Minä uskon, että olen sillä tavoin vastuullinen omasta, lähimmäisteni ja maailman elämästä, että vastuuni ei pääty, kun kuolen, vaan se ulottuu ajasta ikuisuuteen. Uskon, että en pysty tätä vastuuta kantamaan edes täällä kompromissien ajassa ilman Jumalan totaalista armoa ja vielä vähemmän pystyn siihen ikuisuudessa. Mutta uskon, että tässä ajassa syyllisyydestä vapauttava armo vapauttaa myös rajan tuolla puolen. Uskon, että "viimeisen tuomion" tuomari on Kristus, ei kukaan muu. Millä tavalla se sitten konkreettisesti tapahtuu, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Jos - niin kuin toivon - löydän itseni armollisesta ikuisuudesta, en kaipaa mitään muuta. Koen varmasti yhteyttä häneen, jota olen puhutellut jumalanani, uskon ja toivon kokevani yhteyttä myös niihin ihmisiin, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Millaista se on, sitä en tiedä, koska en pysty konkreettisesti kuvittelemaan, miten ikuisuus voidaan kokea, mitä siinä voidaan kokea.
Samalla hahmottuu se toinen puoli, jota en edes ajatuksissani rakasta. Näen maailmassa sellaista ihmisten ja ihmisten kehittelemien järjestelmien pahuutta, vääryyttä, väkivaltaa ja sovittamatonta syyllisyyttä, joka ei näytä tippaakaan katuvan eikä kaipaavan mitään armoa eikä muutosta. Siitä kumpuaa kadotuksen ikonografia, Raamatussa niukka, mutta kuitenkin suuntaa antava. Myös tämä ihmisyyden painolasti murtaa - niin uskon, vaikkakaan en tiedä - ajan ja ikuisuuden rajan, kantaa sen yli. Kysymys on myös perimmäisestä oikeudenmukaisuudesta, vaikka siitä onkin parasta puhua hyvin hiljaisella äänellä. Uskon siis, että ikuisuudessa on myös pimeä puolensa, joka on tuon valoisan puolen negaatio, ja että on sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei saada anteeksi ja joka ei ehkä sitä osaa edes haluta. Miksi on näin, siihen en pysty vastaamaan.
Samalla hahmottuu se toinen puoli, jota en edes ajatuksissani rakasta. Näen maailmassa sellaista ihmisten ja ihmisten kehittelemien järjestelmien pahuutta, vääryyttä, väkivaltaa ja sovittamatonta syyllisyyttä, joka ei näytä tippaakaan katuvan eikä kaipaavan mitään armoa eikä muutosta. Siitä kumpuaa kadotuksen ikonografia, Raamatussa niukka, mutta kuitenkin suuntaa antava. Myös tämä ihmisyyden painolasti murtaa - niin uskon, vaikkakaan en tiedä - ajan ja ikuisuuden rajan, kantaa sen yli. Kysymys on myös perimmäisestä oikeudenmukaisuudesta, vaikka siitä onkin parasta puhua hyvin hiljaisella äänellä. Uskon siis, että ikuisuudessa on myös pimeä puolensa, joka on tuon valoisan puolen negaatio, ja että on sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei saada anteeksi ja joka ei ehkä sitä osaa edes haluta. Miksi on näin, siihen en pysty vastaamaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.