Etäännytetty vai helposti havaittava kaikkitietäväkertoja? Vai kenties epäluotettavan oloinen kertoja kertomuksen sisällä? Hän-kertoja, minä-kertoja vai jokin muu?
Olen itse käyttänyt tämänhetkisessä projektissani minä-muotoista kertojaa, mutta jotenkin se on alkanut tökkiä, vaikka siinä tunteekin pääsevänsä todella hahmon nahkoihin.
Olisi hauska kuulla, mitä ja miksi olette valinneet kerrontaratkaisunne.
Olen itse käyttänyt tämänhetkisessä projektissani minä-muotoista kertojaa, mutta jotenkin se on alkanut tökkiä, vaikka siinä tunteekin pääsevänsä todella hahmon nahkoihin.
Olisi hauska kuulla, mitä ja miksi olette valinneet kerrontaratkaisunne.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Joskus luin täältä, että esikoiskirjailija käyttää helposti minä-kertojaa, koska siinä pitää ymmärtää vain yksi näkökulma. Kuulosti aluksi ihan järkevältä päätelmältä, joo, mutta oikeasti, kuinka monta kaikkitietävää kertojaääntä tiedätte, joissa olisi jokaisen henkilön aatteet pohdittu tasa-arvoisesti. Itse olen kirjoittanut (vielä julkaisemattoman) kirjani käyttäen "kaikkitietävää", mutta väkisinkin se on jonkun tietyn näkökulmasta kirjoitettu ja vastaa mielestäni aika paljon minä-kertojaa. Minä-kertojassa toki ei tarvitse muiden kuin kertojan ajatuksia kertoa (kuten ei kaikkitietävässäkään), mutta kyllä siinäkin pitää muiden henkilöiden ajatukset kirjailijan tietää tai juoni alkaa tökkiä. Oma mielipiteeni on se, että minä-kertojaa on vaikeampaa käyttää, koska se ei jostain syystä kuulosta yhtä mukavalta luettuna ja vaatii siis enemmän taitoja kirjoittajalta. Todella taitava kirjailija toki tekee minä-kertojalla huikean hienon mestariteoksen...
Vrt. Harry Potter, jossa kaikkitietävä kertoja, joka kuitenkin kertoo kaiken Harryn kannalta, mutta toisaalta pystyy kertomaan tapahtumia, joissa Harry ei ole mukana.
Koskaan minua ei ole tarinassa vaivannut kaikkitietävän kertojan käyttö, mutta minä-kertoja aina joskus.
Olipa sekava vuodatus!
Itse olen vieroksunut minä -kertojaa. Olen pitänyt sitä helppona ratkaisuna juuri sen vuoksi, että silloin tarvitsee mennä syvälle sisään vain yhden ihmisen ajatuksiin. Yläasteaikaiset kouluaineethan kirjoitettiin yleensä minä -muodossa tyyliin Kesälomani tai Harrastukseni. Ehkä vieroksuminen on lähtöisin tuolta ajalta. Toisaalta: minä –kertojan haasteena on pystyä luonnehtimaan sivuhenkilöt pelkkien kasvonilmeiden ja dialogin kautta, joka on huomattavan haastavaa…
Olen valmis muuttamaan kantaani, jos joku esittää oikein messevät perustelut, että olen väärässä.
Totta, että minä-kertojaa käytettäessä muut henkilöt saattavat jäädä ohuiksi. Itselläni on kaksi minä-kertojaa, joista toinen astuu esiin vasta lopussa. Saattaa olla kömpelö ratkaisu, mutta tilanne kirjassa on se, että päähenkilö ei tule koskaan tietämään asiaa, jonka toinen minä-kertoja paljastaa lukijalle lopussa.
Minä-kertojan kanssakin voi käyttää useampaa näkökulmaa. Minä-kertojahan siinä kertoo, mutta lukijan päässä se tarina syntyy. Minä-kertoja voi olla väärässä ja joku toinen henkilö oikeassa. Kyse on siitä mitä se minä-kertoja kertoo. Minun mielestäni. Tosin en pidä kirjoista, joissa minä-kertoja ei ole sympaattinen johon voi samaistua.
Minä-kertojakin voi tietää subjektiivisuudestaan huolimatta melkein mitä vain, kunhan kirjoittaa aina väliin, että "Kuulin siltä ja siltä, joka tiesi asiasta kaiken, että tämä asia oli kehittynyt niin ja niin."
Ehkä tosiaan yhdessä näkökulmassa (per luku) pitäytyvä kaikkitietävä hän-kerronta on lähellä minä-kertojaa, ja toisaalta em. mainitun kikan vuoksi minä-kertoja lähellä kaikkitietävää.
Ehkä kysymys on silloin vaikutelman valinnasta.
Kirjoitan vain ja ainoastaan minä-muodossa. Luen myös paljon mieluummin minä-muotoisia kirjoja. Sillä tavalla pääsee jotenkin paremmin sisälle tarinaan itsekin eikä vain katsele kärpäsenä katossa, kun muut tekevät jotain. Minä-hahmolla pystyn myös paljon paremmin ja jotenkin uskottavammin pureutumaan päähenkilön sielunmaailmaan ja toisaalta jättämään tiettyjä asioita arvoituksellisiksi.
Jostain syystä siis todella vieroksun hän-muotoa. Se tuntuu jotenkin keinotekoiselta (kun emmehän me periaatteessa normaalistikaan voi tietää, mitä joku toinen ajattelee tai tekee jossain muualla) ja jättää tietynlaisen ulkopuolisuuden tunteen.
Yhden puoliksi kirjoitetun kirjani kerronnassa täytyy päästä käsiksi kahden ihmisen ajatuksiin ja tekoihin. Tässä vuorottelin siis kahden eri henkilön minä-kertojalla. Luvun nimi on kertojan nimi.
Voihan kirjassa olla useampikin kertojatyyppi. Esim. Stephen Kingin kirjoissa Carrie ja Cristine tappaja-auto. Cristinessä on aluksi minä-kertoja, sitten kaikkitietävä kertoja ja sitten taas minä-kertoja. Carriessa taas on välillä kaikkitietävä kertoja ja välillä tarinaa kerrotaan tapahtumista jälkeenpäin kirjoitettujen tekstien avulla.
Mielestäni tällaisilla ratkaisuilla saa parempia kirjoja, mutta sillä tavalla voi myös olla hankala kirjoittaa.
olen käyttänyt minä- kertojaa ja kaikkitietävää. Joihinkin tarinoihin minä istuu luontevammin, toisiin kaikkitietävä.
Minä-muotoinen on nyt saanut kustannussopimuksen ( elämäni eka) joten siinä se oli vetävämpi
Minä ja kaikkitietävä muodot ovat olleet käytössä. Olen myös vaihdellut kertojatyyppiä kesken tarinan ja saattanut kertoa yksittäisiä henkilöitä käsittelevät kappaleet eri kerronta tyylillä, jota tarinassa on yleisesti käytetty. Olen myös aloittanut minä kertojalla ja lopettanut kaikkitietävällä päähenkilön kuoleman jälkeen. Minä en voi sietää kuolleita minäkertojia, joihin niihinkin joskus on tullut törmättyä.
Minä olen kaikkitietävä kertoja.