieniä verrattuna jonkun muun murheisiin. Se joku muu voisi saada apua "minun ajallani" enkä kuluttaisi muiden aikaa turhaan.. En ole hyvä selittämään. Mutta toivon ettet loukkaantunut.
Höpsö. :)
Ei ole olemassa murheiden mittaria kuka ansaitsee apua kuka ei.
Aloituksesi perusteella suosittelen sinulle jonkinlaista apua ja mielellään ammattilaisen keskusteluapua ettei tk-lekurit tule väliin ja määrää jotain mömmöä joka saattaa pahentaa tilannetta.
Itse kun sain vakipsykologin olin lujasti sitä vastaan mutta hän sai minut avautumaan ja pelkkä keskustelu aluksi auttoi. Se oli vähän niinkuin säästä keskustelua kunnes aloin huomaamattani avautumaan ja kertomaan vaikeuksistani.
Ei ollut valitusta ja itkua,,, no ehkä pari kertaa tirautin.
Kokeile edes ja voit katkaista käynnit koska tahansa jos tunnet ettei se sovi sinulle.
En todellakaan loukkaantunut toivottavasti en loukannut sinua.
Olethan todella hyvä: se on totuus sinusta vaikka tunteesi sanoo ihan muuta. Ja et ole mitenkään syypää noihin menetyksiin. Surussa ihminen kokee avuttomuutta ja pettymystä kun ei ole pystynyt hallitsemaan niiden osalta elämän kulkua tämä on erikoisesti raskasta perfektionistille. Vaikka yrittää niin elämässä tapahtuu kaikkea. Niin käy meille kaikille. Ja saa sitä epäonnistuakkin ja se rikastuttaa ja opettaa syvällisyyttä ja ymmärtämään myös heikkoja.
Sinulle, "elämä on seikkailua" kiitos myös kommentistasi ja rohkaisustasi!
Kun yksin on surun keskellä ei osaa järkeistää asioita.. Se on liian vaikeata. Haluaa vain olla. Mutta välillä tuntuu liian pahalta ja tekee mieli nostaa kädet ilmaan ja sanoa, että ei tätä jaksa.
Olen pienestä asti opetellut kokemaan pettymyksiä ja onnistumisia. Harrastuksissa ja muiden parissa, aina ei voi voittaa :) Sen jos minkä olen sisäistänyt itselleni. Tämä ei ole semmoista ahdistusta.. Tämä on jotain erilaista jota en ole kokenut ennen ja se pelottaa..
Jos olet opiskelija, ota ihmeessä yhteys opiskelijaterveydenhoitoon! Varmaan nettisivuiltakin löytyy tietoa. Et kuule ole eka joka sinne ottaa yhteyttä henkisen huonovoinnin vuoksi, sieltä sinua ohjataan eteenpäin. Opiskelijaterveydenhuollossa nämä asiat etenee ja pääset varmasti terapiaan. Käytä nyt opiskelijana tämä hyväksesi.
Itsekään en nuorena osannut hakea apua, ajattelin vain että olen huono ihminen ei tullut mieleenkään että ahdistus ja masennus on sairauksia.
Olen 20v ja samanlaisia fiiliksiä täälläkin.. Minulle tämä suunnaton ahdistus iski tämän vuoden alussa kun aloitin amk:n. Ennen tätä olin iloinen, positiivinen ja pirteä! Nyt tuntuu etten voi nauttia mistään kun ahdistaa.. Odotan vain kärsivällisesti parempia aikoja...
Haveyoumetme: Joo minullakin alkoi kun aloitin amk:in.. en tiedä mikä siinä niin kovasti ahdistaa. Lukio meni hirmu hyvin eikä mitään tälläisiä oireita ole lukiossa ollut.. Nyt tuntuu helpommalle kun on käynyt koulua.. Välillä iskee mahdoton ahdistus.. Tsemppiä sinulle! :) Päivä kerrallaan! :)
Ravinnolla todellakin on merkitystä ja sitä tutkitaan jo kaikkialla tieteellisesti.
9 keinoa torjua ahdistusta ilman lääkkeitä
http://www.terve.fi/elamanhallinta/9-keinoa-torjua-ahdistusta-ilman-laakkeita
Kenen mieli on sairas?
http://www.hs.fi/tiede/Kenen mieli on sairas/a1385110497297?ref=hs-art-top-3
Mind-altering microorganisms:
the impact of the gut microbiota on brain and behaviour
http://www.ucc.ie/en/cns/news/newsarchive2012/Mind-alteringmicroorganisms.pdf
Suoli ja tunteet
http://www.ts.fi/teemat/tiede/565050/Suoli ja tunteet
Gut Bacteria Might Guide The Workings Of Our Minds
http://www.npr.org/blogs/health/2013/11/18/244526773/gut-bacteria-might-guide-the-workings-of-our-minds
Mutta jos ei lääkkeiden haitat haittaa, niin lääkettä nassuun.
http://personal.inet.fi/koti/remeli/laakkeet.htm
Ahdistuksen oma-apu
http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_aakkoset/ahdistus/ahdistuksen_oma-apu