ja mitä lie kaikkea muuta... Olen kahden pienen lapsen äiti ja mun tilanne pahentunut toisen lapsen syntymän jälkeen. Pelkäön vakavia sairauksia nykyään koko ajan ja välillä mietin, että mitä järkeä suunnitella mitään eteenpäin kun ei koskaan tiedä seuraavasta päivästä. Pelkään, että kuolen kun lapset vielä pieniä. Pelkään myös lasten sairastumista sekä miehen. Pelko on välillä ihan järjetöntä enkä ole osannut/kehdannut hakea apua tähän. Kaipaisin kohtalotoveria jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. Mies ei tätä ymmärrä kun on tässä asiassa täysin erilainen mun kanssa. Hyvä niin. Millasia lapsista tulis jos molemmat olis tälläsiä panikoijia.
Kaikista oireista pelkään aina pahinta ja netistä aina löytyy oireisiin sopiva vakava sairaus. Välillä sen kyllä ymmärrän, että reagoin kaikkeen hiukan liian vakavasti mutta mitä jos tää nyt onkin joku vakava sairaus??! Mistäs sitä tietää.. Kärsin myös sydämen lisälyönneistä jotka entisestään lisäävät kuolemanpelkoa. Tällä hetkellä kärsin voimakkaasta väsymyksestä ja tuntuu että toinen jalka ja käsi olisivat välillä kylmempiä kun toinen puoli. Pelkään, että diabetes tai ms-tauti. Mun loogikalla ei voi olla mitään muuta,mutta toivottavasti on. Lapsen flunssastaki mietin, että onko ihan vaan flunssa ettei ole leukemian ensioireita..
Mun elämässä kaikki muuten täysin kunnossa. Haluaisin vaan pystyä nauttimaan elämästä täysillä ilman, että takaraivossa pelko huutaa jatkuvasti jotain. Musta ei edes päällepäin näy kuinka epätoivonen välillä oon ja nyt alkaa tuntua tosi vaikeelta jaksaa tätä. En enään jaksa innostua kotitöistä tms. tekemisestä samalla tavalla kun ennen. Mielummin vaan olisin kotona, nukkuisin ja kattelisin lapsien touhuja. Oon siis äärettömäm onnellinen elämääni muuten. Ehkä siksi kaikki paha pelottaa niin paljon kun en halua että tämä särkyy koskaan.
Mutta jos joku tästä sekavasta kirjotuksesta saa selvän ja haluaa kertoa omaa tarinaa niin olen onnellinen. Uskon, että vertaistuki on paras tuki.:)
Kaikista oireista pelkään aina pahinta ja netistä aina löytyy oireisiin sopiva vakava sairaus. Välillä sen kyllä ymmärrän, että reagoin kaikkeen hiukan liian vakavasti mutta mitä jos tää nyt onkin joku vakava sairaus??! Mistäs sitä tietää.. Kärsin myös sydämen lisälyönneistä jotka entisestään lisäävät kuolemanpelkoa. Tällä hetkellä kärsin voimakkaasta väsymyksestä ja tuntuu että toinen jalka ja käsi olisivat välillä kylmempiä kun toinen puoli. Pelkään, että diabetes tai ms-tauti. Mun loogikalla ei voi olla mitään muuta,mutta toivottavasti on. Lapsen flunssastaki mietin, että onko ihan vaan flunssa ettei ole leukemian ensioireita..
Mun elämässä kaikki muuten täysin kunnossa. Haluaisin vaan pystyä nauttimaan elämästä täysillä ilman, että takaraivossa pelko huutaa jatkuvasti jotain. Musta ei edes päällepäin näy kuinka epätoivonen välillä oon ja nyt alkaa tuntua tosi vaikeelta jaksaa tätä. En enään jaksa innostua kotitöistä tms. tekemisestä samalla tavalla kun ennen. Mielummin vaan olisin kotona, nukkuisin ja kattelisin lapsien touhuja. Oon siis äärettömäm onnellinen elämääni muuten. Ehkä siksi kaikki paha pelottaa niin paljon kun en halua että tämä särkyy koskaan.
Mutta jos joku tästä sekavasta kirjotuksesta saa selvän ja haluaa kertoa omaa tarinaa niin olen onnellinen. Uskon, että vertaistuki on paras tuki.:)
Vastaukset 66
Vanhimmat
Meihin on iskostettu se "itku pitkästä ilosta" -sanonta vähän liian kovasti...
Itse olen hypokondrikko myös.
Älä lue netistä mitään sairauksista,kiusaat itseäsi vaan.
No eipä pitäiskään lukea, mutta sitten kun on joku oire niin mun pakko kattoa mikä vois olla. En uskalla vaan olla yhtään tutkimatta koska jos nyt onkin oikeesti joku vialla enkä puutu siihen ajoissa.
En ymmärrä ihmisiä jotka ei pelkää mitään sairauksia. Niitä on maailma pullollaan ja tuntuu että jokaiselle tulee joku vakava sairaus elämänsä aikana. Mutta sairaus tämäkin on ja elämä tavallaan jo osittain pilalla.:(
Hei. Täällä yksi äiti kanssa jolla neljä lasta. Kamppailemaan vähän samojen pelkojen kanssa kuin sinä. Tiedän mitä tunnet ja se vie hirveästi voimia. Joskus tuntuu että on niin yksin ja miten kaikki muut voivat vain olla murehtimatta ja pelkäämättä mitään kun itseä ahdistaa aamusta iltaan:(
Moi! Kiva kun kirjoitit. Sulla on enemmän lapsia niin ootko huomannut onko sun huoli ja ahdistus lisääntynyt kun olet saanut enemmän lapsia? Kun siis itse haluaisin kovasti vielä yhden lapsen,mutta pelottaa jos oma ahdistus vaan kasvaa entisestään. Tietysi taas vähän pelottaisi uusi raskaus ja synnytys vaikka aiemmin kaikki on mennyt tosi hyvin eikä oo ollenkaan ahdistanut odotusaikana eikä pian synnytyksen jälkeen.
Niinpä, en myösköän ymmärrä miten jotkut ei voi murehtia asioita etukäteen. Itsellä kans ahdistus on ihan aamusta iltaan asti. Joskus on helpompia päiviä kun ei ole mitään fyysisiä oireita, mutta vastaavasti on todella huonoja päiviä kun ahdistus on todella hirveetä koko ajan. Välillä ajatuksia ei saa millään irti niistä peloista ja se syö voimia todella paljon. Ja syö myös aikaa lapsilta kun äiti on ihan zombie.:(
Moi! Vastatakseni kysymykseesi onko pelot pahentuneet useamman lapsen myötä niin mun kohdallani valitettavasti on käynyt niin:( nyt kun ajattelen aikaa esikoisen kanssa se tuntuu kuin olisin ollut kokonaan toinen ihminen, olin paljon rennompi enkä pelännyt kaikkea mahdollista niinkuin nyt tuntuu olevan. Tämä vie voimia ja vaikuttaa valitettavasti koko perheeseen tietysti kun äiti on kokoajan ahdistunut. Minä olen koko ikäni ollut herkkä pelkäämään ja ahdistumaan. Mutta älä anna ahdistuksen ja pelkojen estää sinua hankkimasta lisää lapsia jos haluat, sillä silloin tavallaan pelkosi voittavat:( aina saa haettua apua ahdistukseen ja pelkoihin. Täytyy kyllä sanoa että olen ollut niin yksin pelkojeni ja ahdistukseni kanssa että oli lohduttavaa huomata etten olekaan ainoa kun on niin kauan tuntunut että olen ihan yksin tällainen. Paljon voimia sinulle.
Ja mielelläni vaihtaisin enemmänkin ajatuksia kanssasi. Onko sinulla tukea suvusta tai ystävistä? Ja rohkeasti puhut vaan jollekin vaikka neuvolan tädille? Mulla ei ole sukua ja tukiverkko olematon mutta juuri esim. neuvolassa olen saanut puhuttua ja ollaan oltu todella ymmärtäväisiä:)
Olipa taas kiva kun kirjotit. Oon kans ollut niin yksin näiden ajatuksien ja pelkojeni kanssa niin on hienoa, että joku ymmärtää ja tuntee samoin. Ehkä en ihan sit hullu oo mitä oon kuvitellut ja kasannut näitä pelkoja sisälläni.:(
Niin vähän ajattelinkin, että pelot voi vaan kasvaa mitä enemmän on lapsia. Välillä kun mulla on hyvä ja rennompi päivä niin oon ihan innoissani siitä jos vielä yhden lapsen sais ja osaan muutenkin nauttia kaikesta. Mutta taas huonona päivänä mietin, että se ei ikinä voi enää onnistua kun ei musta ole kolmen lapsen äidiks.:( Meinaan jo nyt kuolla pelkästä pelosta ja huolesta näiden kahden kanssa. Ja pelkään sitäkin, että jos lapsille periytyy tää taipumus pelätä kaikkea. Toivon, että lapsista tulis sellasia kun isänsä-osaa ajatella kaikesta positiivista eikä murehdi mitään asioita etukäteen.
Mulla on läheiset välit omiin vanhempiin, mutta en oo niille kertonut mitään. Miehelle joskus koittanut jotai kertoa,mutta ei se ymmärrä kun on on tässä asiassa täysin erilainen kun mä. Enkä neuvolassa että ehkä olis syytä jossain keskustella.:( Oon miettinyt jos varaisin ajan terveyskeskuksen psykologille, mutta en oo vielä rohjennu.
Onko sulla jotai fyysisiä vaivoja/oireita? Mulla on ollu kaikenlaista pientä ja jotain tutkittu, mutta mitään ei oo koskaan löytyny. Toivottavasti ei koskaan löydykkään. Oon miettiny sitä jos joskus sairastunkin niin kuinka hajalla sillon oon kun nyt pelkkä pelko saa jo näin voimattomaks.
Onko sulle neuvolassa puhuttu mielialalääkkeistä? Itsestä tuntuu, että niitä tyrkytetään helposti ja varmaan sen takia en oo vielä uskaltanut psykologin juttusille kun sellasia en halua alkaa syömään. Yks sukulainen käyttää ja on muuttunut tosi paljon erilaiseks mitä oli ennen niin itse en uskalla. Pakko yrittää muuten selvitä ainaki niin pitkälle kun vaan pystyy.
Mies on työreissulla pari yötä niin eipä sekään auta yhtään tässä asiassa. Saampahan vaan lisää asioita murehdittavaks ja pelättäväks jos sattuukin tätä tai tota, tai jos.. Täytyy mennä vaan äkkiä nukkuun.:(
Olen keski-ikäinen mies ja kärsinyt luulosairaudesta pikkupojasta asti. Sen
laukaisi turvaton lapsuus (isä kuollut..ei sairauteen), jossa ainoa tuki oli
äiti, joka joutui olemaan paljon poissa. Silloin myös kuoli lyhyessä ajassa
useampi sukulainen tai tuttava johonkin sairauteen. Äitini vei minut usein
kiusaantuneena tutkimuksiin, kun olin varma milloin mistäkin sairaudesta.
Aikuisena olen sairastunut erilaisten ahdistusten ja pelkojen takia jonkinasteiseen
psykoottisuuteen, mikä joskus pulpahtaa pinnalle. Lääkäreissä on käyty paljon
turhissa tutkimuksissa vuosien aikana. Jatkuva itsetarkkailu on jokaviikkoista
pakonomaista. Tulin uskoon joitakin vuosia sitten. Keskusteluryhmässä
seurakunnassani monilla on ollut ja on sairauksien pelkoa. Kun on saanut
Jumalalta varmuuden pelastumisesta ja Hän tietää kaiken meistä...myös
sairauksistamme, ahdistus on minulla ja toisilla vähentynyt paljon, eikä
mahdollinen sairastuminen ole maailmanloppu...meillä on taivas. Olen
nähnyt ja kuullut useista "ihmeparantumisista". Jumalan omina voimme
rukoilla terveyttä. Hän kääntää kaiken aina parhain päin. Raamatussa
sanotaan, ettemme voi murehtimisella lisätä päiviemme määrää. Ne ovat
Jumalan tiedossa. Terve järki pitää olla vaivojen suhteen ja mennä
hoitoon tarpeen tullen, mutta panikoitumisella ei voita mitään. Tämä asia
on vaikea toteuttaa millään päätöksillä. Sairaudet kuuluvat osana eläään,
mutta pahimpien pelkojemmekin toteutuessa meillä on Jumala turvanamme,
joka vie "perille" ollen koko ajan läsnä turvaa antaen. Jumala kuulee
rukoukset, jossa luovutamme huolemme Hänelle.
Ihminen vetää puoleensa sitä, mihin keskittää ajatuksensa. Paras torjuntakeino on ajtella kaikkia haasteita rakkaudella.
No juu,olispa se noin helppoa...
Ja tuo jumalan apu..kaunis ajatus sekin mutta ei toimi kyllä mulla missään määrin.
Ehkä itsellä mikä tätä kaikkea aiheuttaa on se, että tiedostan sen etten kaikkea pysty itse hallitsemaan. Jos itse sairastus niin en saa ite sitä pois tai vaikka siltä vältyttä. Tai jos lapsi sairastuu niin en saa sitäkään terveeks. Mua on aina pelottanut kaikki sellanen mihin en itse pysty vaikuttaan. Esim.lentokoneessa pelkään matkustaa äärettömän paljon. Oon muutenkin sellanen pelkuri, että aina mietin ensi sitä mitä jos sattuukin jotain. Onneksi miehellä on täysin erilainen ajattelumaailma! Olisi kiva tietää miksi musta on tullut tällänen. Mikä mun lapsuudessa tai kehityksessä on mennyt pieleen että o tullut tällänen maanantai versio.:)
Nytkin pelkään kun olen lasten kanssa kotona ja mies lentokoneessa tulossa työreissulta, ettei kone vaan tipu tai jos nyt itse saan jonkun sairaskohtauksen enkä saa miestä puhelimella kiinni. Näin hienosti se ihmismieli toimii..
Tsemppiä sulle neljän lapsen äiti ja aurinkoista viikonloppua!:)
Anteeksi kun vastaamiseni hieman venyi, on taas ollut viikonloppu ohjelmaa täynnä. Kysyit aiemmin onko minulla fyysisiä oireita ja onhan niitä minullakin vatsakipuja mm. Sekä jos oikein pahasti ahdistaa niin silloin tuntuu rintakehässä kuin joku istuisi rintakehään päällä enkä saa kunnolla henkeä:( sitäkin tutkittu johtuu kuulemma ihan ahdistuksesta. Ja mäkin tiedätkö monta kertaa mietin että missä mennyt vikaan mulla kun on tullut tällainen pelkuri. Kun mainitsit esim. Tuon miehesi lentokoneessa takaisin tulon niin vastaavissa tilanteissa pelkoni voi jopa mennä niin pitkälle että tavallaan näen" sieluni silmin" kun kone räjähtää tai putoaa, ja se tunne on aivan hirveä. En tiedä voiko mieltä jotenkin " harjoittaa" ajattelemaan toisin.Toivottavasti teillä ollut mukava viikonloppu:) ja kirjoittelethan taas ajatuksiasi:)
pelokasta.....jos luin oikein...
siis mieluummin haluat keskustella "laistesi" kanssa kuin tietää
kuinka parantua siitä??
Fibularis: Eiköhän ap ahkerana googlettelijana ole huomannut, ettei tuollaisesta parannuta. Itsellä ainakin mennyt ahdistus vain pahempaan suuntaan vuosien myötä, vaikka olen kokeillut ties mitä "parannuskeinoja".
Murehtiminen pahenee iän myötä, kun huomaa, mikä kaikki sellainenkin menee pieleen, mitä ei osannut edes ennalta murehtia. Pelot senkun kasvaa.
kiva olisi tietää mitä ap tykkää..
Kyllä kuule varmasti parannutaan
mitä keinoja olet käyttänyt?? En itse tiedä kun en ole suomessa
Murehtiminen ON parannettavissa kuten pelotkin
Tiedän tämän ihan itse
Niin olishan se kiva tietää miten tälläisestä parannutaan. Mutta tosiaan en osaa uskoa, että niin käy.:| Musta tuntuu, että oon vaan sen tyylinen että pelkään kaikkea ja olen tosi herkkä. Ei sellasesta voi muuttua. Tai jos olen väärässä niin kertokaa toki kokemuksia.:)
Mutta sinulle "Neljän äiti": Se on hyvä, että oli viikonloppuna paljon ohjelmaa. Joskus se itsellä saa ajatukset parempaan suuntaan,mutta joskus taas ei. Joskus menee viikonloppureissu pilalle kun olen vaisu enkä osaa nauttia siitä. Pelkään vaan kaikenlaista.:| En voi edes mennä mihkään syrjään mökkeileen kun haluan että apua on lähellä jos jotain sattuu. Tai tosiaan matkustaa edes mihkään ulkomaille kun en pääsis edes lentokoneeseen asti :D Tai jos siitä jotenkin selviäisin niin sit pelottais mitä jos siellä sattuis jotain ja joutuis sairaalaan.
Juu,tiedän mitä tarkoitat tuolla kun näät mielessäs pahaa tapahtuvan. Itsekin välillä kuvittelen jonkun tilanteen miten huonosti se voi mennä ja vatsassa oikein kouraisee kun tuntuu niin pahalle.:| Mielikuva siitä jää tietysti mieleen ja taas yks mörkö kummittelee enemmän.:|
Tänään taas mietin tätä paljon niin kun kaikkina päivinä.. Että miten voi osata elää rennosti ja ilman pelkoja kun ei tiedä mitä tapahtuu. En ymmärrä,mutta haluaisin niin elää. Kuten sanoit, että vaikuttaa koko perheeseen kun äiti on tälläinen. Pakko vaan yrittää piilottaa tää kaikki ettei tartu lapsiin. Vaikka toinen lapsistani vaikuttaa herkältä niin saa nähä millainen hänestä tulee. Jostain muistan lukeneeni, etttä äidiltä periytyy yleensä jonkinlaiset mielenhäiriöt. Omalla äidillä on vähän vaan jännittämistä ja samoin hänen äidillään. Miksköhän musta ei tullut "vaan" jännittäjää.:)
Niin oliko sulla mikä tilanne, että oletko käynyt psykologilla tms. juttelemas? Tai onko sulla lääkitystä?
Olis niin paljon ajatuksia,mutta silmät alkaa meneen ristiin väkisin. :) Mutta kirjottelehan taas ja tsemppiä arkeen!:)
Hei, sattumalta satuin tähän ketjuun, ja ajattelin että kerron oman kokemukseni.
Olen 26v ja asun ulkomailla, ei ole lapsia, mutta olen kans aina ollut tosi arka, herkkä ja hirveä pelkäämään kaikkea. Teini-ikäisenä esim. 10 vuotta sitten pelkäsin hirveästi sairauksia, ruokamyrkytystä, bakteereja, mennä lääkärille, hammaslääkäriin, yms yms. Olin ujo, ei ollut paljon kavereita eikä "kontaktia" muihin ihmisiin. Kärsin myös tosi pahasta ahdistuksesta, syömishäiriöstä jne.
Ulkomailla asuminen todella muutti asiaa. Suomessa ollaan jotenkin niin yltiöpäisen hygieenisiä, en esim. millään olisi siellä uskaltanut syödä päiväyksestä vanhaa jugurttia, pelkäsin että maito menee pilalle sillä aikaa kun tuon sen kaupasta jne. mutta jotenkin vaan erilaisten elintapojen kokeminen, muiden rennompien ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan asuminen auttoi minua paljon pääsemään eroon monista peloista. Kun näki, että eihän nuokaan ihmiset pelkää ja ovat silti elossa ja ihan terveitä ja vieläpä onnellisia!
Hygienian tasoa maassa missä asun ei voi mitenkään verrata Suomen vastaavaan, mutta enpä siltikään ole juuri sairastanut. On vaan huomannut, että elämä ei ole niin vakavaa. Joidenkin asioiden kokeminen, ihan sairauksienkin ja niiden mitä pelkää, on myös auttanut minua näkemään, että no ei ne nyt niin kauheita ole vaikka joskus jotain pientä tulisikin.
Ehkä eniten apua olen kuitenkin saanut meditaatiosta. En tiedä oletko pelokasta elämää siitä yhtään kiinnostunut mutta ihan simppeli itsen tarkkailu auttaa. Jos voi tarkkailla pelkoa ja sen aiheuttamia ajatuksia, tunteita tai tuntemuksia niin kuin olisi niistä erillään oleva olento, se auttaa suunnattomasti. Kun lakkaa ajattelemasta pelon "kanssa", vaan näkee sen aivan kuin ulkopuolelta.
Nykyään olen aika rento ihminen, on tullut enemmän sellainen "no jaa, ei sillä väliä, kaikki varmaan menee ihan ok" asenne. En katso kauhuleffoja, en lue sairauksista, niistä se pelko saa paljon "ruokaa". On edelleen joitain pelkoja, kuten esim. tuo minkä mainitsit että jos mies on poissa että se joutuu onnettomuuteen tms. tulee joskus minullekin, mutta pystyn estämään sitä kehittymästä möröksi. Ahdistusta tunnen edelleen, mutta on auttanut paljon se, että yritän tarkkailla ja tutkia sitä. Joskus ahdistaa epämääräisesti, mutta se auttaa, jos tajuaa ja näkee, mistä se tulee ja mikä sen aiheuttaa.
Menin aika vasta homeopaatin vastaanotolle, mikä oli kyllä enemmän kuin terapiaa, auttoi huimasti kun pystyi puhumaan ahdistuksestaan ja muista ymmärtävälle ihmiselle. Minulla on toisinaan pahoja iho- ja suolistooireita, ja lääkäri suoraan sanoi, että ahdistus ja herkkyys ne aiheuttavat.
Kirjoitin tämän kai sen takia vaan että kyllä, peloista on mahdollista päästä eroon ja elämä voi helpottua! :) Tsemppiä ja voimia!
Hei Laura B,
Kiva kun kirjotit oman tarinas. Oli mukava lukea miten kuitenkin helpolla olet päässyt eroon peloistasi. Hienoa miten sellasesta pelokkaasta kuoriutuu "hälläväliä"-tyyppi. Mun täytys löytää musta se puoli, mutta tuntuu että se on todella syvällä ja piilossa jossain.:) Paljon tsemppiä myös sulle!:)
Itse oon viime aikoina miettinyt elämääni ja enimmäkseen juuri tätä hetkeä ja esimerkiksi viime kevättä. Huomaan, että olen jollakin tavalla muuttunut huonompaan suuntaan..tunnen itseni väsyneemmäksi päivisin, en jaksa innostua samoista asioista niin kuin ennen, samanlaiset arkipäivät tuntuu jotenkin tylsiltä vaikka tykkäänki äärettömästi lapsistani, olen välillä muissa maailmoissa kun olen kotona. Kun oon miettinyt millanen oon ollut niin huomaan, että lapsetkin reagoivat asioihin eri tavalla. Eihän lapsilta pysty piilottaan omia tunteita vaikka kuinka yrittää. En tiedä olenko sitten vähän masentunut ja siitä johtuu jaksamattomuus. Tietysti energiaa menee juuri tuohon murehtimiseen hirveesti. Taas eri pelot mitä pelkään sattuvan kellekin. Jotenkin vakavat sairaudet on vaan niin iskostuneet mun päähäni etten pääse niistä irti.:|
Mielelläni edelleen vaidan ajatuksiani samanhenkisten kanssa.
Heissan! Luin tyttöjen kertomuksia peloista ym ja oon todella sitä mieltä, että molempien kannattaa käydä juttelemassa lääkärille/psykologille omista peloistaan. Oletteko ajatelleet, että väsymys lasten keskellä ja vähät yöunet alkavat oireilla elimistössä?! Alkaa masentamaan, ahdistaa, pelottaa, yms.. Ja kaikki voi ollakin syn. jälkeistä masennusta, joka oireilee pelkona. Tuo ei todellakaan ole normaalia eikä kuulu jokapäiväiseen terveelliseen olotilaan. Itse olen sairastanut masennusta nuorempana ja oli myös samoja pelkoja. Hakekaa ihmeessä apua, koska elämästä pitää pystyä nauttimaan. :)
Ihana että ihmiset jaksaa kirjotella tänne näitä asioita. Itsekin tämän vaivan kanssa olen painiskellut jo melko pitkään.
Oikeastaan kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun läheinen ihminen kuoli haimasyöpään. Pian tämän jälkeen kärsin pitkään oikean ylävatsan kivuista. Silloin en vielä oivaltanut mistä oli kyse. Kävin lääkärissä, labrat ja ultraääni yllättäen kunnossa. Epäilivät toiminnallista vatsaa ja sitä mulla kyllä ihan oikeasti onkin. Noh, vatsakivut hellittivät joksikin aikaa, mutta palasivat jonkun ajan kuluttua. Tuntu, että koko elämä romahtaa, olin ihan varma etten tästä selviäisi. Jotain pahaahan sen täytyi olla. Lopulta huomasin, ettei kipua tunnu silloin kun teen jotain muuta ja unohdan koko vatsakivun...Niimpä kipu pikkuhiljaa hellitti.
Sen jälkeen olen kärsinyt lyhyemmistä episodeista erilaisista kivuista ja tuntemuksista, milloin mitäkin, ja ihan joka kerta pelkään pahinta. Nyt kun olen lueskellut näitä teidän kirjoittamia tarinoita, alan ymmärtää, että hypokondriaa tämä taitaa olla. Ja kun asiaa olen miettinyt, yh¨äkkiä muistin, että olen jo ala-asteella pelännyt eri sairauksia. Muistan lukeneeni jotain kirjaa, jossa päähenkilö sokeutuu, niimpä testailin pitkään onko näkökenttäni edelleen yhtä laaja vai onko alkanut kaventumaan sivuilta sokeutumisen merkkinä. (kirjassa taidettiin kuvailla miten sokeutuminen alkoi, ei kait alle kymmenen vuotias muuten tuollaista osaisi testailla) Toinen sairaus oli aids, jota pelkäsin. En tiedä mistä se sai alkunsa, telkusta vai olenko kuullut jonkun siitä puhuvan, mutta jostakin muistan saaneeni tietoa taudin oireista ja pelkäsin ihan valtavasti että sehä minulla on. Ja tuolloinkin olen ollut ala-asteella!!
Ehkä tämä syksyn pimeys vielä kohdallani pahentaa tilannetta. Pelkään valtavasti. Murehdin ja mietin kaikenlaisia asioita jatkuvasti. Jotenkin tuntuu, etten osaa nauttia arjesta, mikään ei oikein kiinnosta ja yritän vain jotenkin soljua eteenpäin.
Kiva kun itsekin kirjoittelit tänne. Eipä tälläistäymmärrä yhtään muuta kuin sellanen joka itse on kokenut/kokee samoin. Ja varmasti mullakin on luulosairautta. Nyt kun on parempi jakso menossa niin ymmärrän sen täysin. Mutta just nyt tällä hetkellä ei oo mitään oireita mistä voisin täysin panikoitua jolloin en ikinä usko että oon luulosairas vaan on vakava sairaus. Enkä pääse siitä ajatuksesta pois jos nyt onkin se vakava sairaus niin eihän sitä voi olankohautuksella vaan hoitaa. Sit tulee hirveä paniikki ja pakko päästä lääkäriin.
Mulla on myös välillä arki ihan hirveetä selvitymistä päivästä toiseen. Se on kamalaa kun on kaks pientä lastakin niin pitäis pystyä nauttiin joka päivästä/hetkestä eikä vaan pelätä koko aikaa koska joku sairastuu tai kuolee. Ja jos oon saanut pelon hieman taka-alalle niin heti jostain tulee muistutus meidän haavoittovuudesta...just oli taas joku päivä uutisissa kuinka suomalaisista joka kolmas sairastuu elämänsä aikana syöpään. Siis joka kolmas!!! Mua jää vaivaan tollaset asiat ihan hirveesti. Nyt aloin taas miettiin onko kolmas lapsi hyvä idea kun kaikki täällä sairastuu ja kuolee ennen tai myöhemmin. Mua pelottaa kaikki syövät.:( kamalaa lukee tollasia uutisia. Ja tänään yhden julkkiksen 3v lapsi sairastaa syöpää. Tuntuu, että ihan mahdotonta saada lapsi kasvatettua aikuiseks ilman sairastumista. Jos itse on edes enään näkemässä lapsiaan aikuisena... En kerro näitä pelotellakseni teitä enempää vaan miten te muut suhtaudutte tollasiin uutisiin?
Itselläni pelot taudeista hallitsee elämääni, ja minulla on myös paha lääkekammo joten pääni sisässä ei ole yhtään mukavaa olla.. juuri kaikki otsikot ovat ihan hirveitä! Todella turhauttavaa että mieli saa niistä aina vain uusia virikkeitä ja milloin pelkää sitten mitäkin.. jossain ylempänä luki että kun kaikki on niin hyvin niin pelkää että jokin tulisi tuhoamaan onnen tms niin samaistun tähän tosi paljon. Olisi ihana elää pelkäämättä koko ajan jotain, koska tiedostan että se murehtiminen on turhaa, tauti tulee jos se on tullakseen, vaikka kai sitä enemmän pelkää että tauti huomattaisiin liian myöhään, jos ei ole varuillaan.. olisi kyllä mukava osata elää murehtimatta liikoja :(
Moi!
Veljeni on kärsinyt aina silloin tällöin täysin samasta (hypokondria) kun sinä, MS-taudin pelosta sekä jostain vakavista hermostosairauksien pelosta. Hän jatkuvasti tarkkailee ja "testailee" kehoaan, ja kaikki elohiiret/kihelmöinti/lihasheikkous/kivut/puutuminen on välitön merkki jostain pahasta taudista. Hänellä pitkittynyt stressi, unen vähyys, ja pitkään jatkunut viikonloppu ryyppääminen usein laukaisee hänellä tämän hypokondrisen vaiheen, mikä kestää jonkun aikaa (3-6kk? joskus lyhyempään). Viimeksi hän oli armeijassa 6kk, jossa tunnetusti nukutaan huonosti ja ryypätään jokaisena vapaapäivänä mitä sieltä irti saadaan. Kun armeija oli sit ohi ja vapaalle pääsi, kouluun oli menossa niin iski tämä pelkokausi päälle taas. Nyt on jo selvillä vesillä mutta täytyy vaan oppia kuuntelemaan itseään jos alkaa näkyä varomerkkejä stressistä/unettomuudesta niin sitten vähän pitää himmata!
Sinun kohdalla ilmeisesti lapsen syntymä saanut nämä tunteet nousemaan pintaa? Synnytyksen jälkeinen masennus ehkä syynä? Sinun hormonitasapaino voi olla aika sekaisin, oletko käynyt lääkärillä tai verikokeissa?
Oletko liian kiinnitynyt viimeksi syntyneeseen lapseenne? Ylisuojelevainen? Ehkä sinulle tekisi hyvä irroitus arjesta ja itsekehitetystä ylivastuullisuudesta irtautuminen hyvää?
Myös samoin kun veljeni esimerkkitapauksessa, kun armeija rutiini muuttuu aluksi työttömyydeksi ja siitä opiskeluarjeksi niin keho ja mieli ei pysy muutoksen perässä, jollakin ihmisillä on vaikeampaa mukautua nopeasti vaihtuviin olosuhteisiin. Tunnistatko itsesi?
Pitää myös edetä hitaasti, eikä toivoa ihmeparantumista näistä ongelmista koska ne hälvenevät siitä pikkuhiljaa itsestään. Suosittelen nyt rauhottumaan ja yrität tehdä arjesta mahdollisimman vaatimattoman, vertaistuki auttaa paljon. Äläkä vaan jää neljän seinän sisälle, vaan mene tapaamaan muita ihmisiä ja tee asioita. Käy kävelyillä, istu kauppakeskuksissa, mitä vaan! :) Koita nyt liikkua hieman hitaammin eteenpäin, kasvatat sitten vauhtia kun alkaa taas elämä hymyilemään. Hyvää joulua!
Oletko Oikeasti IKINÄ turvautunut rukoukseen?
Pyydä Jeesukselta apua, missä tahansa asiassa!
Hän on voittanut kaikkien sairauksien vallan ristillä.
Hän voitti silloin myös kuoleman vallan.
Hän voi parantaa mistä tahansa sairaudesta!
Ja kun näet, ettet itse voi hallita elämääsi,
sinä TIEDÄT TARVITSEVASI HÄNTÄ!
Hänellä on kaikki hallinnassaan.
Anna Hänen johdattaa sinun elämääsi ja hallita sydämessäsi.
Hän hallitsee rakkaudellisesti ja tosi hyvin!
"Avuksesi huuda minua hädän päivänä
ja minä tahdon auttaa sinua,
mutta sinun tulee kunnioittaman minua."
(Raamatusta)
Mittautapa kilpirauhasarvosi! Valitat väsymystä,palelua yms. Kr-vajaatoiminta aiheuttaa pelkotiloja, paniikkia jos T3-kilpirauhashormoonia on vähän aivoissa.
Monilla menee hormoonitoiminta sekaisin raskauksien myötä!!
Mulla kovat väsymykset, ahdistus ja paniikkioireet ja kilpparilääkkeellä sain pois.
On olemassa myös piilevä kilpirauhasen vajaatoiminta, jolloin TSH T4-V ovat viitteissä mutta oireita on silti. Eli googlaa kilpirauhasen vajaatoiminta oireet : )
Hienoa kun tänne on tullut lisää kirjoituksia.:)
Itse olen juuri samanlainen kun sinun veljesi(en nyt näe millä nimimerkillä kirjotit) joka pelkää ms-tautia yms. Tällä hetkellö juuri nuo hermostosairaudet on mielessä 24/7. Pelkään aivakasvainta js sitä ms-tautia. Ja nimenomaan testailen itteeni päivittäin, että onko lihasvoima ennallaan vai onko heikentynyt. Kun aiemmin oli vasemman puoleista kylmyyden tuntua kädessä ja jalassa niin nyt mielestäni lihasheikkoutta. Sen takia kokeilen puristusvoimaa useasti päivän aikana, jumppailen tai käyn lenkillä vähintään kerran päivässä että tunnen onko jotain häikkää. Pitelen kättä tietyssä asennossa ja jos alkaa puutuun hetken kuluttua jo niin pelko vaan kasvaa. Sit pitää kokeilla taas uudestaan ja oravanpyörä on valmis. Nyt kun tätä testausta kirjottaa muiden luettavaks niin hävettää...tiedän, että pelkään hirveesti sairauksia mutta pelkään myös että nyt on oikeesti joku vakava sairaus etten voi vaan "unohtaa" oireita.:( Olen lukenut netistä ihan syöpäjärjestöjen sivuilta, että aivosyöpä voi aiheuttaa toispuoleista lihasheikkoutta ja sitähän mulla nyt tietysti on. Vaikka jaksan hyvin liikkua/jumpata kun ennenkin vaikka en missään hyvässä kunnossa olekkaan niin silti huomaan vasemman ja oikean puolen lihaksissa vähän eroa. Olen oikeakätinen ja sehän on vahvempi. Olen myös kantanut viimesen vuoden lasta aina oikealla puolella niin ehkä käsi/jalka on siitä vahvistunut..en tiedä mutta väkisin silti pelottaa jos "heikkous" johtuuki jistai muusta. Sairastahan tää on mutta enpä edelleenkään ole uskaltanut/kehdannut hakea apua tai edes puhua tästä kenellekkään. Pelkään, että pidettäisiin ihan hulluna. Vaikka kyllähän sitä tälläsenä vähön oonkin.:)
Mutta onko muilla kokemuksia erilaisita oireista-onko ne vahvistuneet pelon lisääntyessä? Tai kenties loppuneet kun käyneet lääkärissä? Kun musta tuntuu siltä, että ajattelen tota vasenta puolta koko ajan takaraivossa niin se alkaa sen takia tuntuun oudolta. Mutta jotenki vaikee ymmärtää sitä, että oikeesti osaisin kuvitella itteleni oireita..kertokaa muut kokemuksia.
Ja kyllä ahdistus/pelko alkoi vähän toisen lapsen jälkeen. Vaikka on sitä ennenkin ollut ja välillä ollu tosi huonoja kausia, mutta selvästi paheni lapsen jälkeen. Koen niin suurta huolta lapsista. Haluaisin, että niillä olis kaikki hyvin ja pystyisin suojeleen niitä kaikelta pahalta. Toki kaikki sitä toivoo,mutta ite pelkään aina jotai sattuvan niille. Ehkä siks pelkään omaa sairastumista/kuolemaa niin paljon koska sit en vois olla enää niiden elämässä suojaamassa. Ja mietin kuinka kauheeta olis jos pienet lapset joutuis kokeen oman äidin kuoleman. Esim. Taas lehdessä oli kamala uutinen siitä näyttelijänaisesta joka ollut pitkään koomassa. Kaksi pientä lasta silläkin niin sydämeen sattu ja melkein itkin kun oli niin hirvee tunne niiden lasten puolesta. Toki myös miehenkin. Mua pelottaa kaikki mitä en pysty itse konrtolloimaan ja päättämään. Ja tollaset uutiset aina muistuttaa sitä kylmää tosi asiaa, että koskaan ei tiedä mitä huominen tuo. En vieläkään ymmärrä miten suurin osa ihmisistä voi olla ajattelematta sitä. Kumpa itsekin joskus osaisi nauttia päivä kerrallaan murehtimatta. Voi se olis hienoa.:)
Tuli varmaan vähän sekava kirjotus, mutta koitin saada kirjotettua mitä ite oon nyt miettinyt. Helpottaa hieman kun saa kirjotettuakin ja jos vaikka joku lukeeki ja kokee asioita samoin.:) Käyn tätä palstaa lukemassa ihan viikottain, mutta en ole ehtinyt vastaan. Ymmärrän monen ajatukset ja pelot jotka on kirjottanut. Paljon samoja juttuja kun itsellä. Mutta Jeesusta en tähän soppaan halua sotkea. Anteeks vaan.:)
Paljon tsemppiä samoiden pelkojen kanssa painiville!!!
Ja etenkin sinä "pelkäävä 4 äiti","neljän äiti" ja "pelokas81"-nimimerkeillä kirjottelit niin olis kiva kuulla kuulumisia.:)
Hei! 4 lapsen pelokas äitikkä täällä taas vastailee. Olen itseasiassa monasti ajatellut sinua ja kirjoituksiasi, hassua miten ventovieras ihminen voi sillä lailla niin syvästi vaikuttaa ja toisaalta se helpotus kun saa tietää ettei olekaan ainoa joka pelkää 24/7.
Tosi ihanaa oli lukea että sinulla mennyt paremmin, minulla taas ei:( olen ollut todella ahdistunut näiden pelkojen kanssa, mutta eteenpäin ollaan menty. Kuvasit niin osuvasti tuota tunnetta että kun niin kovasti vaan haluaa suojella ja pitää lapsista huolta ja silloin juuri iskee pelot. Varmasti paljon onkin juuri sitä että tietää ettei millään voi joihinkin asioihin vaikuttaa ja sitten iskevät pelot;(
Itselläni kuoli äiti aivokasvaimeen noin neljä vuotta sitten ja siitä alkoi oma päänsärky se kesti puoli vuotta ja tapasin spesialistit ja kaikki, olin tiedätkö ihan varma että nyt minäkin sitten kuolen aivokasvaimeen. Ja en kuvitellut, pääni särki ihan oikeasti, olin ilmeisesti suruissani ja peloissani kehittänyt itselleni jännityspäänsäryn joka sitten muuttui pitkittyneeksi päänsäryistä:( joten todellakin uskon että ihan oikeasti sinulla on näitä sairaudentuntomuksia, mieli kehittää niitä ja mitä enemmän pelottaa ja ahdistaa niin sitä enemmän niitä on:(
Onko sinulla mahdollisuutta alkaa harrastamaan jotakin? Itselläni se auttoi vaikka olin edellisvuonna sairaslomalla niin menin kuntosalille sain muuta ajateltavaa ja laihduin mukavasti kylkiäisinä;) se voisi viedä ajatuksia muualle joksikin aikaa. Tällä hetkellä en tosiaan itse pääse kun nuorin on niin pieni vauva mutta ajattelin että tuosta kun hän kasvaa jos Luoja suo niin aloitan taas jotakin. Ja toinen kun on kotona niin olen välillä hyvin yksinäinen ja kun en omaa hirveän suurta ystäväpiiriä niin asiat jotenkin jäävät myös helposti sisälle ja ei todellakaan näistä asioista ihan kahvipöydässä tule puhuttuakaan ihan kenen kanssa tahansa:(
Pakko uskoa että kyllä se tästä jotenkin. Harmittaa ja surettaa vaan niin paljon kun tuntuu että elämä jää jotenkin elämättä kun kokoajan pelkää ja panikoi;( se kun vie hirveästi voimia;( elämänpelkoa? Mutta jään nyt odottelemaan josko sinusta( ja tottakai muistakin kanssaeläjistä) kuuluisi taas jotakin:)
Oliki pakko vielä vähän jatkaa:) olen monasti toivonut että minulla olisi ystävä jolla olisi samanlaisia ajatuksia, sillä kun on niin selvä ero kerrotko asioista jollekin joka kokee samaa vai jollekin joka ei. Joka ei näitä koe ei myöskään pysty täysin ikinä ymmärtämään näitä:(
Ja tuolla aiemmin pohdit myös jos jotenkin " tartutat" myös lapsesi, se tosiaan on pelottanut myös minua mutta itse olen ottanut sen linjan että olen jotain isompien kanssa puhunut ja kertonut miksi olen tällainen, joskus kävin neuvolapsykologilla joka kehotti kertomaan lapsen omalla kielellä, en tietenkään heille pieninä ollessaan puhunut näistä mutta nyt kahden isomman ovat murrosikäisiä, niin heille olen selittänyt parhaani mukaan. Ja varmasti liittyy myös herkkyyteen saada samoja oireita... Tilanne on tällä hetkellä melko hyvä isommat ymmärtävät jotenkin vaikka heitä rehellisesti sanoen jossain määrin ärsyttää pelkoni ja pienet ovat niin pieniä vielä, olen toki pyrkinyt olemaan näyttämättä pelkojani mutta väkisinkin ne jossain määrin ainakin huomataan, ainakin silloin kun olen myös "zombie" koska pelothan lamaannuttavat ihmistä;( voimien viemisestä nyt puhumattakaan. Onneksi myös oma mieheni on melkolailla samankaltainen kuin sinunkin, hän ei turhia murehdi jos jotain tulee niin sitten katsotaan ja murehditaan. Voi kun olisikin niin helppoa olla sellainen... Mutta ei minä olen huolissani kokoajan.
Tämä oli kuin oman itseni kirjoittama...itselläni ihan samoja ajatuksia ja niiden takia olin jo sairaalassa kun pää meinasi hajota ja olin hysteerinen. Hoito auttoi mutta nyt kotona ollessa ajatuksia tulee enemmän taas. Itselläni on kuitenkin lääkitys nyt mikä helpottaa hieman ja olen osasta näistä "sairauksista" päässyt järkevälle tasolle...Mutta esim nyt on kauhea olo, sydän muljuu ja henkeä ahdistaa, myös noita lisälyöntejä ja tuntuu että kuolen, tätä melkeinpä joka päivä, mutta ei aina näin helvetillisenä kun nyt taas. Lääkäreiden mukaan mulla on pakko-oireinen häiriö, mutta sitä sairastavalla potilas tajuaa ettei sairautta oikeasti ole,itse en aina tajua. Elämä pelottaa ja jatkuva kuolemanpelko on koko ajan. Minulla on pieni lapsi ja pelkään myös että kuolen kun hän on pieni ja tuota samaa, että lapselleni tulee tai on sairaus. Tämän oireilun alkaessa tutkin myös lastani ja etsin eri sairauksia...se on onneksi loppunut mutta sen tilalle tuli tämä järjetön mikä lie onkaan....
En koko ketjua heti lukenut, päätin vain kirjoittaa kun luin alun...ja kiitän siitä vaikken tätä toivo kellekään, mutta tieto siitä että muilla samaa, jollain tavoin helpottaa.
Hauskaa että joku muukin on tähän aikaan hereillä:) välillä tosiaan tuntuu että pää hajoaa, ja toivoisi vain olevansa kuin muut, ja olevansa normaali. Ahdistaahan tämä paljon ja mitä enemmän pelkää sitä enemmän ahdistaa:(
Voi kyllä :) välillä herään näihin paniikkikohtauksiin ja sydämen muljuiluun ja sitten avaan koneen yleensä hetkeksi tai luen. Juu sitä se on, ihan hirveää. Onko sinulla mikään helpottanut oireita? Jotkut sanoo, että pitäisi keksiä jokin yksisanainen ohje ahdistuskohtausta varten jota hokea että olo helpottaisi. Tuo juuri muuten, että haluaisi olla normaali...ei näin herkkä tähän maailmaan, siksi nämä oireet kai näin voimakkaina tulee.
Hei. Ihan on kuin omasta kynästä nämä sinun tuntemukset, olin itse joulukuussa päivystyksessä koko yön kun sydän muljahteli se oli kauhea yö;( ja istuin siellä kolmikuinen kuopus sylissäni;( jatkuva pelko päällä, nyt on alkanut vaikuttamaan nukkumiseenikin jo vaikka vauva valvoilee niin en itse saa enää unta hänen nukahdettua uudelleen ja väsymys pahentaa pelkoja. Itsellä myös ihan hirveä kuolemanpelko ja pelko että lapsille käy jotain:(
Ja kun aloin vastailemaan niin unohdin tietysti mitä kysyit, tyypillistä:) muista koittaa hengittää rauhallisesti kun paniikki tuntemuksista alkaa iskeä, siihen olen itse pyrkinyt, kun muuten paniikki ja pelot ottavat vallan ja alan hyperventiloimaan ja sitten onkin jo oksat pois eikä meinaa laueta millään;( tuollaista " hokemaa" ei minulle olla ehdotettukaan mutta saattaisi auttaakin ehkä jos tarpeeksi ajoissa aloittaisi näin tekemään kun huomaisi hiipivän paniikin, itselläni ei " järjen ääni enää kuulu" sitten kun paniikki menee ns. yli ainakaan oma järjen ääni, toisen rauhallisen ihmisen hokemana " se on vaan paniikkikohtaus" se menee hiljalleen. Jos keskellä yötä panikoit eikä ole ketään auttamassa niin soita vaikka päivystykseen siellä voi hoitaja rauhoitella, itselläni myös tämä on auttanut tai hyvä ystävä.. Valitettavasti oma puolisoni ei osaa minua näissä auttaa mutta toiseksi vanhin poikani joka tietää jonkin verran näistä osaa auttaa ja kohtaus menee ohi, toivoisin vain etten kuormittaisi häntä liikaa... Ja puramme kyllä usein tapahtumat jälkeenpäin.
Tiedän miltä sinusta tuntuu muttet ole yksin! Se on vain ahdistusta, tuntuu pahalta kun joku toinen kokee samaa kuin minä, tätä kun ei toivoisi kellekään;(
Kirjoita ihmeessä tänne jos vain jaksat niin voidaan yhdessä pohtia mikä voisi helpottaa.
Hirveää, ei noin kuuluisi käydä :( Juu, sama vika täällä. Itse en pysty ilman lääkitystä nukkumaan, ja vain sen avulla saan välillä nukuttua kunnolla, ilman tätä sydämen muljumiseen heräämistä ja paniikkikohtausta. Pahinta on, että kun tämä oli pahimpana, nukuin erossa lapsestani toisessa huoneessa ja hän nukkui isänsä kanssa joka heräsi yösyötöille, koska itse olin niin ahdistunut. Tunnen siitä vieläkin syyllisyyttä, sekään ei kai ole ihan normaalin rajoissa...ei voi missään päästää itseään helpolla, vaan ruoskii oikein lisää ja tämä taas lisää fyysisiä oireita. Ihmettelen etten ole jo jotain fyysistä sairautta saanut tällaisella ylenpalttisella stressillä :(
Toi on ihan kamalaa pelätä lasten puolesta, en ollu ennen raskautta varautunut siihen,että nämä tunteet tulisi näin pahoina, mutta synnytyksen jälkeen nämä oireet alkoi oikein pahoina, ehkä sitä pahentaa juuri tuo huoli lapsesta ja se yletön rakkaus jota tuntee ja suojelu.
Ja mikähän siinäkin on että ihan kuin ei olisi tarpeeksi hirveää jo nuo pelot ja tuntemukset mutta että pakko aina iskeä öisin;(
Ja tosiaan huonompina kausina niinkuin tällä hetkellä en saa kunnolla nukuttua, näen hirveitä painajaisia ja heräilen tuon tuostakin tarkistamaan vauvan kunnon ja pahimmillaan kuljen katsomassa kaikki muutkin, eikä se helpota;( ja jos sitten itsekin saa jonkun muljahdus- tuntemuksen siihen päälle;( tiedän niin tarkkaan mitä tunnet:(
Ja itsensä tarkkailu ei ole sellaista itsekästä vaan pelkoa siitä juuri että lapset jäävät ilman äitiä;( tuon oman päivystysreissun jälkeen minulle iski pari viikkoa sen jälkeen ihan tajuton rintakipu, sellainen puristava luulin että on sydänkohtaus ja soitin hätäkeskukseen;( ambulanssi tuli ja luulin kuolevani ja murehtisin että nyt vauva ja muut jäävät ilman äitiä eikä vauva osaa edes syödä muuta kuin rintaa;( se oli tiedätkö jotain ihan järkyttävää... Luojan kiitos siinä ambulanssimiesten tutkiessa kipu hieman hellitti mutta pelästytti todella. Kävi ilmi että minulla oli rintaranka mennyt lukkoon ja aiheutti nämä sydänkohtaukselle tyypilliset kivut;(
Minä käyn täällä ihan päivittäin melkein lueskelemassa näitä varsinkin öisin kun en saa unta, niin että kirjoita ihmeessä jos se vaikka vähän helpottaisi. Itselläni myös muuten lääkitys mutta ei ole auttanut kovinkaan paljon, olen varmaan vaan myös niin herkkä pelkäämään ja panikoimaan.
Ja oli ihana lukea että miehesi on sinua auttanut näin öisin, oma mieheni ei ole koskaan. Jouduin myös kuopuksen kanssa lasten kirurgiselle osastolle viime joulukuussa ( oli aika ikävä joulukuu) kun epäilivät suolentuppeumaa kun kakassa oli rotateq rokotteen jälkeen verta ja muuta siinä lisänä. Ja siellä oli yksi todella mukava hoitaja joka näki että olin huolesta puolikuollut ja ihan loppu ja sanoi ottavansa vauvan kanssaan kansliaan, kävi niin että vauva oli ihan tyytyväisenä nukkunut ensin ja sitten vielä seurustellut hoitajien kanssa ja minä nukuin 4 tuntia silloin putkeen, mutta voi sitä itsesyytösten määrää kun tajusin niin " itsekkäästi" vaan nukkuneeni vaikka he sitä ehdottivat eikä vauvalla ollut mitään hätää. Sitä tosiaan ruoskii itseään kokoajan;( ja seuraavana päivänä hoitaja sanoi että nyt vaan öisin annat vauvan syödä ja sitten laitat isänsä kanssa toiseen huoneeseen nukkumaan ja sanot että nähdään sitten neljän tunnin päästä... Meillä vauva kun syö tunnin puolentoista välein min ja päivin:) älä syyllistä itseäsi vaikka se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty, ajattele positiivisesti että läheisyys isäänkin kasvaa näin:) ja sinä jaksat paremmin kun olet nukkunut ( jos olet siis) ja vähemmän väsyneenä ei ehkä toivottavasti ahdistamaan eikä pelota niin paljon. Mutta enemmän ensi kerralla nyt on pakko yrittää kyllä nukkuakin:)
Toivottavasti saan nähdä sinunkin kuulumisiasi taas täällä ja paljon voimia!
Huomasin vasta toisen viestisi, itse en ole keksinyt mitään sanaa tai lausetta mikä auttaisi, tuntuu hölmöltä toistaa pään sisällä jotain, koska sitten tulee siitä ahdistunut olo että pitää vakuutella itseään...tyhmää, tiedän.
Kiitos paljon ihanista sanoista, auttaa paljon
Joo,tuo muljuminen on niin hirvittävää ja sitten tulee hengenahdistus josta seuraa järjetön kuolemanpelko ja se,ettei voi nukkua vaan on noustava ylös. Itse myös tarkistelen ja kun lapsi nukkuu päiväunia, käyn koko ajan ovella kuuntelemassa että varmasti hengittää ja pyydän usein puolisoanikin katsomaan että kaikki hyvin. Väsyttävää, haluaisin vain nauttia elämästä ja lapsestani. Välillä on sellaista, että näiden pelkojen takia koitan pitää lasta jotenkin kaukana itsestäni, koska menettämisen pelko on niin suuri näiden sairauksien ja ahdistusten kanssa...ihan kamalaa :(
Voi ei, kuulostaa tutulta. Mulle soitti äiti kerran ambulanssin kun luulin että minulla on sairauskohtaus ja hysteerisesti itkin ja huusin vain. Mitäänhän ei siis taaskaan ollut...
Käytkö missään juttelemassa,onko siitä apua jos lääkitys ei auta?
Kuulostaa kamalalta tuo sydänjuttu, kaikkea sitä tuleekin :/ ja sitten vielä itse lietsoo itseään niin siinähän on soppa valmis...
Juu, tänne on hyvä kirjoitella nyt kun valvoo ja aion käydä jatkossakin täällä,
tästä on ollut jo tänä yönä/aamuna iso tuki,kiitos siitä :)
Päätinpä vielä katsoa oletko kirjoittanut ja olit:)
Minulla nämä oireet pahenivat toisen lapsen syntymän jälkeen se oli 2003 vuonna ja silloin kävin juttelemassa ja olin mm. Ryhmäterapiassakin mutta oireiden pitkittyessä minun on laitettu johonkin mappi ööhön:( tarjolla vain lääkitys. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen tilanne meni todella pahaksi, en silloin tyhmä käyttänyt lääkkeitä ja kun ne taas aloitin niin tilanne parani hieman mutta on jäänyt peikoksi kummittelemaan;( nyt neljännen kanssa söin lääkkeitä koko raskausajan ja lääkkeet myös vaihdettiin synnytyksen jälkeen niiden kanssa pysyy jotenkin kasassa ja jaksan vauvakin kanssa iloita ja touhuta muidenkin lasten kanssa, toki on myös todella huonoja päiviä ja öitä ja silloin olen todella väsynyt, onneksi isänsä auttaa päiväseltään todella paljon ja antaa minun nukkua silloin kun vauva nukkuu. Yhtä taisteluahan tämä on.
Kiitos myös itsellesi kun kanssani kirjoittelit näin aamusella:) Itselläni myös muuten pakko- oireinen häiriö ja yleinen ahdistuneisuus,yleensä synnytyksen jälkeen juuri puhkeaa tai jos jo aiemmin ollut niin pahenee. Mutta yritetään uskoa parempaan huomiseen yhdessä toisiamme tukien
Ei kestä :) Juu, mietinkin että synnytyksestä taitaa olla tullut...tai pahentunut. Pelottaa,että miten käy jos vielä hankin lisää lapsia. Yritetään tosiaan
Olipa kiva kun kohtalotoverit olitte käyneet kirjottelemas!:) Käyn täällä kyl joka päivä lukaseen, mutta en ehdi/pysty aina heti kirjotteleen. Ja anteeks kirjotusvirheeni kun kirjottelen puhelimesta.
Tiedän kans niin nuo tunteet ja ajatukset mitä kerroitte. Mä en oo viä koskaan (kop kop) ollu päivystyksessä/ambulanssissa paniikin kourissa, mutta monta kertaa ollu todella lähellä. Ja jos niinä hetkinä olisin ilman lapsia/miestä niin olisin taatusti kans ollu samassa tilanteessa. Mulla on jotenki tosi vaikee myöntää muille, että on oikeesti ongelma tän asian kans. Eilenkin mies kyseli illalla miks oon ollu hiljanen, mutta en osannut/pystynyt taaskaan sanoa, että siks kun pelkään et kuolen syöpään! Nyt pelkään sitä aivosyöpää ku ruttoa. Viikko sit vielä oli parempi tilanne mut nyt välillä on niin hirvee ahdistus ja pelko ettei tuu yhtää mitään.:( Herään välillä öisin siihen pelkoon mut onneks oon aina ollu hyvö nukkuja ettei öisin muuten valvotuta. Päivisin välille tulee kamalia paniikki/ahdistus "piikkejä" kun tuntuu et romahdan siihen paikkaan kun en kestä enää sitä pelkoa. Oon varma et mulla on se syöpä ja mietin kaikkea miten elämä muuttuu sen myötä ja mitä sit kun kuolen millasta lasten ja miehen elämä on. Ihan kamalaa! Pyöriikö teillä muilla tollasia ajatuksia??? Ja niistä ei pääse eroon?? Tuntuu et sillon myös mulla ne fyysisest oireet pahenee ja tietysti siitä tulee vielä enemmän ahdistusta. Mut sitten taas välillä jostain syystä paniikki lievenee ja ehkä saatan hetkeks unohtaakin sen. Mutta tosiaan vaan hetkeks.:)
Ja tässä paniikissa lisää paniikkia lisää aiheuttaa se,että oon raskaana...sain vasta muutama päivä sit tietää. Oon samalla ihan innoissani ja samalla ihan peloissani jos mulla onkin se syöpä niin mitäs sit! Voi luoja tätä elämää..
Mulla ollu lisälyöntien kans nyt jonkin aikaa jo parempi jakso ja voi kun se hieno juttu. Mutta tietty nyt muutamana viime päivänä on tullu taas niitäkin. Hemmetti sentään. Ja pelkään sitäkin että seuraava raskaus on samanlainen/pahempi lisälyöntien kans kun edellinenkin. Sillon kärsin lisäreistä puolesta välin melki loppuun asti aina iltasin nukkumaan mentäessä. Sekin oli ihan helvettiä jika ilta pelätä kuolemaa etten herää enää aamulla kun sydän hakkas lisäreitä muutaman lyönnin välein.
Nyt en enää muista mitä piti viä kirjottaa..
Nii ja tuosta harrastamisesta niin mä käyn kerran viikossa jumpassa tällä hetkellä. Mutta mullahan on joku päähänpinttymä rytmihäiriön saamisesta rasituksessa. Eli pelkään ihan aina kun liikun/urheilen tms. missä syke nousee että mitä jos sydän tilttaa jotenki ja tulee rytmihäiriö. Koska sitähän aina toitotetaan, että levossa tulevat lisärit yms. on vaarattomia mut rasituksessa tulevat vaarallisia. Nehän sit tulee aina mieleen kun liikun.:| Aina on pieni tai iso mörkö siitä takaraivossa muistuttamassa enkä oo päässy siitä eroon..harvoin mulla tulee lisälyöntejä rasituksessa mut joskus ja sehän sit onkin pelottavaa..
Mitäs tarkemmin toi pakko-oireinen diagnoosina tarkottaa? Kun mulla ei oo vielä mitään diagnoosia ja oon miettiny nyt kun on pinttymä siitä aivosyövästä niin se pyörii mielessä ihan koko ajan. Ei oo juuri hetkeä päivässä etten sitä miettis. Tää paheni vasta muutama päivä sitten. Sitä ennen oli vähän enemmän sellasta aikaa päivässä etten sitä miettiny. Ja samalla oireet välillä pahenee ja se ahdistaa kun en tiedä kummat pahenee ensin..ahdistus vai oireet. Jos onkin niin et oireet pahenee ja siitä ahdistus kasvaa niin sittenhän on jotain pahasti pielessä.
Mut tuleepa taas sekavaa tekstiä kun tätä asiaa vatvon koko ajan mielessä.:) Kirjotelkaahan taas toverit. Ja oli tosi kiva kuulla susta "neljän äiti"! Oon kans miettiny monesti, että miten sulla menee ja hienoa, että en tosiaan ole yksin näiden ajatuksien kanssa. Mulla kans ei ole ketään ystävää tms. kelle voisin tällästä alkaa avautuun. Tai kaikki äidit pelkää samoja asioita kun me mutta toisilla se pelko ei saa yliotetta. Ja kiva myös kun kirjottelit "minä myös"! :)
Moikka! Kiva kun kirjottelit oli mukava kuulla taas sinusta! JA ONNEKSI OLKOON RASKAUDESTA
Elikkä kanssasisareni tunnen varmaan aika pitkälti samoja kuin sinä, tämä kirjoittelu kyllä helpottaa ja se tieto että tuolla jossain on ihmisiä jotka kokevat samaa, ei tunnu niin kamalan yksinäiseltä kun muuten sitä on niin yksin kun ei ole sellaisia ihmisiä jotka tätä ymmärtäväisivät.
Ystävystymistä olen tässä kanssa pohtinut että näin aikuis-iällä ja lasten kanssa kotona ollessa ei tule tutustuttua kehenkään ihmiseen tietenkään mutta uskaltavatko ihmiset antaa sähköposti osoitteensa ja alkaa kirjoittelemaan toisilleen ja ehkä jopa ystävystymään... Niin välillä tekisi mieli tiedätkö esim. Nyt sinullekin kirjoitelleena laittaa s- posti mutta sitten pelkää sitäkin;( kun maailma on niin sairas;( ja mä olen tosi huono tietokoneiden kanssa siis tosi huono;) tuntuu että toiset liihottaa jossain Facebookissa päivät pitkät ja mä en.. Ja ikää 32:) mäkin puhelimesta kirjoittelen tänne ja saattaapi eksyä myös mukaan kirjoitusvirhe silloin tällöin:) mut eihän se nyt ole niin vakavaa kun ymmärretään toisiamme:)
Ootko ajatellut että jos vaikka äitiysneuvolassa ottasit puheeksi nää sun pelot? Voi kun mä toivon että sulla olis oikein mukava terkkari siellä! Se tekee hirvittävästi jos tietää että joku osaa ehkä auttaa jotenkin eri tilanteissa , eikä sun tarvitse pelätä että ne jotenkin leimaa sut jos ovat ammattitaitoisia. Paitsi että olen saanut huomata eri paikkojen omaavan erilaisia työntekijöitä. Itse olen melko suuresta kaupungista ja täälläkin vaihtelee paikan mukaan miten otetaan ja autetaan. Mutta rohkeasti sinuna puhuisin, mä todella toivon että et ahdistuisi hirveästi tänä raskausaikana vaan kykenisit olemaan positiivinen tulevaisuuden suhteen ja nauttisit vauvamasusta taas ja kaikista raskausjutuista:) itselläni meni tämä viimeisin raskaus niin pelkojen vallassa että surettaa;( ja mäkin käyn melkeen päivittäin täällä lukemassa oisko taas jotain uutta. Elikkä jos ahdistaa niin purat tänne vaan niin toivottavasti sen jälkeen ahdistaa hieman vähemmän:) ja vielä kerran paljon onnea:)
Jos laitat tähän spostin, niin voin kirjoittaa sulle? Ei tarvis täällä kaikkien luettavissa sitten pitää näitä :)
Mullakaan ei oo juuri ystäviä...tai sitten asuu kaukana, ketään ei asu samalla paikkakunnalla...
Itse olen kyllä facebookissa ja se on välillä henkireikä, saa seurata tuttujen elämää jne. Ei kirjotusvirheet mitään haittaa, kunhan selvää saa :)
En oo uskaltanu...mut käyn juttelemassa psykologilla ja se on auttanu, pitäis päästä kelan korvaamaan terapiaan, mut saattaa mennä lähemmäs ens syksyä :/
Mut on tosiaan leimattu...jo raskausaikana sen takia että on ikinä masennus todettu, siitä sitten jokapaikas toitotettiin ja kyseltiin...oli ihan hirveää. se osiltaan vaikutti siihen että halusin näyttää kaikille että osaan ja jaksan ja pärjään, mut yritin sit liikaa näemmä voimavarojeni ja kävi näin...:( et tuli nää pelot.
Hui, en itseasiassa ole raskaana, vaan vasta mietin että hankittaisiin seuraava, mutta ne pelot on vähän esteenä ja ensimmäinen vielä aika pieni.voi ei..:( ei oleoikein ettei voi raskaudestakaan nauttia :(
juuu :)
oho, aiempi ei ollutkaan minulle, mutten heti huomannut aikasempaa viestiä :)
minäkin onnittelen :)
mutta noita asioita tarkoitin kyllä:)
itsellä piti vielä sanoa, että viime yö meni taas pelkojen kanssa ja tuntui että sydän pysähtyy. joskus kun vetää sisään henkeä, sydän muljahtaa niin että tuntuu pysähtyvän, sen jälkeen hermostun vain lisää ja taas tulee valvomista ja pakkoajatuksia...miten tätä jaksaa, ei haluaisi kertoa ihmisille ympärillään edes.
kirjoitelkaahan taas :)
Tottakai kirjotellaan:) ja toki aiempi viesti oli yhtälailla sinullekin, tässä kun jo ajattelee kirjoittavansa sulle tai ap: lle;) mä laitan s- posti osotteen jonkun ajan päästä tähän ni sit voidaan kirjoitella:)
joo hyvä juttu :)
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00403
tuolta voi tarkemmin lukea tuosta pakko-oireisesta häiriöstä. sitten on tietysti olemassa myös tämä luulosairaus, hypokondria mutta siinä potilas menee AINA oireiden tullessa lääkäriin.
huoh...nuo lisälyönnit vaivaa nyt omaa päätä tolkuttomasti..pelkään sydäriä koko ajan...tänään rintaan pisti ja olin jo varma että nyt se tulee, mutta puoliso sai taottua päähän,että rankan liikunnan jälkeen voi tulla vaikka mitä pistoja...
Juu,olishan se kiva jos voitas kirjotella ketjussa sähköpostissa mielummin. Ei tarvis kaikille toitottaa asioitaan kun mä pelkään,et joku tunnistaa mut täältä. Vaikka täysin mahdotontahan se on kun ei kukaan tiedä näitä mun ajatuksia.:)
Mä en mee heti välttämättä lääkäriin vaan välillä pitkitän sitä kun pelkään niin paljon. Ja tietty nykyään ei oo työterveyshuoltoo mihin sai marssia huoletta ja kaikki tutkimukset meni työnantajan piikkiin. Sillon tuli kyllä ytyä ahkerasti lääkärissä. Nykyään joutuu jonottaan terkkariin tai sit maksaa pennosista yksityiselle. Perjantaina meen yksityiselle neurologille ja pelottaa. Välillä kyl ajattelen et perun sen ettei mussa oo mitää vikaa. Mut sit taas menee jonkin aikaa niin iskee se syövänpelko. Ja aattelin, et pakko mun on sinne mennä että osaisin ilota tästä raskaudesta jos neurologi ei epäile mitän sairautta.
Sulle neljän äiti niin toi oman äidin kuolema on ollut varmaan kova paikka.:( Ja en yhtään ihmettele että sen jälkeen oot oireillutkin ja pelänny samaa sairautta. Itellä kans mummun sairastuttua syöpään ja sitä kuolemista saattohoidossa kattellessa aloin itsekin oireilla. Tuli kaikenlaisia vatsavaivoja ja niitä tutkittiin. Ja olin varma, et on suolessa syöpä kun ihan kaikki oireet täsmäs mut eipä mitää löytyny ja kaikki jäi arvotukseks.
Niin ja oot siis saman ikänenkin ku mä.:) Mä luulin, että oot vanhempi mut oot alottanut lasten teon aiemmin.:)
Mut jatketaan kirjottelua sähköpostilla.:)
Mulla on sähköposti [email protected] ja pitäis kohta toimia.:)
pelokasta elämää, kirjotan sulle tänään myöhemmin illalla vaikka paremmalla ajalla, nyt vähän kiirus :)
Heips. Minä myös laitan täältä vielä kerran viestiä sulle kun en ole kertakaikkiaan kerennyt vielä luomaan uutta sähköpostiosoitetta mutta kirjoitan varmasti vielä tämän perjantain aikana sinne sitten enemmän. Mä halusin toivottaa sulle onnea sinne neurologille ja menet rohkeasti vaan etkä mitään häpeile ainakaan parempi vaan tutkia ettei mitään vakavaa ole:) kerrot sitten kuulumiset s- postin kautta seuraavaksi:) tsemppiä!
Hei pelokas neljän äiti, jos uskallat laita tähän sposti,niin kirjotellaan mekin jos haluat :)
Nii ja voitaishan me tehdä niin, että kirjotellaan sähköpostitse näin ketjussa? Joku alottaa ja lähettää ja sen molemmille. Sovitaan joku "kirjottelujärjestys" niin ei tarvi kaikkien kertoa asioita kahteen kertaan.:) Jos ymmärsitte mitä tarkotin.
Voin vaikka liittää sut "neljän äiti" mun ja "minä myös" sähköpostiketjuun sitten kun saan sun osotteen.
joo tehää niin :)
Onpa lohdullista lukea, että muillakin on tällaista, eikä vaan minulla. Olen melko varma, että minulle on tullut yleistyvä ahdistusoireyhtymä ja sen lisäksi minulla on paljon psykosomaattisia oireita, tutkittu on, mitään hälyttävää ei ole löytynyt onneksi. Tiedostan, että ei näin voi jatkua, jotain apua pitää saada. Tämä vertaistuki on hyvä. Olen ollut 3 vuotta masennuksen takia sairauslomalla ja nyt on lisäksi tullut nämä ahdistukset.
Kirjoitelkaa kuulumisia.
Oletko käynyt missään juttelemassa?
Oma diagnoosi kannattaa selvittää, sen tietäminen helpottaa ja on mahdollista
parantaa oireita lääkityksellä. Itse olen ottanut avun vastaan nyt ja se on edes jonkin verran auttanut.
Hei minä myös ja pelokas laitoin nyt s- postia menemään ja jos sinä olet minä myös kirjoittanut pelokkaalle niin saadaan homma etenemään:) itse en siis todellakaan ole mikään tekniikan ihmelapsi mutta yritän kyllä sähköpostia saada aikaiseksi:) ollaan yhteyksissä:)
hyvä juttu, ollaan tosiaan yhteyksissä! :)
Hei!
Kiitos teille viesteistä, jotka hieman helpottivat oloa! Kärsin ahdistus- ja paniikkihäiriöstä. Mulla on lääkitys ja käyn viikottain terapiassa. Olen päässyt paljon eteenpäin itseni kanssa mutta nämä sairaudenpelot vievät minut aina synkkyyteen. Pelkään omaa ja lapseni sairastumista. Jos tulee jokin "oire", esim selkäsärky itsellä tai kuume lapsella niin ajattelen heti, että se on jotain vakavaa. Syöpä on kaikista pahin pelkoni. Se tunne kun ajattelee, että menettäsin lapseni, on aivan hirveä! Sitten kun "oire" menee ohi ja mitään ei ole, niin olen kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan eli kaikki on hyvin ja en pelkää. Mutta aina kun jotain poikkeavaa tulee, olen välittömästi paniikissa ja pelkään pahinta. Tänään sanoivat päiväkodista, että lapsi on ruvennut käymään tiheämmin pissalla siellä niin menin totaalisen lukkoon. Kysyivät onko kotona samaa mutta ei olla miehen kanssa huomattu mitään erikoista. Nyt mietin koko ajan asiaa ja varsinkin kun lapsi käy pissalla tai juo jotain. Mielessäni olen päässyt pissatulehduksesta jo munuaissyöpään. Todennäköisesti tämä on vain vaihe tai jotain harmitonta mutta mieleni ei usko. Mies ei ole asiasta huolissaan yhtään ja yrittää tukea minua mun pään kanssa. Mutta kun en usko! Tämä on hyvin pelottavaa ja ahdistavaa.
Hei vaan! Pelokas neljän äiti täällä vastailee taas . Ihan tuttuja ovat nuo sinun pelkosi,mutta et tosiaan ole ainoa. Ollaan tässä yritetty tukea näin toisiamme näiden pelkojen kanssa näin kirjoittelemalla, itse olen huomannut sen helpottavan ahdistunutta oloa kun on yhteydessä toisiin jolla samankaltaisia pelkoja. En ole aiemmin näin kirjoitellut mutta tosiaan nyt olen havainnut hyväksi minulla kun ketään läheisistä ystävistä omaa samanlaisia pelkoja tai ole ylipäätään ahdistunut eivätkä näin ollen myöskään täysin voi ymmärtää mitä koen. Vertaistuen voimaa:)
Mieheni joskus vitsailee onko mitään mitä et pelkäisi. Sairauksia pelkään ihan hirvittävästi sekä lasten että itseni ja mieheni puolesta;( ja minäkin tarkkailen kokoajan onko jossain jokin vikana, käyn ylikierroksilla ja olen ihan uupunut kun olen ollut kokoajan valppaana mutten voi lopettaakaan. Ja jos jokin sairaus menee päästäni pois ja saan hetkeksi mielenrauhan jotain uutta tulee tilalle, se juuri aina saa odottaa että mitä seuraavaksi;(
Haluan toivottaa sinulle voimia ja kirjoittele ihmeessä jos vain jaksat ja pura pelkojasi toivottavasti se jo helpottaisi oloasi. En nyt muista kyselikö " minä myös" mutta käytkö puhumassa ja onko sinulla lääkitys ? Minulla on lääkitys mutten käy missään puhumassa ja siksikin tämä kirjoittelu on antanut voimaa.
Heippa! Täällä myös yksi 26 vuotias nainen joka kärsii kauheasta sairauksien pelosta... Minulla ei ole lapsia, mutta pelko on silti huomattava. Mulla on noita pelkoja ollut aina silloin tällöin ja joskus ne nostaa päätään ja toisinaan pelot vähänee. nyt viiminen kuukausi on ollut pahaa aikaa... :( Kaikki jotenkin käynnistyi tammikuun alussa, kun miehelläni todettiin fisteli peräaukon seudulla (paise oli jo aiemmin, siitä tämä fisteli). siinä sitten rupesin kovasti stressaamaan niitä oireita, hoitoja, leikkauksia ym. Melkeimpä alkoi tuntumaan että minä olen sinne fistelileikkaukseen menossa, eikä mies. Kova stressi tuli tuosta. Sitten alko menemään itsellä maha sekasin (joka on minulle tyypillistä, viime vuonna sanottu että olisi jotain ärtyvän suolen oireyhtymää) ja se alkoi olemaan jatkuvasti löysällä tai sekaisin. joskus ihan normaaleja välipäiviäkin. Aloin pelkäämään ihan HIRVEÄSTI että mulla on jokin krooninen suolistotulehdus. en pysty ajattelemaan mitään muuta, mielessä jäytää koko ajan crohnin tauti ja haavainen paksusuolitulehdus. olen yrittänyt rauhoittaa itseäni, että ehkä sillon olisi verta ulosteissa tai ramppaisin siellä vessassa jatkuvasti, enkä vain max 4 kertaa aamulla. mutta ei auta.
No, sitten alkoi vasen reisi kipeytymään. kipua kesti n. 3 viikkoa ja menin lääkärille. lääkärin mukaan nivusessa oli hermopinne ja pisti nivuseen kortisonipiikin. Nivunen kipeyty tästä kovin ja on vielä kahden viikon ajan ollut kipeä. Eilen kävin näyttämässä sitä lääkärissä. Nivunen ultrattiin ja kaikki vaikutti ihan hyvälle. Lääkärin mielestä nivunen on vain ärtynyt kortisonista ja särkylääkekuurille. No, särkylääke helpottaa kipua, mutten voi olla ajattelemati jos minulla on kumminkin siellä nivusessa jotain vakavaa. (Hermo vaurioitunut ym pysyvää). Mieskin on yrittänyt sanoa, että jos se olisi hermokipua, niin kipu olisi huomattavasti kovempaa ja ei särkylääkkeet helpottaisi siihen. No, eilisen lääkärireissun jälkeen stressi hieman lieveni, kunnes aloin tekemään runebergin torttuja, niin yhtäkkiä alkoi oikeeseen nivuseen, reiteen ym sattumaan. kauhea paniikki siittä tietysti tuli että mikä siinä nyt on. Mies sanoi että se puoli on vain rasittunut kun olen varannut pitkänaikaa painoani sille puolelle. Mulla taas pyörii mielessä kaikki munuaistulehdukset, munasarjakystat, suolistotulehdukset, umpisuoli... mitä vielä!
Nyt on vatsakin ollut viime päivinä kipeä ja mahassa kiertää. aamuisin vatsa sekaisin ja loppupäivän kiertää ja kipuilee. Kauhea stressi niistä suolistotulehduksista!! En vain jaksa/kehtaa kohta enään mennä lääkärille kun ramppaan siellä koko ajan. Tuota vatsaa olen nyt yrittänyt järkeillä sillä, että äidilläni oli viikonloppuna ripulitauti, että jos tämä minunkin vatsavaivat ovat sitä kun tämä kiertäminen taisi pääsääntöisesti alkaa viikonloppuna, sunnuntai illalla. Mutta sitten pelkään koko ajan mitä jos se ei olekkaan.
Minulla on myös KAUHEA stressi! en ole moneen yönä nukkunut kunnolla, usein väsyttää, ruoka ei maistu, panikoituttaa, stressaa, itkettää... olen huolesta ihan sekaisin ja en pysty keskittymään mihinkään. aina kun yksi oire helpottaa, tulee toinen ja paniikki alkaa taas. nuo suolistotulehdukset on yksi suurimmista peloistani. mies ja vamhemmat alkavat olla kyllästyneitä... Apua, pelottaa vietävästi ja olo on toivoton jos mussa onkin joku pahasti vialla. :(
Ollaan käytetty terapiassa kahta kirjaa ja suosittelen niiden lukemista. Kirjastoista löytyy ja sit esim. Adlibriksestä edullisesti. Kirjat on Edmund J. Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta -työkirja paniikista ja pelosta kärsiville Arto Pietikäinen: Joustava mieli -vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta. Jos oon ahdistunut tai pienessä paniikissa niin mua yleensä auttaa rauhottumaan kirjan lukeminen. Tiedän, että on vaikea kohdata pelottavia ja ahdistavia tunteita mutta tunteet kohtaamalla voi päästä eteenpäin. Koska rakkaat kanssapanikoivat, meillä on oikeus elää elämää ilman liiallista ahdistusta ja pelkoja. Meillä on oikeus olla onnellisia ja meillä on myös oikeus olla välillä paniikissa :) Jaksakaa taistella itsenne vuoksi, olette äärimmäisen arvokkaita ja tärkeitä!