Vastaanottoa ei ole, mutta tässä joitakin asioita, joita olen pohtinut ja soveltanut itseeni.
Sitä että emme ole tulleet rakastetuiksi, on vaikea nähdä.
Se on sama kuin yrittäisimme katsoa kuvastinta, joka ei heijasta mitään takaisin. Se että emme ole tulleet rakastetuiksi, ilmenee ulkopuolisen näkökulmasta oireiluamme tutkimalla. Voimme arvioida sitä, että ovatko vanhempamme ja lähimmäisemme nyt kykeneviä rakastamaan. Jos eivät ole, niin tuskin he ovat kyenneet rakastamaan meitä siloinkaan, kun me eniten tarvitsimme rakkautta.
Voi olla niinkin, että juuri silloin kun me eniten tarvitsimme rakkautta, lähimmäisemme näkivät meissä tilaisuuden toteuttaa läheisriippuvuuttaan. Sen sijaan, että he olisivat rakastaneet meitä ehdoitta, he ammensivat meistä voimaa läheisriippuvuuden koneelleen, joka jatkoi pyörimistään haavoittumisestamme. Lähimmäisemme eivät nähneet sitä, että eivät rakastaneet niin kuin mekään emme näe, että jäimme vaille rakkautta. Meissä käynnistyi prosessi, jossa rakastetuksi tulemisen sijaan tyydyimme selviytymään.
Miten tästä voi selvitä tai saada selvyyttä?
Me voimme jakaa itsemme osiin sillä tavalla, että meissä on pieniä lapsia, jotka ovat tulleet haavoitetuiksi. Jos emme kunnioita sisäisten lapsiemme tunteita ja sure heidän kaltoin kohteluaan, emme voi koskaan kasvaa terveiksi aikuisiksi. Meidän tulee torjua häpeä ja sellainen ajatus, että meissä on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa. Me olimme vain pieniä lapsia, joten vika ei ollut/ole meissä, vaan niissä vastuullisissa aikuisissa, jotka eivät kyenneet meitä rakastamaan.
Sen mitä vaille me jäimme, voimme antaa itsellemme. Voimme adoptoida sisäiset lapsemme ja osoittaa heille rakkautta, jota vaille he ovat jääneet. Sisäisten lapsemme haavat paranevat vain rakkaudella. Meidän tehtävämme on osoittaa ehdotonta rakkautta sisäisille lapsillemme ja kertoa heille, että heissä ei ole mitään vikaa: ”Älä pelkää pieni poika/tyttö, ei ole mitään pelättävää, kaikki on ihan hyvin, minä olen tässä, enkä jätä sinua”.
Sitä että emme ole tulleet rakastetuiksi, on vaikea nähdä.
Se on sama kuin yrittäisimme katsoa kuvastinta, joka ei heijasta mitään takaisin. Se että emme ole tulleet rakastetuiksi, ilmenee ulkopuolisen näkökulmasta oireiluamme tutkimalla. Voimme arvioida sitä, että ovatko vanhempamme ja lähimmäisemme nyt kykeneviä rakastamaan. Jos eivät ole, niin tuskin he ovat kyenneet rakastamaan meitä siloinkaan, kun me eniten tarvitsimme rakkautta.
Voi olla niinkin, että juuri silloin kun me eniten tarvitsimme rakkautta, lähimmäisemme näkivät meissä tilaisuuden toteuttaa läheisriippuvuuttaan. Sen sijaan, että he olisivat rakastaneet meitä ehdoitta, he ammensivat meistä voimaa läheisriippuvuuden koneelleen, joka jatkoi pyörimistään haavoittumisestamme. Lähimmäisemme eivät nähneet sitä, että eivät rakastaneet niin kuin mekään emme näe, että jäimme vaille rakkautta. Meissä käynnistyi prosessi, jossa rakastetuksi tulemisen sijaan tyydyimme selviytymään.
Miten tästä voi selvitä tai saada selvyyttä?
Me voimme jakaa itsemme osiin sillä tavalla, että meissä on pieniä lapsia, jotka ovat tulleet haavoitetuiksi. Jos emme kunnioita sisäisten lapsiemme tunteita ja sure heidän kaltoin kohteluaan, emme voi koskaan kasvaa terveiksi aikuisiksi. Meidän tulee torjua häpeä ja sellainen ajatus, että meissä on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa. Me olimme vain pieniä lapsia, joten vika ei ollut/ole meissä, vaan niissä vastuullisissa aikuisissa, jotka eivät kyenneet meitä rakastamaan.
Sen mitä vaille me jäimme, voimme antaa itsellemme. Voimme adoptoida sisäiset lapsemme ja osoittaa heille rakkautta, jota vaille he ovat jääneet. Sisäisten lapsemme haavat paranevat vain rakkaudella. Meidän tehtävämme on osoittaa ehdotonta rakkautta sisäisille lapsillemme ja kertoa heille, että heissä ei ole mitään vikaa: ”Älä pelkää pieni poika/tyttö, ei ole mitään pelättävää, kaikki on ihan hyvin, minä olen tässä, enkä jätä sinua”.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Puhutko itsestäsi?
Puhutko itsestäsi?
Johan sen tuossa sanoin, että edellä kirjoitettua olen soveltanut itseeni.
Tuo avaus oli vain raapaisu siitä, miten meissä olevat sisäiset lapsemme haluavat tulla kuulluiksi, rakastetuiksi ja hyväksytyiksi.
He eivät vaikene, vaikka me aikuisina emme suostuisikaan kuuntelemaan heidän ääntään.
Ihminen ei ole ainoastaan sitä, mitä se on nyt, vaan ihmisyytemme on tavallaan kerrostunut sisäisiksi lapsiksi, jotka tarvitsevat aikuisen yliminämme asettamia rajoja, rakkautta ja hyväksyntää.
Käytät turhaan me sanaa, Kaikilla ei ole ollut noin helvetin kurja lapsuus kuin sinulla, eivätkä kaikki joilla on ollut helvetin kurja lapsuus muutu yhtä sairaiksi aikuisiksi kuin sinä.
"Käytät turhaan me sanaa, Kaikilla ei ole ollut noin helvetin kurja lapsuus kuin sinulla"
Ei minun lapsuuteni ollut mitenkään erityisen kurja. Toiseksi, terveet eivät tarvitse parantajaa.
Sami on kyllä tiellä jos ei spykiartiksi niin ainakin psykologi-terapeutiksi. Asai on noin. Sitä säisäistä lasta voimme rakastaa ja eheyttää. Ihminen on keho, sielu ja henki. Ja tämä sielu tarvitsee oman hoidonsa jos on rikki.
Oletteko te kumpikin kännissä?
Nyt olisi tilaisuus esittää kysmyksiä psykiatri Samille.
Kannattaa ainakin kokeila Samia.
Laitan tähän vielä tämän illan pohdinnan lisäksi alustukseeni.
Me ihmiset olemme mielenkiintoisia olentoja:
Koska, polarisoimme haavoittuneisuuttamme ympäröivään todellisuuteemme, saatamme ryhtyä velkomaan ympäristömme lähimmäisiä. Saatamme uskoa valheellisesti, että vaikka sisäiset lapsemme eivät olleet rakastettuja ja hyväksyttyjä, uskoa siitä huolimatta että unohdetut sisäiset lapsemme voisivat saada nykyisyydessä hyvitystä ja oikeudenmukaisuutta osakseen. Noin ei kuitenkaan ole, vaan meidän on adoptoitava sisäiset lapsemme ja annettava heille kaikki se rakkaus, mitä vaille he jäivät.
Lähimmäisten velkominen on hyödytöntä siksi, että he eivät tiedosta olevansa velkaa. He eivät näe sitä, että eivät rakastaneet, kuten meidänkin on vaikea nähdä, että emme olleet rakastettuja.
Ei ole ihan sama miten me rakastamme itseämme.
Saatamme rakastaa itseämme huumeilla, alkoholilla, seksillä itsetyydytyksellä jne. Kaikki tämä ruokkii läheisriippuvuuden konettamme, joka sen sijaan että vapauttaisi meidät otteestaan, tekee meistä yhä uskollisempia orjia. Läheisriippuvuus mekanismi on aina turvallinen, mutta väärä tapa rakastaa itseä.
Ihminen, joka rakastaa itseään läheisriippuvuuden kautta, ei voi koskaan kasvaa aikuiseksi, koska tämän tunteet ovat sisäisen lapsen tasolla. Meissä olevat sisäiset lapset ovat juuri sen ikäisiä kuin he olivat silloin, kun heitä haavoitettiin.
Hyvää skannausta ja pohdintaa:
sanotaan että muiden tunteminen on älykkyyttä,
mutta itsensä tunteminen kasvaa.... viisaudeksi.
''polarisoimme''
Sami on löytänyt uuden sanan. Voi kun Sami vielä oppisi käyttämään sanaa oikeassa yhteydessä.
Tämä on varmaan ensimmäinen kerta, kun ajatuksemme ja havaintomme maailmasta kulkevat samaan suuntaan.
Mutta tällä kerralla ne kuitenkin kulkevat. Sanoisin joitakin asioita eri tavalla, mutta kokonaisuutena olen tässä asiassa hyvin samanlaisilla linjoilla.
Nyt jään odottamaan vastausta mieltäni väkisin askarruttavaan kysymykseen, miksipäätit tuoda tämän keskustelun Ateismi-palstalle.
Mielenterveysongelmat eivät pätevöitä psykiatriksi eikä psykologiksi.
"Samista psykiatri"
Eikait se mahdotontakaan ole, mutta kannattaa kuitenkin perehtyä ja hankkia psykiatrin tai psykologin tutkinto, ennenkuin alat mitään vastaanottoja pitämään.