Hyljeksitty, halveksittu, ihmisten torjuma. Valitettavan monet ihmiset suhtautuvat samalla tavalla soihin ja Jeesukseen.
Se, mikä ihmisten silmissä on vähäpätöistä, voi olla suurta Taivasten valtakunnassa. On olemassa syvää kauneutta ja hyvyyttä, joka elää pienessä, vaatimattomassa ja jopa rumassa. Kärsivän näköinen männyntaimi kertoo suolla ristin teologiasta. Suo on kristusmaasto.
Maailman mahtavien silmissä eivät köyhät kristityt tai köyhät suot ole paljoa merkinneet. Jos niistä on jotain hyötyä ajateltu saatavan, se on nyhdetty irti. Maan hiljaiset ovat nähneet hiljaisen kauneuden, myös soiden erämaassa; he ovat tunteneet Jumalan voiman siinä, jota ei ole minään pidetty. Mutta useimmilla on ollut kiire vaurastumaan.
Luterilaisia on usein syytetty liiasta kuuliaisuudesta esivallalle, näkyvimpänä esimerkkinä Saksan sotahistoria. Kun tarkastelee soiden ojituksen ja metsien käytön historiaa Suomessa, ei voi välttyä hämmästelemästä sitä karmeaa kuuliaisuutta, jolla luonnonympäristöt on turmeltu. Suuri vastuu lankeaa valtiokoneistolle, joka usein pakotti isäntiä ottamaan uudet, rajut menetelmät käyttöön.
Maailman suopitoisimman valtion suot on ojitettu hämmästyttävän laajasti ja kapeanäköisesti. Vasta vähitellen on havahduttu siihen, että tämä ei kannata edes puuntuotannon kannalta, puhumattakaan ekosysteemien hyvinvoinnista. Nykykielellä ilmaistuna: suot tuottavat hyvin merkittäviä ekosysteemipalveluita, jos niitä ei turmella.
Soiden kohdalla on kristitylle kyse muustakin kuin taloudellisista järkiargumenteista. On helppoa puhua yleisellä tasolla Jumalan luomakunnan varjelusta. Paljon vaikeampaa on hyväksyä se, että metsät ja suot, siat ja kauriit ovat luomakunnan konkreettisia osia, joita ihmisellä ei ole oikeutta kohdella miten tahansa. Soita voi ”viljellä”, nauttia niiden antimista, mutta samalla vaaditaan varjelua. Suo on villielämän suoja, joka varjelee myös meitä, jos suojelemme sitä.
Profeettojen tie kulki Raamatussa erämaiden kautta. Meidän erämaamme ovat usein soisia. Suot voivat olla meditaation maastoja ja Jumalan läsnäolon kokemisen paikkoja. Jumala tekee työtään niiden kautta. Jos Psalmi 104 olisi kirjoitettu suo-malaisessa ekosysteemissä, siinä mainittaisiin olennaisena osana suot.
Jumala, sinä yhdistät maan ja veden, sinä luot suot.
Sinä annat niiden tulvia elämää.
Suojaisten vesien äärellä asuvat taivaan linnut
ja varvut kantavat sinun töittesi hedelmää.
Sinä kasvatat marjat myös ihmisen iloksi,
virkistät häntä suopursun tuoksulla
ja opetat hänelle nöyryyttä syvien silmäkkeiden katseella.
Kaikilla vertauskuvilla on rajansa: niin myös suon ja Kristuksen, suojamme, rinnastuksella. Jeesuksen työ pelastaa meidät, kristittyjen työhön kuuluu myös soiden pelastaminen.
Panu Pihkala
Kirjoittaja on teologian tohtori ja A Rocha – Kristityt luonnon puolesta ry:n puheenjohtaja
Se, mikä ihmisten silmissä on vähäpätöistä, voi olla suurta Taivasten valtakunnassa. On olemassa syvää kauneutta ja hyvyyttä, joka elää pienessä, vaatimattomassa ja jopa rumassa. Kärsivän näköinen männyntaimi kertoo suolla ristin teologiasta. Suo on kristusmaasto.
Maailman mahtavien silmissä eivät köyhät kristityt tai köyhät suot ole paljoa merkinneet. Jos niistä on jotain hyötyä ajateltu saatavan, se on nyhdetty irti. Maan hiljaiset ovat nähneet hiljaisen kauneuden, myös soiden erämaassa; he ovat tunteneet Jumalan voiman siinä, jota ei ole minään pidetty. Mutta useimmilla on ollut kiire vaurastumaan.
Luterilaisia on usein syytetty liiasta kuuliaisuudesta esivallalle, näkyvimpänä esimerkkinä Saksan sotahistoria. Kun tarkastelee soiden ojituksen ja metsien käytön historiaa Suomessa, ei voi välttyä hämmästelemästä sitä karmeaa kuuliaisuutta, jolla luonnonympäristöt on turmeltu. Suuri vastuu lankeaa valtiokoneistolle, joka usein pakotti isäntiä ottamaan uudet, rajut menetelmät käyttöön.
Maailman suopitoisimman valtion suot on ojitettu hämmästyttävän laajasti ja kapeanäköisesti. Vasta vähitellen on havahduttu siihen, että tämä ei kannata edes puuntuotannon kannalta, puhumattakaan ekosysteemien hyvinvoinnista. Nykykielellä ilmaistuna: suot tuottavat hyvin merkittäviä ekosysteemipalveluita, jos niitä ei turmella.
Soiden kohdalla on kristitylle kyse muustakin kuin taloudellisista järkiargumenteista. On helppoa puhua yleisellä tasolla Jumalan luomakunnan varjelusta. Paljon vaikeampaa on hyväksyä se, että metsät ja suot, siat ja kauriit ovat luomakunnan konkreettisia osia, joita ihmisellä ei ole oikeutta kohdella miten tahansa. Soita voi ”viljellä”, nauttia niiden antimista, mutta samalla vaaditaan varjelua. Suo on villielämän suoja, joka varjelee myös meitä, jos suojelemme sitä.
Profeettojen tie kulki Raamatussa erämaiden kautta. Meidän erämaamme ovat usein soisia. Suot voivat olla meditaation maastoja ja Jumalan läsnäolon kokemisen paikkoja. Jumala tekee työtään niiden kautta. Jos Psalmi 104 olisi kirjoitettu suo-malaisessa ekosysteemissä, siinä mainittaisiin olennaisena osana suot.
Jumala, sinä yhdistät maan ja veden, sinä luot suot.
Sinä annat niiden tulvia elämää.
Suojaisten vesien äärellä asuvat taivaan linnut
ja varvut kantavat sinun töittesi hedelmää.
Sinä kasvatat marjat myös ihmisen iloksi,
virkistät häntä suopursun tuoksulla
ja opetat hänelle nöyryyttä syvien silmäkkeiden katseella.
Kaikilla vertauskuvilla on rajansa: niin myös suon ja Kristuksen, suojamme, rinnastuksella. Jeesuksen työ pelastaa meidät, kristittyjen työhön kuuluu myös soiden pelastaminen.
Panu Pihkala
Kirjoittaja on teologian tohtori ja A Rocha – Kristityt luonnon puolesta ry:n puheenjohtaja
Vastaukset 1
Vanhimmat
Melkoinen otsikko. Hyvin perusteltu kirjoitus kuitenkin. Suon paikalle voisi kirjoittaa muitakin sanoja.