Että pääsyään niistä eroon, eikö vain?
Lapset viedään harrastuksiin siksi
Selvännäkijä
14157
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Entäs jos harrastetaan samaa kuin lapsi?
Esim. ratsastuksessa, uimassa ja taek won dossa olen lapsen kanssa koko harastusajan.
Kuvataidekerhossa ja musiikkitunneilla sen sijaan en ole vaan käyn sillä aikaa kaupassa.
Jos lapsi rakastaa esim laulamista, tanssia, maalaamista, hevosia, uimista, luistelua futista jne. Sanoisimpa että vanhempana pääsee helpomalla jos ei joudu kuljettamaan muksua x monta harrastuksiin, kilpailuihin, esityksiin jne. Jalkapallossa koko kesän saa ajella treeneihin ja matseihin ihan vaan esimerkkinä. Sitä paitsi menee aikaa myyjäisissä, milloin myyt vessapaperia, ompelet esiintymisasuja, leivot pulla ja myyt lippuja ja makkaraa. Juu eroon pääse ihan varmasti omasta ajasta jota ei juurikaan ole koskaan.
Siksi, että se mahdollisesti pysyis teininä vielä harrastuksen parissa ja poissa ostareilta
Aika pitkälti olet oikessa!
Kuka niiden kanssa jaksaa duunipäivän jälkeen vääntää, iisimpää on työntää ne jonkun toisen hartioille ja maksaa siitä pientä tai suurta korvausta. Kunhan eivät raassaa itseä jatkuvasti. Muutama ilta riittää ihan hyvin.
Ja on hyvä mainostaa asiaa sillä kortilla että meillä lapset saavat harrastaa mitä vain haluavat, koska haluamme täyttää heidän toiveensa ja kun mahdollisuuksia siihen on.
Jos 5-vuotias haluaa harrastaa montaa lajia, niin tottakai! Kunhan saadaan sopimaan ne jutut niin, että jompikumpi ajaa tukka putkella harrastuksesta toiseen ja lukee kalenteriaan, että aha tohon väliin vielä mahtuu jokin jos penska haluaa jotain extraa. Kun hän haluaa emmekä halua tyrmätä hänen haluamisiaan koska hän on vielä niin pieni. Pettymyksiä tulee ja kieltoja sitten aikuisena ihan tarpeeksi.
Harrastuksen parissa kun pentu pyörii niin itse voi kehaista asialla duunipaikassa tai sukulaisissa. Että kun yhteistä aikaa on niin vähän, voivoi.
Aikoinaan lupauduin hoitamaan kahta penskaa, jotka olivat kehitysvammainen 7-vuotias tyttö ja muuten vaan heilahtanut, aggressiivinen 9-vuotias poika.
Harrastuksia riitti. Tytöllä esikoulun lisäksi iltapäiväkerho, josta maanantaisin uintiin, tiistaisin pianotunnille, keskiviikkoisin vapaata, torstaina tennistä ja perjantaisin ja lauantaisin taitoluistelutreenit taaperoiden ryhmässä, koska tyttö älyllisesti jäljessä ikäisistään.
Pojalla myös maanantaisin englannin lisätunteja ja tennistä, tiistaisin salibandyä, keskiviikkoisin vapaata, torstain harrastusta en nyt juuri muista, mutta sitten perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin jääkiekkotreenit.
Mihinkään näistä harrastuksista nämä lapset eivät halunneet. Vanhempansa heidät niihin halusivat. Näin sanoivat lapset itse kun kysyin syytä siihen, että mikään ei miellytä. POika sanoi kerran, kun ehdotin että puhuisi äidilleen näistä, että hän pitää uimisesta. Kerroin äidille. Seuraavan kerran poika pääsi tytön uimakoulun yhteydessä mukaan halliin, jossa äiti määräsi uitavaksi allasta päästä päähän. Poika olisi halunnut siis bräijäillä vedessä vapaasti, mutta ei saanut.
Kysyin mitä he sitten haluaisivat. Kumpikin vastasi, että he haluavat olla kotona.
Tietokonetta (peli-) poika sai käyttää 20 minuutin jaksoissa pari kertaa illassa.
Jouduin väkisin mm. survomaan luistimet hänen jalkaansa ja viemään jäälle, koska oli sovittu että isänsä noutaa hänet jäältä klo x.
Ulkona lapset olivat hyvin harvoin muiden lasten kanssa. Minun olisi pitänyt valvoa heidän läksynsä, joita ei koskaan ollut. Ollut tai ollut. En voinut lähteä soittelemaan opettajille.
Lopuksi lähdin tästä rumbasta pois 2,5 kuukauden jälkeen. Oli paha katsoa kun pennut kärsivät. Isä teki lähdön minulle helpoksi soittamalla ja kiroilemalla minulle puhelimessa, kun olin uskaltanut päättää sellaisen asian, että poika sai kävellä kadunvartta noin kilometrin kotiinsa ihan yksin ja itse.
Äiti lähetti tekstarin, jossa hän ilmaisi huolensa siitä että miten tälla minun asenteellani saadaan jatkossa töitä.
En välittänyt enää keskustella jatkosta heidän kanssaan.
Että kyllä - lapset harrastuksiin pois niskoilta kalvamasta. Sitten onkin jo ilta ja pennut voi laittaa sänkyynsä videonkatselutunnin jälkeen.
Unohtui äsken kirjoittaa, että omat kolme lastani hoidin yksinhuoltajana siten, että laji kerrallaan. Lajeiksi valikoitui mm. jalkapallo, salibandy, liikuntaleikkikoulu ja aikido. Kaksi tenavista pelaa edelleen salibandya ja yksi käy kuntosalilla.
Valitettavasti eivät innostuneet esim. musiikista. Hyvin mielelläni olisin jakanut harrastusrumbavuoroja jonkun toisen kanssa, mutta lasten isä kuoli.
Joskus tunsin tosiaan helpotusta, että kakrut riehuivat kentällä ja itse pääsin katsomoon ja hoitamaan taustavoimana hommaa. Aikidon aikana pääsin yksin kauppaan!
Ja unohtui sekin, että tämä 9-vuotias poika ei todellakaan enää halunnut uimaan ekstrana, koska sekin piti suorittaa.
Kritallipallosi valehteli sinulle nyt pahemman kerran. Itse vien lapseni
harrastuksiin koska hän saa sieltä hyviä kavereita ja on mukana
kehittymässä tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Itselläsi ei taida olla lapsia
tai jos on, niin säälittävän suppea on elämänkatsomuksesi.
Höpö höpö. Sinäkin viet pentusi harrastuksiin, jotta saat puskea ne muiden haitalle ja saat itse roikkua sen ajan jossakin naamakirjassa teeskentelemässä. Eikä niistä pennuistasi edes mitään isona tule - ne geenit. Kyllä kavereita pitää oppia hankkimaan ihan joka paikasta, eikä tuollainen ihmisten ja kavereiden lokeroiminen esim. harrastuskavereihin aiheuta kuin epäsosiaalisuutta vanhempana.
Aikaisintaan 5-vuotiaana yksi oma harrastusilta viikkoon ja kymmenen vuotiaana, jos menestyy ja laji kiinnostaa, sitten pari. Pitää tehdä lapsia sen verran, että pää kestää sitä kotiarkea.
Lapsella ei saa olla liikaa harrastuksia, eikä pakotettuja harrastuksia ja niihin pitää itsellä olla aikaa olla mukana, sillä lapsi toivoo vanhampansa olevan katsomassa.
Lapsella pitää olla aikaa leikkiä kavereiden kanssa ja liiat harrastukset estävät sen ja kaikkein eniten kaikkea lapsen elämässä estää avioerojen myötä lasten jatkuva liikkuminen äidin ja isän koteine välillä, joiden välinen matka saatta olla valtavan pitkäkin. Silloin ei oikein mikään harrastus oikein sovellu mukaan eikä kavereitakaan tahdo löytyä.
Lapset eivät oikein osaa sellaista katsoa, että kaveri onkin poissa, ja tialle löytyy kavereita, jotka ovat siinä lähellä jatkuvasti.
Näin näiltä eroperheiden lapsilta putoaa kaverit ja harrastuksiin eivät enää jaksakaan osallistua, kun senkin ajan menettää oman äidin tai isän kanssa olosta ja vaatihan se voimia kulkea paikasta toiseen ja pelokkain tuntein, kun ei tiedä mitä siellä toiseesa kodissa on milloinkin vastassa.
Niitä sääntöjä kun tahtoo olla mileinmäärin ja epäasiallisiakin vielä.
Pennuista tehdään suorittajia ja totuutta pakenevia jo lapsena. Ei ihme, kun on nuorten pahoinvointia ja itsareita. Mutta sitä se tekee kun lapset on status, jolla haetaan muiden hyväksyntää. Kauheata kulissia ja suorittamista.
Tuolla höstäämisellä viedään takuuvarmasti pohja koko elämän kestävältä harrastukselta, mutta onko näillä pohjaa muutakaan?
Joissain perheissä ihan totta!
Tiedän yh äidin jolla on 8v ja 12v lapset joita juoksutetaan harrastuksissa melkein joka päivä (2vp/vk), pahimpina päivinä mennään harrastuksesta tioseen suoraan. Huuto tulee jos lapsi jättää harrastukseen menemättä mutta tämä äiti ei viitsi edes kuskata vaan lapset polkee. Äiti kuljettaa sitten noina vapaapäivinä lapset isälle hoitoon, ei viitsi edes hetkeä olla lastensa kanssa. Sitten kylillä esittää niin loistavaa äitiä ettei ole toista. Joskus kun nauhoittais niitä huuto-orkestereita nauhalle ja soittais ku se itse kehuminen alkais ni loppuskohan sen äidin lasten kiusaaminen!
Tuota en myöskään ymmärrä, kun kakarat viedään joka paikkaan autolla.
Joo ei näitä mainitsemiani lapsia päästetty mihinkään itsekseen, paitsi joskus harvoin taloyhtiön pihalle. Silloinkin sekopää kundi (siis vanhempi lapsi) tuli sanomaan mulle että tää tyttö (se nuorempi) ei kyllä saa roikkua lumikasan päällä koivun oksassa.
Sanoin ensin että höpöhöpö, sehän saa leikkiä lumikasassa, aina on lapset leikkineet. POika soittaa isälleen tai äidilleen en muista kummalle ja siis kantelee että nyt on päästetty tyttö ulos ja leikkimään ja on kamala vaara olemassa. Vanhempi soittaa minulle ja ohjaa että ei näin voi tehdä, vaan lapsi on heti otettava sisään ja jatkossa kielto ulkona koivun oksasta roikkumisesta on laki.
Kerran poika soitti neuvotteluun Berliiniin isälleen että saako hän tietskalla lisäaikaa, kun hoitaja ei anna vaan pitää kiinni siitä 20 minuutin ajasta. Tottakai nyt poika voitti tuon skaban. Sehän lisäsi kummasti minun uskottavuuttani hoitajana. POika siis lukitsi itsensä vessaan soittamaan, kún olin jo sanonut ettei voi häiritä tuollaisella asialla vanhempiaan.
Pojalla oli ma kaksi harrastusta peräkkäin ja jo lähtiessä tiedettiin aina että myöhästyy 10 minuuttia. Minun piti tehdä sitten välipalaleivät autoon mukaan että säästetään aikaa. 1. harrastuksesta kaasu pohjassa siihen toiseen ja sinä aikana tyttö käytettiin omassa harrastuksessaan. Poika oli erittäin väsynyt ja stressaantunut, koska ei olisi halunnut olla aina myöhässä.
Englannin lisätunneille ei ollut tehnyt lisätehtäviä, joita piti tehdä. Äiti pyysi minua, että menisin luokkaan selvittämään tätä asiaa. Tyhmyyksissäni lupasin. Luokkahuoneessa ilmeni, että opettaja oli jenkk joka osasi suomea, mutta ei puhunut sitä lasten kuullen. Näin kertoi kun aloitin suomeksi. Keskustelu kääntyi englanniksi ja pääsimme yhteisymmärrykseen. Äiti ja isä kyllä tiesivät tästä jenkin.periaatteesta kuulemma. Itkien sanoi mulle ettei jaksa niitä tehtäviä eikä käydä tunneilla. Ne olivat siis vapaaehtoisia.
POika alkoi sairastaa vatsaansa ettei tarvitsisi mennä harrastamaan.
Juu tarkoitus on hyvä. Lapset saatiin/tehtiin, mutta joku muu saa hoitaa ne aikuisiksi, koska me ei ehditä eikä haluta eikä jakseta. Me halutaan opiskella ja matkustaa ja tehdä uraa. Mitä siitä että poika oli jo häiriintynyt egoisti, joka kiusasi kehitysvammaista sisartaan aina kun silmä vältti. Kerran hieroi omaa paskaansa vessassa systerinsä naamaan. Ei avannut ovea vaikka tyttö sisällä huusi. Tämän asian tietenkin kerroin vanhemmille ja tuli sentään kielto, että samaan aikaan ei mennä vessaan, vaan vuorotellen.
Ei taida pakkoharrastaminenkaan näille pennuille tuoda kavereita ja opettaa sosiaalisuuteen ja toimimaan yleensäkään yhdessä muiden ihmisten kanssa.
Oli jännä todeta ja nähdä, että erityislapset integroidaan pakkorunnomalla yhteiskunnan jäseniksi. Tai siis virtaheposysteemillä vaan juostaan niiden tarpeiden yli. Kuitataan jollain tavalla järjestäen tarjontaa jos jonkinlaista
että kyllä me yritetty on. Läsnäolo ja lapsen viestiin vastaaminen oli liikaa pyydetty näiltä vanhemmilta.
Noin kirjoittaa laiska ja ahne ihminen, joka ei soisi lapsilleen iloa ja elämästä nauttimista.
Eiköhän laiska sysää lastensa hoidon muille ja vie harrastuksiin ja mummolaan? Laiska näpyttelee tablettia sen ajan kun lapset pakkoharrastaa. Lapsilta viedään näin harrastamisen ilo, kun harrastetaan siksi, kun vanhemmat tykkää saada omaa aikaa ja mennä siitä mistä aita on matalin.
Ja mitä pahaa on "laiskuudessa"? Joillakin vain ei pää ja elämä kestä olla ilman aktiviteettia, koska totuus tulee silmille.