sivistynyt ja älykäs. Lukenutkin paljon enemmän kuin muut ja oikein lupsakka ja hauska keskustelija. Siksi rohkenenkin pyyttää pientä palvelusta näin kun ollaan jo vanhoja kavereita. Voisitko auttaa minua sivistymätöntä moukkaa, kääntämällä seuraava txt selkokielelle, että ymmärtäisin siitä jotain ja mieluummin korkeintaan kymmenen riviä, että jaksan sen lukea:
copy1/2:
"Nyt on palattava aiheeseen "alilatausdetonaation vaiheet": Lopullinen jysäys tapahtuu tarveaineiden ollessa "kaasufaasissa" ja kaasujen ollessa sekoittuneina sekä puristuneina ahtaaseen tilaan. Kiinteiden ruutijyvien kytemisestä kehittynyt kuumuus lisää kaasuseoksen painetta, ja paine kuumuutta. Luoti jököttää takertuneena piipunputkeen, joten kaasujen täyttämän patruunapesän tilavuus ei pääse lisääntymään.
Tapahtuu samanlainen ilmiö kuin diesel-moottorin sylinterissä, suuttimen tirskauttaessa usvamaista polttonestettä kokoonpuristetun kuuman ilman sekaan - paitsi ettei ilmaa tarvita: Happea on typpidioksidissa, valmiina "happihyppyyn" irti typestä, mieluisampien kumppaneiden, reaktiivisen vedyn ja hiilimonoksidin yhteyteen. Typestä erkaneva happikin on reaktiivista, eli erillisinä atomeina, eikä molekyyleinä O2.
Pamaus on railakas, kun reaktiivinen happi yhtyy reaktiiviseen vetyyn. Molekyyleiksi yhteenliittyneisiinkin vetyatomeihin yhtyvä reaktiiviseksi jakautuva O2 tuottaa juhlallisen jytkyn, jonka rinnalla esimerkiksi nitroglyserolin räjähdysvoima on vain hieman yli puolet. (Tietolähde: Wihtori Peltosen "KEKSINTÖJEN KIRJA", I osa, vuodelta 1907).
Jos sitä kuvaa luku 1, on vedyn ja hapen seoksen "ominaisvoima" 1.81 tai tosiasiassa suurempikin, koska molemmat kaasut ovat jo valmiiksi reaktiivisessa sinkku-tilassa, eli energiaa ei tuhlaudu atomien kampeamiseen erilleen molekyyleistään H2 ja O2. Reaktiossa vapautuu lämpöenergiaa paljon ja äkkiä. Ehkä vain uraanin isotooppi 235:n tai plutoniumin hyvin kehittynyt ketjureaktio (fissio) on nopeampi.
Jesh; kyllä tiedän vedyn yhdyntä-himon halogeeneihin: klooriin tai fluoriin, mutta aseteknologian piiriin niiden hyödynnys ei kuulu. Sikiävät yhdisteet ovat turmiollisia piippumetalleille. Jossain mannertenvälisessä ohjuksessa voitaisiin reaktioita hyödyntää rakettimoottoreissa, mutta käytännön vaikeudet ovat tällöinkin suuret.
"Akattomaksi mieheksi" vapautunut typpi paisuu räjähdyslämmön kuumentamana, riehaantuen särkemään kaiken, mikä eteen osuu: Patruunapesän seinämät ja aseen sulun. Luodinkantaan törmätessään se niittaa luodin niin suurella voimalla piipunreikään, että piipunseinämät repeävät, tai piippu katkeaa luodinperän tasalta. Typpikaasuhan on räjähteiden murtavan voiman eli "brisanssin" tuottajista ehkä tärkein, kunhan se vain lämmitetään kyllin äkkiä. Häkä eli hiilimonoksidi on toinen moinen.
Ruudin kytökaasussa on runsaasti häkää. Osa typpidioksidista vapautuneesta reaktiivisesta hapesta yhtyy häkäkaasun hiileen hiilidioksidiksi, mutta kytösavussa on myös vapaata hiiltä, ilmeisesti hienona pölynä ja sopivasti esilämmitettynä. Reaktiivinen happi, eli "vapaa radikaali" (itse käytän termiä: "irtopunikki"), yhtyy hiileen, kehittäen lisää lämpöä, ynnä kevyttä, typen tapaan nopeasti paisuvaa häkää.
Vedyn ja hapen yhtyessä syntyvä vesihöyry, sekä hiilen täydellisesti palaessa muodostunut hiilidioksidi lauhduttavat hiukan detonaation raivoa, mutta tapahtuma etenee niin äkkiä, ettei raskaampien kaasujen puskurivaikutuksella ole juuri merkitystä.Ettäkö miksi reaktio on niin kipakka kuin se on ? Ja kuinka hitossa esimerkiksi 0.20 grammaa ruutia vääränsorttisen luodin takana voi rikkoa .308 Winchester-luodikon ? Eihän tuo ruutimäärä riitä edes puhaltamaan 8-grammaista vaippaluotia läpi piipunputken, kun varastorasvat ovat hankautuneet reiästä...
Kiinteä ruutijyvä joutuu ensiksi muodostamaan, pinnaltaan sisäänpäin palaen (= hajaantuen), ne kaasut, jotka vasta sitten pääsevät reagoimaan keskenään edelläkerrotulla tavalla. Jos ruutia on liikaa, tai luoti liian raskas tahi kitkainen piipussa, ruudin palonopeuteen verrattuna, kohoaa paine tietenkin aiottua korkeammaksi, jolloin ruudin palonopeuskin kiihtyy epätavallisen vikkeläksi.
Tämä palonopeuden enentyminen on yleensä kuitenkin ennakoitavissa, ja vältettävissäkin, vaikkapa ruutilajia vaihtamalla. Valikoimaa löytyy miltei joka lähtöön, etenkin jos tuontirajoitteita aletaan purkaa Suomessa. Vaihtoehtona on vanhojen kahvimyllyjen etsiminen esiin mummonmökkien ullakoilta, jos joudumme "otetaan mitä on ja tehdään mitä tarvitaan"-linjalle, vallitsevassa kysynnän ja tarjonnan epätasapainossa.
copy1/2:
"Nyt on palattava aiheeseen "alilatausdetonaation vaiheet": Lopullinen jysäys tapahtuu tarveaineiden ollessa "kaasufaasissa" ja kaasujen ollessa sekoittuneina sekä puristuneina ahtaaseen tilaan. Kiinteiden ruutijyvien kytemisestä kehittynyt kuumuus lisää kaasuseoksen painetta, ja paine kuumuutta. Luoti jököttää takertuneena piipunputkeen, joten kaasujen täyttämän patruunapesän tilavuus ei pääse lisääntymään.
Tapahtuu samanlainen ilmiö kuin diesel-moottorin sylinterissä, suuttimen tirskauttaessa usvamaista polttonestettä kokoonpuristetun kuuman ilman sekaan - paitsi ettei ilmaa tarvita: Happea on typpidioksidissa, valmiina "happihyppyyn" irti typestä, mieluisampien kumppaneiden, reaktiivisen vedyn ja hiilimonoksidin yhteyteen. Typestä erkaneva happikin on reaktiivista, eli erillisinä atomeina, eikä molekyyleinä O2.
Pamaus on railakas, kun reaktiivinen happi yhtyy reaktiiviseen vetyyn. Molekyyleiksi yhteenliittyneisiinkin vetyatomeihin yhtyvä reaktiiviseksi jakautuva O2 tuottaa juhlallisen jytkyn, jonka rinnalla esimerkiksi nitroglyserolin räjähdysvoima on vain hieman yli puolet. (Tietolähde: Wihtori Peltosen "KEKSINTÖJEN KIRJA", I osa, vuodelta 1907).
Jos sitä kuvaa luku 1, on vedyn ja hapen seoksen "ominaisvoima" 1.81 tai tosiasiassa suurempikin, koska molemmat kaasut ovat jo valmiiksi reaktiivisessa sinkku-tilassa, eli energiaa ei tuhlaudu atomien kampeamiseen erilleen molekyyleistään H2 ja O2. Reaktiossa vapautuu lämpöenergiaa paljon ja äkkiä. Ehkä vain uraanin isotooppi 235:n tai plutoniumin hyvin kehittynyt ketjureaktio (fissio) on nopeampi.
Jesh; kyllä tiedän vedyn yhdyntä-himon halogeeneihin: klooriin tai fluoriin, mutta aseteknologian piiriin niiden hyödynnys ei kuulu. Sikiävät yhdisteet ovat turmiollisia piippumetalleille. Jossain mannertenvälisessä ohjuksessa voitaisiin reaktioita hyödyntää rakettimoottoreissa, mutta käytännön vaikeudet ovat tällöinkin suuret.
"Akattomaksi mieheksi" vapautunut typpi paisuu räjähdyslämmön kuumentamana, riehaantuen särkemään kaiken, mikä eteen osuu: Patruunapesän seinämät ja aseen sulun. Luodinkantaan törmätessään se niittaa luodin niin suurella voimalla piipunreikään, että piipunseinämät repeävät, tai piippu katkeaa luodinperän tasalta. Typpikaasuhan on räjähteiden murtavan voiman eli "brisanssin" tuottajista ehkä tärkein, kunhan se vain lämmitetään kyllin äkkiä. Häkä eli hiilimonoksidi on toinen moinen.
Ruudin kytökaasussa on runsaasti häkää. Osa typpidioksidista vapautuneesta reaktiivisesta hapesta yhtyy häkäkaasun hiileen hiilidioksidiksi, mutta kytösavussa on myös vapaata hiiltä, ilmeisesti hienona pölynä ja sopivasti esilämmitettynä. Reaktiivinen happi, eli "vapaa radikaali" (itse käytän termiä: "irtopunikki"), yhtyy hiileen, kehittäen lisää lämpöä, ynnä kevyttä, typen tapaan nopeasti paisuvaa häkää.
Vedyn ja hapen yhtyessä syntyvä vesihöyry, sekä hiilen täydellisesti palaessa muodostunut hiilidioksidi lauhduttavat hiukan detonaation raivoa, mutta tapahtuma etenee niin äkkiä, ettei raskaampien kaasujen puskurivaikutuksella ole juuri merkitystä.Ettäkö miksi reaktio on niin kipakka kuin se on ? Ja kuinka hitossa esimerkiksi 0.20 grammaa ruutia vääränsorttisen luodin takana voi rikkoa .308 Winchester-luodikon ? Eihän tuo ruutimäärä riitä edes puhaltamaan 8-grammaista vaippaluotia läpi piipunputken, kun varastorasvat ovat hankautuneet reiästä...
Kiinteä ruutijyvä joutuu ensiksi muodostamaan, pinnaltaan sisäänpäin palaen (= hajaantuen), ne kaasut, jotka vasta sitten pääsevät reagoimaan keskenään edelläkerrotulla tavalla. Jos ruutia on liikaa, tai luoti liian raskas tahi kitkainen piipussa, ruudin palonopeuteen verrattuna, kohoaa paine tietenkin aiottua korkeammaksi, jolloin ruudin palonopeuskin kiihtyy epätavallisen vikkeläksi.
Tämä palonopeuden enentyminen on yleensä kuitenkin ennakoitavissa, ja vältettävissäkin, vaikkapa ruutilajia vaihtamalla. Valikoimaa löytyy miltei joka lähtöön, etenkin jos tuontirajoitteita aletaan purkaa Suomessa. Vaihtoehtona on vanhojen kahvimyllyjen etsiminen esiin mummonmökkien ullakoilta, jos joudumme "otetaan mitä on ja tehdään mitä tarvitaan"-linjalle, vallitsevassa kysynnän ja tarjonnan epätasapainossa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Vitsihän tämä oli tietenkin: NORMA-ruutien tuonnille ei ole esteitä! Niitä oli saatavilla jopa kireimmän ruuti-monopolin aikaan, mutta SILLOINEN maahantuoja "hinnoitteli ne pois markkinoilta" - mahdollisesti painostettuna, mutta todennäköisesti raadollisen ahneuden kannustamana: Nimitys "Rantarosvo" juontuu myyntikatteiden prosenttimääristä, joskin myös Ilmasotakoulun konepistooli-juttu on tunnettu tarina ase-alan ihmisille.
Alilataus-detonaatiossa ovat keskenään reagoivat aines-osat JO muuttuneet kaasumaiseen olotilaan. Kaasufaasissa reaktiot tapahtuvat minkään hidastavan väliaineen estämättä. Kun kaasuseos on lisäksi kuumaa ja paineistettua (vastaten polttomoottorin sylinterin puristusvaihetta), hyppelevät reaktiiviset irtonaiset happiatomit yhdyntä-halukkaiden atomien kimppuun. Kaasut ovat sekaisin, joten loikattava matka ei ole pitkä. Loikka tapahtuu myös samanaikaisesti koko kaasuseoksessa, kun olosuhteet (kuumuus ja paine) ovat kehkeytyneet otollisiksi.
Kuituista puuvillaruutia, tai vaikkapa alkuperäisintä pölynhienoa Bullseye-ruutia, voidaan kutsua "tyrnäviksi" eli "offensiivisiksi" räjähdys- tai ajoaineiksi, mutta jopa räjähdyspuuvillan hennot kuidut ovat kiinteää materiaalia, jonka hajaantumisella on jo kauan sitten mitattavissa ollut hitautensa.
Kaasumaisessa, kauttaaltaan syttyvässä "kytösavussa" ei vastaavaa viivettä ole. Täsmällistä tietoa siitä, kuinka kauan detonaatio kestää, ja kuinka korkeaksi paine voi kohota, ei ole kenelläkään. Kun Saksassa saatiin kerran aikaan tuottamuksellinen alilatausdetonaatio, näkyi oskilloskoopin kuvaruudussa pystysuorana nouseva painekäyrä, ruudun "nollaviivasta" sen yläreunaan - asteikon ulkopuolelle - ulottuvana.
10 000 ilmakehään asti painetta kestävä mittausanturi hajosi, kuten myös painetesti-ase. Tuolle tasolle kipaisi mitattava painepiikki vajaan miljoonasosasekunnin aikana. Jäljistä päätellen olisi paine saattanut kivuta sataankin tuhanteen ilmakehään, mutta vehkeet hajosivat ympäriltä jo sitä ennen.
Ainakaan tuonaikaiset pietzosähköiset ilmaisimet eivät edes ehtineet rekisteröidä kaikkein lyhytkestoisimpia painehuippuja. Jonkinlainen "peukalosääntö" on, että todellinen huippupaine (ns. "aaltovalli") on jopa nelinkertainen mitattavissa olevaan paineeseen verrattuna, mutta nuo lyhytkestoisimmat paineaallot eivät ehdi tekemään tuhoja:
Säästölatauksessa voi nallin tyssäytymisestä päätelty painetaso olla samaa luokkaa kuin täysitehoisessa tehdaspatruunassa, mutta hylsyn kaula ja hartiat ovat usein savustuneet, kuin kivääriruudilla vajaaladatun patruunan hylsyissä. Aaltovalli iskee patruunan pohjaan ja luodin perään rajuimmalla voimallaan, mutta se ei ehdi laajentaa hylsyn kaulaa.
Sen omituisuudet ymmärtää, kun muistaa shokkiaallon käyttäytyvän pikemminkin valon kuin tuulen tavoin ja etenkin toisin kuin säiliöön pumpattava ilma tai kaasu käyttäytyy. Tiettyjen kiväärikaliberien erityinen alttius detonointiin on selitettävissä, kuten myöskin hylsyn hartiakulman merkitys aaltovallin esteenä tai sen polttopeilimäisenä keskittäjänä tahi suuntaajana.
Esimerkiksi usein ylikorostetulla hylsyn pituudella on vähänlaisesti vaikutusta patruunan detonaatioriskin osatekijänä. Muunmuassa saksalaiseen 8.2 x 94 mm panssaripyssyyn ladattiin täysin käyttöturvallisia "puolipanospatruunoita" (Patrone 318 üb) noin 40 % hylsyn tilavuudesta täyttävillä annoksilla paukkupatruunaruutia, ja normaalilla kiväärinluodilla.
Maaliinammunta taistelupatruunoilla (luodin VO = 1210 m/s) olisi kuluttanut piiput pilalle ennen aseiden pääsyä tositoimiin, ja täystehopatruunan luotikin oli turhan arvokas pahvinpuhkontaan: Kovametallikeernainen panssariluoti kyynelkaasutäytteellä ja valojuovalla. Etenkin kovametallin wolfram oli tavaraa, jota ei mieluusti tuhlattu "turhhuuvveen". Malmi tuotiin merten takaa, Portugalin kaukaisista siirtomaista.
Kerrattakoon vielä eräs yksityiskohta ainoan tuottamuksellisen alilatausdetonaation tapauksesta Saksassa noin 30 vuoden takaa: Latinkina EI ollut SÄÄSTÖlataus PISTOOLIruudilla, vaan latauskehittelyyn aivan yleisesti suositeltu ( Max. miinus 15 p-%) aloitusannos hidaspaloista ruutia. Vain luoti oli poikkeuksellinen: Hieman liian KEVYT (SIC !) suosituksiin verrattuna. Mikä kaliberi.? Tietenkin se pahamaineinen .243 Winchester..!""
tuo on siis jostain netistä ja kyse mielenkiintoisesta myytistä, jota Myytinmurtajat eivät ole vielä testanneet, koska ovat vellihousuja.
Olisiko palstalla ketä asiasta jotain tietävää, tai peräti omakohtaista kokemusta... iso d?
Ihan kuin jutut olisivat edesmenneen legendaarisen toimittajan, P.T.Kekkosen käsialaa.
hallittu 'alilatausdetonaatio' olisi mullistava keksintö islamilaisessa maailmassa. Voitaisiin esim luopua kokonaan akkojen säkittämisestä, kun koko pommilataus mahtuisi tupakkiasin kokoiseen pommiin, eikä niitä pommeja tarvitsisi teipata vartaloon. Neekerithän on kovia polttamaan tupakkaa.
just
http://guns.connect.fi/gow/kysvast7.html
Voisitko suomentaa tuota?
Ja selviääkö tuosta totuus vai onko kyse myytistä?
kyse on siis todellakin vain hieman supernovaa pienemmästä räjähdyksestä hyppysellisellä ruutia.
sensuuri perkele iski taas, mutta kerkisin varmuuskopioida vastaukseni sulle tuonne:
http://www.suomi24.fi/yhteisö/Mover/kuulumiset
.
tuo edellinen siis fennikselle.