Kurkkua kuristaa vähänkin ahdistavissa tilanteissa

Jatkoa:

Varmaankin ainoa minuun kohdistunut "tahallinen" väkivaltaisuus oli lapsuudessani, kun olin ehkä 5-vuotias, siskoni kuristi minua niin etten saanut henkeä. Sitten sisko päästi irti. Kaula jäi siitä punaiseksi, ja kun isä huomasi sen, se kysyi heti että mistä se tuli, sanoin että sisko teki sen, ja isä muuttui vihaseks. Sitten se meni kai läksyttämään siskoani, en tiedä mitä tapahtui. Mutta muistan vaan, ettei mulla tuolloinkaan ollut mitään itsesuojeluvaistoa, en edes tajunnut että siskoni tekee väärin.

Eräs ystävä, jolle tuoreeltaan kerroin tästä tapahtumasta, epäilee, että toi kuristaminen on syy näihin ahdistuskuristuksiini. Haluisinkin kysellä täältä mielipiteitä. Itse kun en tunnu löytävän netistä samanlaista tarinaa edes ilman tota kuristusosaa. Ja en siis tosiaan edes ääneen pysty tästä kertomaan, kerroin ystävällenikin chatin muodossa, enkä pysty puhumaan tästä ääneen. Niin kuin en mistään muustakaan.

Suositan rohkeasti hakemaan apua psykoterapeutilta joko Kelan tukemana tai omakustanteisesti. Puhuminen kannattaa vaikka se tuntuukin alkuun pelottavalta :)
Toinen hyvä on tukinetin chatti ja keskustelukanavat minne voi ilman äänellistä puhetta avautua:
https://www.tukinet.net/

Jos et halua lääkitystä päälle niin esim. valeriaana tai ashwagandha on rauhoittavia sekä rentoutavia rohtoja :)
http://www.lootuskauppa.fi/epages/OVK.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/27052009-143228/Categories/Yrtit

Pakko tulla sanomaan, että mulla oli IHAN samaa. Mut pakotettiin psykiatrille joskus ja loppujenlopuks meninkin sinne ihan toisesta syystä kuin tästä, mutta tästä me lähinnä päädyttiin keskustelemaan siellä. Totesivat sen sosiaaliseksi fobiaksi. Lääkkeet sain ja auttoivat vähän. Nykyään en enään syö niitä vaikka en voikkaan puhua ihmisille, mutta ei mulla olekkaan asiaa niille joten ei ole tarvetta puhua. Mutta kyllä vieläkin tuntuu vaikeelta jos joku puhuu tai kysyy, mutta koitan tässä itekseni altistaa itteni ja tottua kaikkeen... mutta tosiaan! kannattaa mennä sinne psykologille tms koska sain itse apua sieltä. Tiedän miten vaikeaa se on sinne meneminen, mutta kunhan sinne pääset niin alkaa helpottamaan. Paranemisia ~

Mukavaa saada asiallisia vastauksia!

"Yritän jeesiä", kiitos linkeistä, pitänee tutustua niihin pian! Mietin vain, että saakohan kelalta tukea miten paljon. Pitää ottaa selvää. Asun nimittäin vielä vanhempien luona, enkä toistaiseksi haluaisi puhua tästä heille. :)


s24-koponvi, kurjaa että koet samaa - mutta samalla niin helpottavaa, sillä en ole koskaan löytänyt toisten kirjoittamia tarinoita aiheesta. Joo, tuntuu että mulla olisi moniakin syitä mennä puhumaan jonnekin. Liekö tämä sitten seuraus vai syy muihin ongelmiin. Mutta pakkohan se on puhua. On helpottavaa tajuta, että ei, tämä ei ole sitä ihan normaalia elämää, ja että avun hakemisella voi tehdä elämästään helpompaa. Tuli ihan "uudistunut" olo jo ajatuksesta. Nyt kun saisi itseä niskasta kiinni. Kiitos :)

En ennen ollut kuullutkaan tosta tukinetistä, mutta nyt jopa jätin sinne pikkuisen viestin! Vau, olo on vähän jännä nyt. Kuulemma 5 päivän sisällä tulisi vastaus. Kiitos niin paljon tuosta linkistä. Toivottavasti joku vastaa minulle siellä. Ensimmäinen kerta kun kerron kenellekään tolleen virallisesti.... tai jotain. Huuh. :)

encephalon,

Mistähän kyvyistä itkeminen kertoo? En näe tässä tilanteessa itsessään mitään positiivista. Tiedän toki, että itkemisessä itsessään ei ole mitään negatiivista. Itken usein muutenkin, mutta yleensä yksin. Puhut kyllä ihan samaa asiaa niin kuin paras ystäväni, joten kyllä minulla on ihminen elämässäni, joka jaksaa minua muistuttaa ettei itkeminen ole mikään huono asia. Ja tiedän sen. :)

Mutta se, että en suoriudu normaalisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä on yksinkertaisesti raskasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa on sosiaalisesti hyväksyttyä itkeskellä julkisesti työssä tai koulussa tai kaupungilla, mutta ainakaan nyt minusta ei ole siihen. En muutenkaan ymmärrä miksi minun pitäisi jaksaa tätä, asioiden hoitaminen sujuu kamalan paineen ja stressin alla. Se ei välttämättä johdu siitä, että pelkään alkavani itkeä. Haluankin vain selvittää kaikki mahdolliset syyt taustalla ja miten voin helpottaa oloani. Lääkkeet ovat minulle vieras asia, oikeastaan ihan periaatteesta en haluaisi mitään pillereitä vedellä. Haluan hoitaa asian mahdollisimman luonnollisesti, eli jos tämä puhumalla ja tilanteisiin altistumisella paranee, niin niillä sitten. :)