Noin viikko sitten 25.10.2013 löysin kämppikseni kuolleena. Olin menossa töihin ja en luultavasti edes olisi noteerannut kämppikseni oletettua sammumista alakerran vessaan, vaan mennyt töihini, mutta hän oli edellisenä iltana pyytänyt minua herättämään itsensä erilaisten menojen vuoksi. Kun aloin herättää häntä huomasin että hän ei enää hengitä, väri oli jo alkanut harmaantua, käsissä lautumia sekä kuolinkankeus asettunut paikalleen.
Noh, soitto hätäkeskukseen kuolemantapauksen johdosta. Poliisin odottelua, soitto leskeksi jääneelle avovaimolle tilanteen ilmoittamiseksi, hätäisiä puheluita kuolleen sukulaisilta ja leskeltä. Poliisit paikalle, ensin virkapukuiset sitten tutkijat, lausunto tutkijoille:
"Sekaisin kuin seinäkello edellisenä päivänä klo 24 kun tuli kotiin, veti nokkaan jotain jota sanoi subuteksiksi, nukkumaan n. klo 01.30 jonka jälkeen kuulin kuinka kämppis kaatuili ala-kerrassa. En tajunnut reagoida kun hän muutenkin kompuroi kännissä ympäriinsä ja kuulin kuorsausta alkaessani nukkumaan. Aamulla kun heräisin niin tämä tilanne odotti alhaalla."
Ei epäillä rikosta, omaiset saapuvat, haluavat nähdä kuolleen jonka ympärillä tutkijat ja hautaustoimiston väki työssään, saamme taivuteltua heidät odottamaan että kuollut on paareilla ja sitten nopea vilkaisu jonka jälkeen kuollut autoon. jne... Puhetta Jumalasta jne... jotkut rukoilevat. Itse olen vain epä-uskoinen koko tapahtumasta.
Seuraavana päivänä joku on aloittanut "kyllä tuntuisi synkältä jos olisi ateisti"-ketjun. En vastaa mitään, ei pidä pokka vielä mutta kiehun raivosta ja olen samalla rauhallisempi kuin koskaan ennen. Minusta ei tunnu synkältä, ei hyvältäkään mutta ei missään nimessä synkältä.
Päällimäisenä tunteena tuota kirjoitusta ajatellessani on helpotus. Kämppikseni vietti sellaista elämää että hänen osoitteensa ei todellakaan olisi mikään taivas ja vaikka olisikin ollut, tavaili aina välillä raamattua, hän pitäisi paikkaa varmasti maailman tylsimpänä. Nyt ainut mitä hänelle tapahtuu on liittyminen "suureen odotukseen", josta voisin hieman kertoa.
Kun kaikki sai alkunsa, ei ollut mitään muuta kuin vetyä ja heliumia. Kun luonnonlait kävivät omaa polkuaan syntyivät tähdet jotka sitten räjähtelivät milloin mikäkin ja synnyttivät kaikki painavammat aineet. Nuo aineet sitten tipahtivat kasaan maapalloksi ja ajan kuluessa elämä ilmestyi maapallon pinalle joka sitten johti meihin. Me elämme elämämme ihmetellen tätä kaikkea ja koettaen tulla toimeen sen kanssa, sitten kuolemme ja jäämme odottamaan tämän syklin seuraavaa vaihetta. Jossain vaiheessa aurinko nimittäin kasvaa jättimäiseksi ja nielaisee maapallon jonka jälkeen se kutistuu lopulta valkoiseksi kääpiöksi. Siellä olemme sitten kaikki yhdessä. Jostain syystä pidän tätä ajatusta huomattavasti lohdullisempana kuin mahdollista taivaspaikkaa.
Noh, soitto hätäkeskukseen kuolemantapauksen johdosta. Poliisin odottelua, soitto leskeksi jääneelle avovaimolle tilanteen ilmoittamiseksi, hätäisiä puheluita kuolleen sukulaisilta ja leskeltä. Poliisit paikalle, ensin virkapukuiset sitten tutkijat, lausunto tutkijoille:
"Sekaisin kuin seinäkello edellisenä päivänä klo 24 kun tuli kotiin, veti nokkaan jotain jota sanoi subuteksiksi, nukkumaan n. klo 01.30 jonka jälkeen kuulin kuinka kämppis kaatuili ala-kerrassa. En tajunnut reagoida kun hän muutenkin kompuroi kännissä ympäriinsä ja kuulin kuorsausta alkaessani nukkumaan. Aamulla kun heräisin niin tämä tilanne odotti alhaalla."
Ei epäillä rikosta, omaiset saapuvat, haluavat nähdä kuolleen jonka ympärillä tutkijat ja hautaustoimiston väki työssään, saamme taivuteltua heidät odottamaan että kuollut on paareilla ja sitten nopea vilkaisu jonka jälkeen kuollut autoon. jne... Puhetta Jumalasta jne... jotkut rukoilevat. Itse olen vain epä-uskoinen koko tapahtumasta.
Seuraavana päivänä joku on aloittanut "kyllä tuntuisi synkältä jos olisi ateisti"-ketjun. En vastaa mitään, ei pidä pokka vielä mutta kiehun raivosta ja olen samalla rauhallisempi kuin koskaan ennen. Minusta ei tunnu synkältä, ei hyvältäkään mutta ei missään nimessä synkältä.
Päällimäisenä tunteena tuota kirjoitusta ajatellessani on helpotus. Kämppikseni vietti sellaista elämää että hänen osoitteensa ei todellakaan olisi mikään taivas ja vaikka olisikin ollut, tavaili aina välillä raamattua, hän pitäisi paikkaa varmasti maailman tylsimpänä. Nyt ainut mitä hänelle tapahtuu on liittyminen "suureen odotukseen", josta voisin hieman kertoa.
Kun kaikki sai alkunsa, ei ollut mitään muuta kuin vetyä ja heliumia. Kun luonnonlait kävivät omaa polkuaan syntyivät tähdet jotka sitten räjähtelivät milloin mikäkin ja synnyttivät kaikki painavammat aineet. Nuo aineet sitten tipahtivat kasaan maapalloksi ja ajan kuluessa elämä ilmestyi maapallon pinalle joka sitten johti meihin. Me elämme elämämme ihmetellen tätä kaikkea ja koettaen tulla toimeen sen kanssa, sitten kuolemme ja jäämme odottamaan tämän syklin seuraavaa vaihetta. Jossain vaiheessa aurinko nimittäin kasvaa jättimäiseksi ja nielaisee maapallon jonka jälkeen se kutistuu lopulta valkoiseksi kääpiöksi. Siellä olemme sitten kaikki yhdessä. Jostain syystä pidän tätä ajatusta huomattavasti lohdullisempana kuin mahdollista taivaspaikkaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitäpä kirjoitukseesi voisi sanoa, kun tietää sanojen olevan aika turhia silloin kun on suru päällä. Mutta jos jotain tuli mieleen tekstistäsi niin voisin sen verran todeta etten ole kuitenkaan samaa mieltä kaverisi pääsemättömyydestä taivaaseen. Hänen syntinsä ovat pieniä verrattuna joihinkin miehiin jotka ihme kyllä pääsivät sinne:
Mooses. Tappoi egyptiläisen miehen.
Daavid. Tapatti parhaan sotapäällikönsä että sai tämän vaimon itselleen.
Raamatun suurimpia henkilöhahmoja Jeesuksen jälkeen. Jumalan armo ja anteeksianto on suurta kun sen ottaa vain vastaan.
Narkomaani kämppäkaverina?
Semmoinen tarina :)
Otan osaa, toivottavasti ystäväsi nautti ajastansa mitä oli.