Isäni kirjahyllystä löysin kirjan "Tästä on kysymys": Kirjoittanut silloiset prof. Mikko Juva ja .Arkkipiispa Martti Simojoki. WSOY v. 1965,. Suosittelen, jos jostain käsiinne saatte.
Olen lukenut vasta alkua, mutta suorapuheinen kirkkokritiikki on perin virkistävää, verrattuna kirkon nykyjohtoon, joka on täysin itsekritiikitön omalta ja varsinkin kirkon osalta.
Kirkon mykyiset edusmiehet ja- naiset ovat asettuneet kilpikonnapoulustukseen, ihan kuin kuvittelisivat, että pään pensaaseen paneminen ja kirkon vikojen maton alle lakaiseminen poistaisi viat, pois silmistä pois mielestä.
1964-65 puhuttiin kirkonvastaisen voimien yllättävän nopeasta kasvusta. Juva panee asian perspektiiviin ja toteaa, että kyse on pitkään patoutuneen pinnan alla muhineen kritiikin ryöpsähtämisestä valloilleen, kun siihen oli ärsyke, katalyytti.
Juva kertoi vastaavan esimerkin v. 1882-83. "Lukeneiston ja säätyläisväestön enemmistö ei enää suostunut hyväksymään kristinuskoa siinä muodossa missä henkisen ylivaltiuden siihen mennessä omannut kirkon opetusvirka sitä edusti."
"Pyrittiin murtamaan julkisen elämän muodollisesti kristillinen julkisivu, jonka tunnustamista vaadittiin siitä huolimatta että laajojen piirien luopuminen kristilisestä uskosta oli julkinen salaisuus.
"Nuoret avantgardistiti olivat omaksuneet luonnotieteeliseen kehitysajatukseen perustuvan uuden maailmankatsomuksen, ristiriidassa perinteisen luterileisen kritillisyyden kanssa, etenkin kun kirkonmiehetjohdonmukaisesti torjuivat uskonnollisiin ja filosofisiinperusteisiin vedoten koko luonnotieteellisen kehitysopin."
Tärkeeämpää kuin väitää omaa katsomustaan oikeaksi oli halu pitää kiinni omasta uskomattomasta katsomuksestaan.
Mutta Suomessa oli uskontopakko, kirkosta ei voinut erota ja kansalaisoikeudet olivat kiinni kirkon jäsenyydessä, avioonkin pääsyn ehtona oli osallistuminen ehtoolliselle.
Vuosikymmeniä valmisteltu eriuskolaislaki kaatui 1882 valtiopäivillä suurelta osin pappissäädyn vastustukseen. Isku vasten sivistyneistön kasvoja. Lutterin kirkko joka itse syntyi protestina vuosituhantista traditiota vastaan mieskohtaisen vaklaumuksen pohjalta, ei suostunut antamaan vapautta nille, jotka eivät suosatuneet tannsimaan kirkon pillin mukaan. Kirkko petti vapauden , on taisteltava sitä vastaan!
Kirkko pelasi kaksinaamaista peliä, kaksilla korteilla, kuten nykyisinkin. 1869 kirkkolaki hyväksyi oikeuden erota kirkosta, mutta valtiopäiväedustajina papit vastustivat lakia, koska rajaton uskonnovapaus on turmiollinen VALTIOLLE!, (ei kirkolle!)
Pappeina muka kannattivat uskonnovapautta, mutta kansanedustajina eivät!
Olen lukenut vasta alkua, mutta suorapuheinen kirkkokritiikki on perin virkistävää, verrattuna kirkon nykyjohtoon, joka on täysin itsekritiikitön omalta ja varsinkin kirkon osalta.
Kirkon mykyiset edusmiehet ja- naiset ovat asettuneet kilpikonnapoulustukseen, ihan kuin kuvittelisivat, että pään pensaaseen paneminen ja kirkon vikojen maton alle lakaiseminen poistaisi viat, pois silmistä pois mielestä.
1964-65 puhuttiin kirkonvastaisen voimien yllättävän nopeasta kasvusta. Juva panee asian perspektiiviin ja toteaa, että kyse on pitkään patoutuneen pinnan alla muhineen kritiikin ryöpsähtämisestä valloilleen, kun siihen oli ärsyke, katalyytti.
Juva kertoi vastaavan esimerkin v. 1882-83. "Lukeneiston ja säätyläisväestön enemmistö ei enää suostunut hyväksymään kristinuskoa siinä muodossa missä henkisen ylivaltiuden siihen mennessä omannut kirkon opetusvirka sitä edusti."
"Pyrittiin murtamaan julkisen elämän muodollisesti kristillinen julkisivu, jonka tunnustamista vaadittiin siitä huolimatta että laajojen piirien luopuminen kristilisestä uskosta oli julkinen salaisuus.
"Nuoret avantgardistiti olivat omaksuneet luonnotieteeliseen kehitysajatukseen perustuvan uuden maailmankatsomuksen, ristiriidassa perinteisen luterileisen kritillisyyden kanssa, etenkin kun kirkonmiehetjohdonmukaisesti torjuivat uskonnollisiin ja filosofisiinperusteisiin vedoten koko luonnotieteellisen kehitysopin."
Tärkeeämpää kuin väitää omaa katsomustaan oikeaksi oli halu pitää kiinni omasta uskomattomasta katsomuksestaan.
Mutta Suomessa oli uskontopakko, kirkosta ei voinut erota ja kansalaisoikeudet olivat kiinni kirkon jäsenyydessä, avioonkin pääsyn ehtona oli osallistuminen ehtoolliselle.
Vuosikymmeniä valmisteltu eriuskolaislaki kaatui 1882 valtiopäivillä suurelta osin pappissäädyn vastustukseen. Isku vasten sivistyneistön kasvoja. Lutterin kirkko joka itse syntyi protestina vuosituhantista traditiota vastaan mieskohtaisen vaklaumuksen pohjalta, ei suostunut antamaan vapautta nille, jotka eivät suosatuneet tannsimaan kirkon pillin mukaan. Kirkko petti vapauden , on taisteltava sitä vastaan!
Kirkko pelasi kaksinaamaista peliä, kaksilla korteilla, kuten nykyisinkin. 1869 kirkkolaki hyväksyi oikeuden erota kirkosta, mutta valtiopäiväedustajina papit vastustivat lakia, koska rajaton uskonnovapaus on turmiollinen VALTIOLLE!, (ei kirkolle!)
Pappeina muka kannattivat uskonnovapautta, mutta kansanedustajina eivät!
Vastaukset 8
Vanhimmat
"1883 alkoi lehtikiista, joka nopeasti kehittyi todelliseksi kirkonvastaiseksi kampanjaksi", Juva kirjoittaa
Papisto oli väittänyt kaataessaan eriuskolaislain, että koko maassa ei vielä ollut riittävästi luterilaisesta uskosta poikenneita henkilöitä, joita varten lakia tarvittaisiin.
Ruotsista kutsuttiin vapamielisen uskonnollisuuden edustajia luennoimaan Suomeen. Kirkonvastaisen rintaman saama kannatus ylitti jopa aloiteentekijöidenkin kuvitelmat. Valtaosa lehdistöä asettui sitä tukemaan. Kirkon puolustajien oli ajoittain jopa vaikea saada ääntään kuuluville. Ilmoille purkautui jotain mikä oli jo kauan kytenyt hiljaisuudessa, mutta papiston esiintymisen nostattama siveellinen närkästys nyt toi päivänvaloon."
Miten ihmeessä kirkko on myöhemmin onnistunut, pakko onnitella hyvästä suorituksesta, taas tyrehdyttämään keskustelun ja ottamaan yhteiskunnallisen ylivallan, ylikorostuneen asemansa, käsiinsä?
Olen vakuuttunut että se päivä koittaa jolloin taas kielenkannat aukeavat ja kirkko pannaan, lakienkin osalta, sille kuuluvaan asemaan Suomessa, ja se on paljon nykyistä pienempi osa ja asema kuin nyt.
1922 valtiopäivillä hyväksyttiin uskonnonvapuauslaki. Pappisedustajat hajosivat kehteen leiriin, osa toisti 1883 vanhaa kantaa että kirkon puolesta kyllä, mutta vltion ei. "Liki olisi omiaan houkuttelemaan kansaa luopumaan kristillisestä." Ihan samanlainen kirkkoon kuulumisen pakottamisen ja uskonnon pakko-opetuksen meininki on kirkossa vallalla tänäkin päivänä.
Osa papeista kannatti lakia, perustellen kantaansa evankeliumilla. Ei Jeesuskaan pakottanut uskoon. Jos joku ei kääntynyt hän vain harmitteli kun eivät ymmärrä , Jeesuksen mielestä, parastaan. todellinen oikea usko perustuu vapauteen ei pakottamiseen.
Prof. myöhemmin piispa, frans Ludvig Schaumann Laati kirkkolakikomitean mietinnön perustelut joisa sanotaan mm. näin: "Kristillisyyden edistäminen kristittömillä keinoilla on ikään kuin tahdottaisiin rakentaa hajottamalla."
Kristinuskon synkkä ja väkivallan ja verenvuodatuksen kyllästämä historia kertoo kyllä aivan jotain muuta!
"Että kirkon on myönnettävä uskonnon vapaus, perustuu viime kädessä Vapahtajan esimerkkiin ja sanoihin."
"Yhtä vähän kuin kirkko on valtiokin oikeutettu käyttämään pakkoa ja rangaistusta uskon asioissa."
Vaan eipä vieläkään ole em. toteutettu!
Juva lyttää myös sen miten kirkko kohteli työväenliikkeen oikeudenmukaisia vaatimuksia. Kirkko piti sosialidemokratiaa materialismina, ateismina - osin se sitä varmasti olikin. Juvan mielestä työväenliike ei ensisijaisesti imenyt voimaansa filosofisisita teorioista, jumalauskon vastustamisesta vaan yhteiskuntamme ilmeisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja syvästi eettisestä solidariteetin vaatimuksesta taistella sorrettujen ja vähäosaisten aseman parantamiseksi.
Harvoja poikeuksia lukuunottamatta papisto määritteli kantansa työvenliikeenjumalattomuuspropagandan eikä sen oikeudenmukaisuusvaatimuksen pohjalta.
"Seuraukset tiedämme:Rajat vedetiin selviksi: Ihmiset pantiin valitsemaan, sosialisti tai kristitty. Harvat riittävän itsenäiset rohkenivat olla molempia.
Papisto ajautui kannattamaan patriarkaalisen yhteiskunnan säilyttämistä ja hidastamaan demokratian läpimurtoa.
Työväestö katsoi kirkon pettäneen periaateensa. Oli odotettu, että edes kirkko, (voi m iten sinisilmäistä, oma lisäykseni) ymmärtäisi työväen oikeutetut vaatimukset ja asettuisi niitä tukemaan."
Vaan eipä asettunut ja juopa/repeämä työväen ja kirkon välillä edelleenkin olemassa, hihhuli vasemmistolaisista, Jutta Uurpilaisesta lähtien, huolimatta. Kaikki ei oo unohtanu, eikä unohda!
Juva toteaa että kun tarkastellaan kirkon yhteiskunnallista asemaa, siis v. 1965, niin kaikkein myönteisimmäksi perinnöksi paljastuvat juuri e.m. lait, kirkkolaki v.1869 ja v. 1923 uskonnonvapauslaki.
"Kaksi piirrettä oli kummankin synnyssä yhteistä: Kummassakin tapauksessa kirkko on omantunnonvapauden vuoksi ollut itse mukana supistamassa aikaisempaa valtaansa. Kummassakin tapauksessa kirkonmiehet ovat ottaneet vakavasti epäuskoisten vaatimukset, että myös heidän vakaumustaan on kunnioitettava."
Kyllä on tämän ymmärrys täysin hukassa nykykirkonmiehiltä ja -naisilta. Tällaista tekstiä ei kuuna päivänä, ikimaailmassa, voisi kuvitella kuulevansa heidän suustansa.
Eipä ihme, että Juva lähtikin ennenaikaiselle eläkkeelle, kun meni sen aikaisten kirkonmiesten kanssa sukset pahasti ristiin.
Juvan tytär, myöhemmin lekuriksi lukenut, kävi samaa koulua veljeni kanssa. Äärivasemmistolainen tytär taisi olla, nykyisin kai vihreissä.
Ei tiedä oliko kasvatus niin vapaata uskonnon tuputuksesta vai niin uskonnon värittämää, että tytär ei ihan samoilla linjoilla isänsä kanssa ollut/ole? Juttelin hänen kansaan jossain vaalikojulla uskonnon ja kirkon suosimisesta eikä hän sitä puolustellut, vaan oli kanssani kriittisellä linjalla.
Elina vai Katariina? Kerstihän on suomentaja ja filologi. Hän ainakin puhui isästään hyvin lämpimästi ja kuvasi tätä avarakatseiksi mieheksi.
Ei kumpikaan vaan Kati, en ole varma onko virallinen vai kutsumanimi.
Ilmeisesti kyseessä on Kati eli Katariina, koska Juvalla oli vain kolme tytärtä ja yksi poika.
Juva oli yliopistomies, ei tavallinen kirkon pappi. Hän mm. esiintyi muille piispoille, kuin hän olisi niiden esimies. Näin ei ole. Arkkipiispa on esimies vain Turun hiippakunnassa. Rooman kirkossa arkkipiispa olisi piispojen esimies. Muut arkkipiispat ovat tämän ymmärtäneet.
On selvää, että piispat eivät hyväksyneet sivusta tullutta käskijää ja kirkkon elämää tuntematonta henkilöä.
Näistä seikoista huolimatta on syytä yhtyä Juvan näkemykseen ja oppineeseen tietoon.