Elämän ykkösasia.
Ennen Jeesuksen kohtaamista Paavali ajatteli, että hän oli täyttänyt kaikki Jumalan käskyt. Hän sanoo kirjeessään filippiläisille eläneensä täysin moitteettomasti. Hänessä ei hänen omasta mielestään ollut mitään syntiä. Hän oli varma, että jos hän joutuisi Jumalan, Suuren Tuomarin, eteen tuomittavaksi, Jumalakin julistaisi hänet syyttömäksi, koska hän ei ollut syyllistynyt synnin tekemiseen. Hän ei tarvinnut armoa. Hän vihasi puhetta rististä ja ristiinnaulitun opista, jossa oli keskeisenä syntien sovitus ja anteeksianto - kunnes Jumala tarttui häneen.
Paavali ei liene ainoa, joka on ajatellut itsestään tällä tavalla. Monet vakuuttavat vielä kuoleman rajallakin, että he ovat täyttäneet kaikki Jumalan käskyt. Ei ole harvinaista, että joku sanoo tähän tapaan: "Minä olen rehellisellä työllä elättänyt perheeni ja kasvattanut lapseni. Jos minä en taivaaseen pääse, kuka sinne sitten pääsee?" Ihmisen luonnollinen järki sanoo, että kunnollisen elämän pitäisi riittää taivaan portillakin. Niin ajattelivat myös monet juutalaiset, niin Paavalikin ennen kääntymistään.
Kuinka jollakin voi olla niin suuret luulot itsestään? Siihen lienee monia syitä. Joku ajattelee, että kaikki on hyvin, jos ei ole tappanut tai varastanut, ei juopotellut eikä ollut uskoton puolisolleen. Joku vetoaa korkeaan moraaliinsa, johon hänet on kasvatettu jo lapsesta asti. Toinen lisää siihen vielä Jumalan kunnioittamisen. Hän on opettanut lapsilleenkin iltarukouksen. Hän ja hänen perheensä ovat käyneet kirkossa ainakin suurina juhlapyhinä. Hänen perheensä on noudattanut kristillisiä tapoja.
Riittääkö tämä kaikki Jumalalle? Entä, jos lisäksi osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan, panee rahaa kolehtiin ja tukee hyviä tarkoituksia. Entä, jos rukoilee joka päivä ja lukee kenties Raamattuakin?
En usko, että parhainkaan meistä voi ylittää Paavalin hurskauden. Hänen vilpittömyyttään kuvaa se, että hän oli liittynyt kaikkein jyrkimpään juutalaiseen ryhmään, fariseuksiin. Hän oli sitoutunut kokonaiseen sääntöjen viidakkoon, jolla taattiin se, ettei vahingossakaan rikkonut Jumalan tahtoa. Hän oli totisesti hurskas mies sen mukaan kuin ihminen voi asiaa arvioida.
Sitten Paavali kohtasi Jeesuksen, ja se muutti hänen ajatuksensa hänen omasta hurskaudestaan. Hän kuvaa kokemaansa muutosta Filippiläiskirjeen kolmannessa luvussa: "Mikä minulle oli voitto, sitä kuitenkin Kristuksen tähden pidän tappiona. Minä pidän sitä kaikkea todella tappiona tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, Herrani, tuntemisen rinnalla. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken ja pidän sitä roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen." (3:7-8.)
Kun Paavali arvioi entistä elämäänsä, se, mikä oli aikaisemmin ollut hänen mielestään hurskainta, muuttui roskaksi, oikeammin lannaksi. Ei ollut kysymys vain roskista, jotka voidaan poimia pois, vaan sonnasta. Kuva on karkea, kuva entisestä nuhteettomasta miehestä, jolla ei ollut julkisia lankeemuksia kunnon fariseuksena.
Hän oli menettänyt kaiken - mutta oli tyytyväinen!
Elämän ykkösasia tänäänkin.
Ennen Jeesuksen kohtaamista Paavali ajatteli, että hän oli täyttänyt kaikki Jumalan käskyt. Hän sanoo kirjeessään filippiläisille eläneensä täysin moitteettomasti. Hänessä ei hänen omasta mielestään ollut mitään syntiä. Hän oli varma, että jos hän joutuisi Jumalan, Suuren Tuomarin, eteen tuomittavaksi, Jumalakin julistaisi hänet syyttömäksi, koska hän ei ollut syyllistynyt synnin tekemiseen. Hän ei tarvinnut armoa. Hän vihasi puhetta rististä ja ristiinnaulitun opista, jossa oli keskeisenä syntien sovitus ja anteeksianto - kunnes Jumala tarttui häneen.
Paavali ei liene ainoa, joka on ajatellut itsestään tällä tavalla. Monet vakuuttavat vielä kuoleman rajallakin, että he ovat täyttäneet kaikki Jumalan käskyt. Ei ole harvinaista, että joku sanoo tähän tapaan: "Minä olen rehellisellä työllä elättänyt perheeni ja kasvattanut lapseni. Jos minä en taivaaseen pääse, kuka sinne sitten pääsee?" Ihmisen luonnollinen järki sanoo, että kunnollisen elämän pitäisi riittää taivaan portillakin. Niin ajattelivat myös monet juutalaiset, niin Paavalikin ennen kääntymistään.
Kuinka jollakin voi olla niin suuret luulot itsestään? Siihen lienee monia syitä. Joku ajattelee, että kaikki on hyvin, jos ei ole tappanut tai varastanut, ei juopotellut eikä ollut uskoton puolisolleen. Joku vetoaa korkeaan moraaliinsa, johon hänet on kasvatettu jo lapsesta asti. Toinen lisää siihen vielä Jumalan kunnioittamisen. Hän on opettanut lapsilleenkin iltarukouksen. Hän ja hänen perheensä ovat käyneet kirkossa ainakin suurina juhlapyhinä. Hänen perheensä on noudattanut kristillisiä tapoja.
Riittääkö tämä kaikki Jumalalle? Entä, jos lisäksi osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan, panee rahaa kolehtiin ja tukee hyviä tarkoituksia. Entä, jos rukoilee joka päivä ja lukee kenties Raamattuakin?
En usko, että parhainkaan meistä voi ylittää Paavalin hurskauden. Hänen vilpittömyyttään kuvaa se, että hän oli liittynyt kaikkein jyrkimpään juutalaiseen ryhmään, fariseuksiin. Hän oli sitoutunut kokonaiseen sääntöjen viidakkoon, jolla taattiin se, ettei vahingossakaan rikkonut Jumalan tahtoa. Hän oli totisesti hurskas mies sen mukaan kuin ihminen voi asiaa arvioida.
Sitten Paavali kohtasi Jeesuksen, ja se muutti hänen ajatuksensa hänen omasta hurskaudestaan. Hän kuvaa kokemaansa muutosta Filippiläiskirjeen kolmannessa luvussa: "Mikä minulle oli voitto, sitä kuitenkin Kristuksen tähden pidän tappiona. Minä pidän sitä kaikkea todella tappiona tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, Herrani, tuntemisen rinnalla. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken ja pidän sitä roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen." (3:7-8.)
Kun Paavali arvioi entistä elämäänsä, se, mikä oli aikaisemmin ollut hänen mielestään hurskainta, muuttui roskaksi, oikeammin lannaksi. Ei ollut kysymys vain roskista, jotka voidaan poimia pois, vaan sonnasta. Kuva on karkea, kuva entisestä nuhteettomasta miehestä, jolla ei ollut julkisia lankeemuksia kunnon fariseuksena.
Hän oli menettänyt kaiken - mutta oli tyytyväinen!
Elämän ykkösasia tänäänkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Paavalin elämänmuutoksesta kirjoitti L.Jokiranta.