Olen 23-vuotias nainen ja opiskelen ammattikorkeakoulussa. Tulevaisuudessa haluan tehdä nuorisotyötä, ehkä kuraattorin duunia - jotain jossa voin kokea auttavani ihmisiä.
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu täysin toivottomalta. Olen ollut pitkään masentunut, kaiken maailman syistä - lapsuuden traumoja on ja teini-ikäisenä alkoi tapahtua niin paljon emotionaalisia ja sosiaalisia konflikteja niin nopeasti, että se jätti skeptiseksi ja varautuneeksi.
Olen tehnyt todella vähän töitä ikääni verrattuna: vähän myyjän hommia ja ollut päiväkodissa harjoittelussa. Nyt pitäisi jaksaa opiskella täysaikaisesti niin saisi edes tutkinnon ja ammatin.
Pään sisällä myllertää itsemurha-ajatuksia, maailma ja perhe ahdistavat, koulu pitäisi saada loppuun ennen opiskeluoikeuden päättymistä... kaikki on äärettömän sekavaa. Haluan kovasti tehdä töitä, mutta en niitä saa. Haluan opiskella ja saada elämän rullaamaan, mutta joinain päivinä on ihan tarpeeksi haastetta siinä, ettei hyppää sillalta.
Sitten saan kuulla että olen "luuseri", "laiska" tai että "et vain yritä tarpeeksi".
Minusta on surullista kuinka monen aikuisen, oletettavasti kypsän ja oppineen ihmisen on vaikea käsittää kuinka erilaisia ihmisten elämänkaaret ovat. Oletetaan että nuoret jatkavat lukion jälkeen suoraan opiskelemaan ja töihin, tai ammattikoulun jälkeen suoraan työelämään. Moni kuitenkin putoaa rattaista, joko kokemuksen puutteen, henkilökohtaisten vaikeuksien tai rittämättömän tiedon, ohjauksen tai kykyjen puutteesta.
Oma isäni kommentoi ensimmäistä sairaslomaani sanoen "Mikähän siinä on, etten minä ole koskaan ollut masentunut?" jatkaen sanoin "Menet vain ulos, liikut ja teet töitä niin masennus paranee!"
Tietyllä tavallahan tässä on pointti: työ, vakaa toimeentulo ja elämän mielekkyys toki pitävät mielialaa tasapainossa, MUTTA on vaikea lähteä mitään solmuja koskaan avaamatta tuntemattomaan ympäristöön köysistä vetelemään.
Koen että on olemassa riski että syrjäydyn ellen saa opiskelujani sujumaan. Painostavat asenteet ympärilläni eivät auta.
Tämä on, kliseisesti, yhtä noidankehää:
En saa töitä ilman työkokemusta, enkä työkokemusta ilman töitä.
En pysty opiskelemaan masentuneena, mutta jos en saa koulua loppuun masennun entisestään.
En voi olla ainoa 23-vuotias Suomessa joka on "jäljessä" elämässään.
Olkaa kilttejä ja kertokaa omia kokemuksianne ja ajatuksianne!
Haluan kuulla muiden saman ikäisten, ehkä samankaltaisissa tilanteissa olleiden/olevien tarinoita!
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu täysin toivottomalta. Olen ollut pitkään masentunut, kaiken maailman syistä - lapsuuden traumoja on ja teini-ikäisenä alkoi tapahtua niin paljon emotionaalisia ja sosiaalisia konflikteja niin nopeasti, että se jätti skeptiseksi ja varautuneeksi.
Olen tehnyt todella vähän töitä ikääni verrattuna: vähän myyjän hommia ja ollut päiväkodissa harjoittelussa. Nyt pitäisi jaksaa opiskella täysaikaisesti niin saisi edes tutkinnon ja ammatin.
Pään sisällä myllertää itsemurha-ajatuksia, maailma ja perhe ahdistavat, koulu pitäisi saada loppuun ennen opiskeluoikeuden päättymistä... kaikki on äärettömän sekavaa. Haluan kovasti tehdä töitä, mutta en niitä saa. Haluan opiskella ja saada elämän rullaamaan, mutta joinain päivinä on ihan tarpeeksi haastetta siinä, ettei hyppää sillalta.
Sitten saan kuulla että olen "luuseri", "laiska" tai että "et vain yritä tarpeeksi".
Minusta on surullista kuinka monen aikuisen, oletettavasti kypsän ja oppineen ihmisen on vaikea käsittää kuinka erilaisia ihmisten elämänkaaret ovat. Oletetaan että nuoret jatkavat lukion jälkeen suoraan opiskelemaan ja töihin, tai ammattikoulun jälkeen suoraan työelämään. Moni kuitenkin putoaa rattaista, joko kokemuksen puutteen, henkilökohtaisten vaikeuksien tai rittämättömän tiedon, ohjauksen tai kykyjen puutteesta.
Oma isäni kommentoi ensimmäistä sairaslomaani sanoen "Mikähän siinä on, etten minä ole koskaan ollut masentunut?" jatkaen sanoin "Menet vain ulos, liikut ja teet töitä niin masennus paranee!"
Tietyllä tavallahan tässä on pointti: työ, vakaa toimeentulo ja elämän mielekkyys toki pitävät mielialaa tasapainossa, MUTTA on vaikea lähteä mitään solmuja koskaan avaamatta tuntemattomaan ympäristöön köysistä vetelemään.
Koen että on olemassa riski että syrjäydyn ellen saa opiskelujani sujumaan. Painostavat asenteet ympärilläni eivät auta.
Tämä on, kliseisesti, yhtä noidankehää:
En saa töitä ilman työkokemusta, enkä työkokemusta ilman töitä.
En pysty opiskelemaan masentuneena, mutta jos en saa koulua loppuun masennun entisestään.
En voi olla ainoa 23-vuotias Suomessa joka on "jäljessä" elämässään.
Olkaa kilttejä ja kertokaa omia kokemuksianne ja ajatuksianne!
Haluan kuulla muiden saman ikäisten, ehkä samankaltaisissa tilanteissa olleiden/olevien tarinoita!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eihä sinun iässä veilä monella työhistoriaa ole. Miksi verailet omaa elämääsi muihin: On keski-ikäisiä perheenäitejä, jotka opiskevat ammatin lasten lähdettyä pesästä. Jokaisella on oma yksilöllinen polku ja rata elää tämä elämä.