Toinen vanhus on noin kahdeksankymppinen - ajan ja raskaan työn haurastama, mutta kuitenkin aika toimintakykyinen. Hän on perusluonteensa mukaisesti yleensä tyyni ja iloinenkin. Hän asuu rivitaloasunnossa yksin ja saa apua tarvitsemiinsa asioihin kuten siivoukseen. Ateriapalvelu tuo ruoan.
Eräs hänen verkostonsa ihminen on hänen sisarentyttärensä. Hän on osa-aikaeläkkeellä oleva nainen, joka kantaa huolta vanhuksista ja etenkin tästä tädistään. Hän haluaa auttaa ja antaa oman panoksensa. Hän käy noin kerran viikossa tätinsä luona. Täti touhuaa ja laittaa kahvia ja pullaa. Juttu luistaa ja kohtaaminen virkistää molempia. Sisarentytär lähtee tyytyväisenä ja iloisena muihin rientoihin. Hän sai välittömän ja hyvän palautteen ja kiitokset tädiltään.
Toinen vanhus asuu samalla asuinalueella omakotitalossa. Hänkin on kahdeksankymppinen ja monenlaista vaivaa ja kipua on - ei kuitenkaan ole mitään vakavampaa sairautta. Hänkin on elänyt vaativan ja työntäyteisen elämän, jonka hän on vienyt läpi sitkeästi, mutta jotenkin katkeroituen. Asiat eivät ole sujuneet täydellisesti (kenelläpä olisi?) ja hän on aina ollut taipuvainen toisten syyttelyyn ja uhrin osaan.
Tämäkin vanhus on aika hyväkuntoinen, mutta koska hän tuntee tarvitsevansa apua lähes kaikessa, hänelle tietenkin yritetään sitä antaa. Siivooja käy, ateriat tuodaan, kotisairaanhoito käy 2 kertaa päivässä.
Tällä vanhuksella on muutaman kilometrin päässä asuva poika - tytär asuu kaukana. Poika käy joka päivä, joskus useitakin kertoja päivässä. Tilanteen ja tarpeen mukaan hän viipyy usein tuntejakin. Poika hoitaa kauppa-asiat, apteekin, raha-asiat, lääkäriajat ja kuljetuksen, mihin miloinkin tarvitaan. Hän huolehtii talosta ja puutarhasta. Hän ei ole omaishoitaja, mutta tehtävää riittää paljon. Hän on jatkuvassa valmiudessa ja hälytystilassa ja äkkilähtöjä tuleekin usein - myös öisin.
Tämä poika on mitä huolehtivaisin ja kärsivällisin. Niitä parhaita. Hän on yli viisikymppinen ja vaativassa ja raskaassa työssä, minkä määrää hän on nyt vähentänyt, jotta voisi huolehtia tarvitsevasta äidistään. Poika tuntee velvollisuudekseen auttaa äitiään. Hän haluaa auttaa ja huolehtia.
Autettava vanhus vaan ei tunne saavansa tarpeeksi apua ja huolenpitoa. Ja kun hän ei saa tarpeeksi, hänestä tuntuu, että hän ei saa mitään. "Kun poikakaan ei välitä". Palaute on yleensä aina ikävää ja raskasta. Silti poika jaksaa käydä ja auttaa ja ymmärtää.
Nämä vanhukset ovat tuttavia ja soittelevat toisilleen. Ensimmäinen vanhus on yleensä tyytyväinen ja kertoo iloisena, kuinka sisarentytär taas kävi. Toinen vanhus on tavallisesti huonotuulinen ja tuntee osattomuutta ja marisee, että kävisipä hänenkin luonaan joku.
Tarinan nainen on hyväntekijä ja empaattinen auttaja. Hän saa tämän statuksen käymällä kerran viikossa kahvilla.
Mies taas on konnan ja laiminlyöjän maineessa, vaikka hän auttaa äitiään todella uhrautuvasti ja uutterasti ja usein oman ydinperheensä kustannuksella. Hän tekee äitinsä eteen todella paljon, mutta kun vanhan äidin kokemus on se, että kukaan ei välitä eikä huolehdi, niin mikäpä siinä auttaa. Tunne on totta. Ja hänen juttunsa muille ihmisille sen mukaiset.
Kyllä elämä on monimutkaista.
Eräs hänen verkostonsa ihminen on hänen sisarentyttärensä. Hän on osa-aikaeläkkeellä oleva nainen, joka kantaa huolta vanhuksista ja etenkin tästä tädistään. Hän haluaa auttaa ja antaa oman panoksensa. Hän käy noin kerran viikossa tätinsä luona. Täti touhuaa ja laittaa kahvia ja pullaa. Juttu luistaa ja kohtaaminen virkistää molempia. Sisarentytär lähtee tyytyväisenä ja iloisena muihin rientoihin. Hän sai välittömän ja hyvän palautteen ja kiitokset tädiltään.
Toinen vanhus asuu samalla asuinalueella omakotitalossa. Hänkin on kahdeksankymppinen ja monenlaista vaivaa ja kipua on - ei kuitenkaan ole mitään vakavampaa sairautta. Hänkin on elänyt vaativan ja työntäyteisen elämän, jonka hän on vienyt läpi sitkeästi, mutta jotenkin katkeroituen. Asiat eivät ole sujuneet täydellisesti (kenelläpä olisi?) ja hän on aina ollut taipuvainen toisten syyttelyyn ja uhrin osaan.
Tämäkin vanhus on aika hyväkuntoinen, mutta koska hän tuntee tarvitsevansa apua lähes kaikessa, hänelle tietenkin yritetään sitä antaa. Siivooja käy, ateriat tuodaan, kotisairaanhoito käy 2 kertaa päivässä.
Tällä vanhuksella on muutaman kilometrin päässä asuva poika - tytär asuu kaukana. Poika käy joka päivä, joskus useitakin kertoja päivässä. Tilanteen ja tarpeen mukaan hän viipyy usein tuntejakin. Poika hoitaa kauppa-asiat, apteekin, raha-asiat, lääkäriajat ja kuljetuksen, mihin miloinkin tarvitaan. Hän huolehtii talosta ja puutarhasta. Hän ei ole omaishoitaja, mutta tehtävää riittää paljon. Hän on jatkuvassa valmiudessa ja hälytystilassa ja äkkilähtöjä tuleekin usein - myös öisin.
Tämä poika on mitä huolehtivaisin ja kärsivällisin. Niitä parhaita. Hän on yli viisikymppinen ja vaativassa ja raskaassa työssä, minkä määrää hän on nyt vähentänyt, jotta voisi huolehtia tarvitsevasta äidistään. Poika tuntee velvollisuudekseen auttaa äitiään. Hän haluaa auttaa ja huolehtia.
Autettava vanhus vaan ei tunne saavansa tarpeeksi apua ja huolenpitoa. Ja kun hän ei saa tarpeeksi, hänestä tuntuu, että hän ei saa mitään. "Kun poikakaan ei välitä". Palaute on yleensä aina ikävää ja raskasta. Silti poika jaksaa käydä ja auttaa ja ymmärtää.
Nämä vanhukset ovat tuttavia ja soittelevat toisilleen. Ensimmäinen vanhus on yleensä tyytyväinen ja kertoo iloisena, kuinka sisarentytär taas kävi. Toinen vanhus on tavallisesti huonotuulinen ja tuntee osattomuutta ja marisee, että kävisipä hänenkin luonaan joku.
Tarinan nainen on hyväntekijä ja empaattinen auttaja. Hän saa tämän statuksen käymällä kerran viikossa kahvilla.
Mies taas on konnan ja laiminlyöjän maineessa, vaikka hän auttaa äitiään todella uhrautuvasti ja uutterasti ja usein oman ydinperheensä kustannuksella. Hän tekee äitinsä eteen todella paljon, mutta kun vanhan äidin kokemus on se, että kukaan ei välitä eikä huolehdi, niin mikäpä siinä auttaa. Tunne on totta. Ja hänen juttunsa muille ihmisille sen mukaiset.
Kyllä elämä on monimutkaista.
Vastaukset 24
Vanhimmat
jep jep. Ja kukahan tätä tarinaa kirjoittaa, ja kenenkä näkökulmasta...
Voisiko nämä mummot yhdistää, saisivat toisistaan seuraa :)?
Nimimerkki kertoo kirjoittajan ja näkökulman. Eli miehen lähipiiristä sivustakatsoja. Tunnen kaikki tarinan henkilöt - toiset paremmin toiset pintapuolisemmin.
Lusiinan ehdotus on mainio - teoriassa. Käytännössä toista vanhusta on kovin vaikea saada mukaan mihinkään tai lähtemään jonnekin tai ottamaan vieraita vastaan. Ohjelmaa ehdotetaan ja tarjotaan ja hän kieltäytyy lähes kaikesta ja seuraavassa hetkessä itkee yksinäisyyttään. Varmaankin mukana on myös masennusta. Tilanne on vaikea, raskas ja turhauttava tämän huolehtivan pojan kannalta. Ja surettaa tietenkin vanhuksen puolesta. Hänelle ja jokaiselle vanhalle soisi seesteisen mielen.
Noh, kommenttini oli lähinnä heitto :), vakavassa tilanteessa.
Myös minä tunnen molemmanlaisia kuvaamiasi vanhuksia, ymmärrän toisen mummon pojan tilannetta. Ja onhan se näinkin että jos nämä mummot yhdistäisi, voisi käydä niin että siinä menisi molempien mummojen elämänilo ennen pitkää.
Masennus tietenkin on yksi tekijä, jonka yrittäisin hoitaa, mutta toisaalta on niitäkin vanhuksia, joille ei kertakaikkiaan riitä mikään. Se on sille "omaishoitajalle" raskasta ja kysyy kyllä voimia ja jaksamista, ettei itse masennu.Ja toisaalta (tietenkin helppo sivusta sanoa) en poikana alkaisi mihin tahansa pompotteluun vaikka kuinka olisi oma äiti kyseessä.Kun tekee parhaansa ja samalla huolehtii itsestään ja omasta jaksamisestaan, se riittää.Se on vaa niin että toisen elämää kun täällä kukaan ei voi elää, ihan se on itse elettävä, alusta loppuun.
Lusiina - nyt osuit ytimeen. "Kun tekee parhaansa ja samalla huolehtii omasta jaksamisestaan" on sitä mitä minä sivustatukijana olen yrittänyt tälle pojalle viestittää. Että jos hän uuvuttaa itsensä täysin ja vielä kantaa syyllisyyttä, jota hänen äitinsä kovin helposti sysää - hänestä ei ole auttajaksi kovin pitkään. Mistä hän antaa, jos hänen omat voimavaransa ehtyvät.
Vanhuksen masennus on jonkinlaisessa hoidossa. Hänellä on lievä mielialalääkitys, mutta hän itse ei halua muuta missään tapauksessa. Hän ei halua, että tunteet lääkitään pois. Tämän ymmärrän täysin ja olen samaa mieltä. Sivusta vaan tuntuu, että jonkinlainen välimuotokin voisi olla olemassa. Sopivalla lääkityksen avulla hän pystyisi ottamaan vastaan sen mitä elämä vielä voisi tarjota ja silti tuntea tunteensa. Mutta mutta - tämäkin asia on kirjoitettuna selkeä ja helppo, mutta toteutuksen asteelle pääseminen on osoittautunut liian vaikeaksi. Vanhallakin on itsemäärämisoikeus ja jos hän sanoo, että ei ja EI, niin eihän häntä ole syytä pakolla viedä hoitoa saamaan. Toki niitäkin tilanteita on, että pakkoa voidaan tarvita, mutta tämä nyt ei vaikuta sellaiselta.
Aivan. minäkin peräänkuulutan vanhuksen itsemääräämisoikeutta niin kauan kuin hänen voidaan terveydentilansa puolesta katsoa olevan kykenevä hallitsemaan asioitaan. Mutta siitä seuraa myös sekin, että asialliseksi katsotun vanhuksen voidaan katsoa myös kykenevän ottavan sitten vastuuta omista päätösksistään ja se pitää hänelle tuoda myös esille ja muistutella tarpeen mukaan. Johdonmukaisuutta tarvitaan kuten lasten kasvatuksessa.Ei voi kieltäytyä kaikesta ja sitten itkeä yksinäisyyttään.
Niinpä. Tässä se vaikea ja kipeä kohta juuri on: kieltäytyy kaikesta ja sitten itkee yksinäisyyttään. Kun oikeasti hänelle olisi tarjolla seuraa ja toimintaa, mutta kun ei käy niin ei käy. Ja fyysinen kunto riittäisi kyllä moneenkin juttuun, mutta jos hänestä tuntuu, että hän on ihan huono ja loppu niin se on hänen tuntemuksensa ja todellisuutensa.
Vaikea yhtälö on, koska lapsi on aikuisenakin lojaali vanhemmalleen.
Mutta aikuisuus tarkoittaa sitä, että osaa panna asiat omiin, oikeisiin lokeroihinsa, rajata ja priorisoida. Uhrautua ei kenenkään tarvitse kenenkään puolesta, ei edes oman vanhempansa. Luulisi todella, että ainakin miespuolinen pystyy olemaan jämäkämpi kuin hellämieliset naisimmeiset.
Ihmisellä on kasvojensa alaosassa reikä, joka tuottaa puheääntä ja sillä on se tarkoitus, että sanotaan, kerrotaan ja selitetään. Niin monta kertaa kuin on tarvis ja jos ei rautalanka riitä, otetaan avuksi rautakanki. Jos kommunikoinnin toinen osapuoli ei lainkaan ota vastaan sitä, mitä esitään, niin miten hän voi olla itsemääräämisoikeutettu?
Aivan. Juurikin näin.
Samoin ajattelen minäkin haastavassa tilanteessa olevan miehen läheisenä ja myös vanhuksen tuntevana ihmisenä.
Ja näinhän tämä tapauksen mieskin ajattelee ja näkee asiat: tekee minkä voi ja pystyy, mutta ei oman itsensä ja oman elämänsä kustannuksella. Toki monessa asiassa täytyy "uhrautua" (es ei yli yhtä yötä pitempää reissua), mutta koko elämää ja kaikkea aikaansa ei todellakaan tarvitse eikä saa käyttää tämän alati tyytymättömän vanhan äidin hoivaamiseen.
Mutta sitten tullaan taas siihen todellisuuteen ja oikeisiin vaikeisiin tilanteisiin. Vaikka kuinka ajatteleekin mitä ed nimimerkki yllä kirjoitti, niin itkevä ja surkea syyllisyyttä viljelevä vanhus saa mielen aika maihin. Kiltille empaattiselle ihmiselle on aika iso tehtävä pitää oma mielensä vahvana ja vakaana.
Oikeassa olet aikuisuuden määritelmässä, mutta kun ihmissuhteet tunneskaaloineen mutkistaa asioita. Sivusta on usein helppo sanoa ja nähdä asiat yksinkertaisena ja mustavalkoisena. Mutta kun kyseessä on esim lapsi-vanhempisuhde, asia näyttäytyy omakohtaisena erilaisessa valossa kuitenkin.Uhrautua ei tarvitse mutta kun sydän sanoo oman vanhemman kyseessä ollen toista.
Ihmiset ovat erilaisia. vaikka sama aukko on naamassa nenän alapuolella, sieltä tuleva teksiti ei ole mikään järkeistetty puheautomaatti vaan puheen sisällön tuotokseen ovat vaikuttamassa erilaiset asiat riippuen ihmisten ja perheiden perimästä, kulttuurista, tavoista ja käytänteistä.
Sitähän se vanhuksenkin itsemäärääminen on että ei tyarvitse ottaa vastaan sellaista mitä ei halua, jos kutakuinkin pysyy "normeissa".Itsemäärääminen ei ole kiinni siitä ottaako toisten neuvoja vastaan. Vaan siitä kykeneekö sitten ratkaisujensa kanssa elämään.
Niinpä. Kiitos ludzialle ja muillekin aloitukseni herättämien ajatusten jakamisesta.
Yksi esimerkki vaikeasta tilanteesta: Vanhus valittaa yksinäisyyttään ja surkeuttaan. Poika ehdottaa kyläilyä hyvän tuttavan luokse. Tämä on kutsunut kymmeniä kertoja ja poika tietenkin järjestäisi asian ja kyydin. Vanhus ei lähde: ei hän - ei jaksa - ei pysty - ei halua. No ei häntä tietenkään väkisin voi viedä, mutta totuus on ettei kunto ole ollenkaan niin huono. Kylillä kulkee häntä huonompia vanhuksia yksinään kauppa-asioilla.
Mutta jos hänen tuntemuksensa on ettei pysty niin toki hän saa itse määrätä lähteekö vai ei.
Seuraavana päivänä on sama valitus ja itku yksinäisyydestä. Poika sanoo, että eilen juuri ehdotettiin ohjelmaa ja kyläilyä eikä hän tarttunut tarjoukseen. Vanhus sanoo, että ette te ymmärrä millaista vanhana on. Sitten sen tiedätte kun itse olette näin vanhoja jne jne.
Näin se on - ei voi sivusta tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta lähipiirillä, joka auttaa ja kulkee vierellä, on kyllä haastavaa.
Käy niinkun entiselleen mummolle, joka hylätyksi ja yksinäiseksi itsensä tunsi ja siitä sitten henkilökunnalle valitti. Henkilökunta tarttui toimeen ja perhettä yhdistämään ja aikuisia lapsia äitiänsä muistamaan.
Kai sitten lapset jonkinlaista yhteyttä pitivät, mutta mummon valitus vaan jatkui, kun olisi pitänyt enemmän ottaa mummo elämäänsä.
Kuoli mummo viimein ja omainen soitti kertoakseen tarinan mummosta, joka oli ollut ns. ilotyttö, eikä ollut hoitanut lapsiaan pieninä, eikä pitänyt yhteyttä pahemmin vanhempanakaan ja kaikilla lapsilla oli eri isät jne.
Vanhana sai hyvän kuulijakunnan henkilökunnasta, joka sääli yksinäistä ja hylättyä mummorukkaa ja teki omasta mielestään hyvän työn yhdistäessään äidin ja lapset. Opetus meille kaikille oli se, ettei pidä puuttua kenenkään elämään, kun ei välttämättä tiedä asioiden oikeaa laitaa.
Näinpä. Pitää ensin koota taustatiedot ennen kuin alkaa yksikseen parannukaisa hääräillä :).
En taida oikein ymmärtää, mitä juttusi tarkoittaa tai mitä sillä yrität kertoa, mutta eikö "ilotyttö" ole mielestäsi samanarvoinen immeinen kuin me kaikki muutkin?
Samaa mieltä ed kanssa: ilotyttö tai ilomummo - eipä se tee ihmisestä huonompaa tai vähemmäntarvitsevaa.
Mutta jos hän on lasten ollessa pieniä laiminlyönyt heitä tai jopa hylännyt, se tietenkin auttaa ymmärtämään miksi jälkikasvulla ei ollut läheisiä tai edes jonkinlaisia suhteita vanhenevaan äitiinsä.
Eihän tässä niin väitetty, vaan että mummo ei ollut huolehtinut lapsistaan ja keräsi sääliä väärin perustein.
Jooo kuulkaas, kyllä vain tiedänkin, että on olemassa paaaljooon vanhempia, sekä isiä että äitejä, jotka laiminlyövät ja / tai hylkäävät jälkikasvunsa. Eivätkä siitä huolimatta ole millään tasolla iloluontoisia.
En vain pidä joittenkin ihmisryhmien halveeraamisesta, joka johtuu halveeraajan yksinkertaisuudesta, yksisilmäisyydestä, ahtaudesta, maailmankuvan rajoittuneisuudesta, oman itsensä paremmuuden korostamisesta ...
Ei tietenkään kukaan ketään halveksi, ei tietenkään! Ei kiinnosta mummon tekemiset tai tekemättä jättämiset. Ei kiinnosta työ tai ammatti!
Ainoastaan se, kun sai henkilökunnan mukaansa omiin sotkuihinsa ja henkilökunta hyväksi nähneenä aloitti omaisten yhdistämisen. Omaiset olivat niin fiksuja, etteivät mummon eläessä totuutta kertoneet, vaan yrittivät parastaan esittää, ettei aktiivinen henkilökunta pettyisi.
Mummon kuoltua vasta kertoivat, miksi eivät ole halunneetkaan olla tekemisissä. Henkilökunta puuttui tietämättään liian kipeisiin ja arkoihin asioihin. Mummo haudattiin yksinään. Omaiset eivät hautajaisiin osallistuneet.
Sai siinä henkilökunta sitten omaisilta anteeksi pyydellä asioihin puuttumista!
"...liian kipeisiin ja arkoihin asioihin."? Olivatko omaiset kaikki vielä lapsia / teinejä / muuten vaillinaisia ... ?
"Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää ..." Kullakin se on omanlaisensa, niin iloluontoisella kuin siveyden sipulillakin.
Minä en auttaisi päätä aukovaa mummoa hetkeäkään. Jos apu ei kelpaisi ilman suunsoittoa, sanoisin että en käy enää ikinä ja että minulle ei tarvitse soittaa enää ikinä. Ei tulisi tuollaista hourimoa ikävä.
Niin - tämänkin suhtautumisen kyllä ymmärrän. Ja itsestäni voin sanoa, että minun kärsivällisyyteni ei ole niin pitkä eikä venyvä kuin tuon aloituksessa kuvatun kaverin. Sivusta kieltämättä joskus tuntuu, että nyt hänen pitäisi laittaa jokin raja - ystävällisesti mutta lujasti.
Toisaalta - useasta vanhuksesta tulee monessa mielessä taas lapsi. Uhmaikäinen lapsikin voi olla työläs ja hermoja koetteleva hoidettava. Ei häntä silti jätetä hoitamatta.
Aloituksen tapauksessa (ja varmaan monen muunkin vanhuksen kohdalla) aika oleellista on se tasapainon löytäminen ja läheisen päänsisäisten asioiden järjestäminen. On aika toivoton jobi saada vanhuksen käytöstä parempaan suuntaan. Hän on mikä on - oman historiansa ja geeniensä ja ympäristönsä muotoilema ihminen. Hän saanee olla sellainen. Annetaan siihen lupa. Hän ei silti vaativalla käytöksellään ja ainaisella tyytymättömyydellään saa raunioittaa avuliaan poikansa elämää. Ja niinhän käy, jos avulias läheinen aina menee tunteineen mukaan joka asiaan ja syyttelyyn.
Eli mielestäni läheisen on lupa ja jopa velvollisuus laittaa rajoja siihen mitä tekee - kuinka paljon - koska - mitä puheita kuuntelee - miten on milloinkin käytettävissä ja saatavilla. Auttaa pitää, mutta pitää myös pitää huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Jos kaikkea tarjottua syyllisyyttä alkaa kantaa siitä tulee liian raskas painolasti.
Niinpä! Vanhus se on ihminen sekin! Kai? Jokainen on oman elämänsä tuotos, eikä ikä tee oikeutta käyttäytyä "lapsellisesti".
Aikoinaan vanhustyötä tehneenä suurin osa asiakkaista "tuli lapseksi jälleen" ja käyttäytyminen on sen mukaista. Vanhukset kiukuttelivat mahdollisille omaisille, omaiset kiukuttelivat työntekijöille.
Suurin osa osaa ottaa pillerinsä, ruokansa, käydä vessassa, mutta jostain syystä eivät viitsi, eikä kiinnosta. Istutaan jääkaapin vieressä ja kiljutaan työntekijälle, että on nälkä. Työntekijän sanottua, että ota itse, niin asiakas sanoo, että odottaa työntekijän antavan, kun kerran tulee. Asiakas ei halua ottaa lääkkeitään ja työntekijät ravaavat vaikka kolme kertaa päivässä, että tyyppi saa lääkärin määräämät lääkkeet ja vain siksi koska tyyppiä ei kiinnosta.
Turhaa yhteiskunnan rahan käyttöä saamattomiin vanhuksiin! Aika harva loppujen lopuksi kotihoidon käyntiä oikeasti tarvitsee. Paitsi tietysti valittamiseen ja oman tylsyyden täyttämiseen!
Niin - varmaan tuo ylläoleva on totta joidenkin kohdalla. Yleistää ei kuitenkaan voi eikä pidä. Suurin osa kotihoitoa saavista taatusti tarvitsee sitä ja nekin, jotka fysiikkansa puolesta pystyisivät yhteen sun toiseen, tarvinnevat hoitoa ja huolehtimista muista syistä.
Sen olen nyt nähnyt ja oppinut, että se minkä verran vanhus saa aikaa ja huolenpitoa ja minkä verran hän kokee saavansa eivät välttämättä mene ollenkaan käsi kädessä.
Toinen on tyytyväinen, kun joku käy joskus ja puhelimen päässä on tuttavia kenelle soitella. Toisesta kuntuu, että kukaan ei käy koskaan, vaikka trafiikki on vilkasta ja juuri tunti sitten poika lähti jokapäiviseltä useamman tunnin käynniltään.
Vanhuksen tuntoja ja tunnelmia pitää tietenkin kuunnella, mutta joskus ollaan kaukana totuudesta, kun vanha itkee, että kukaan ei koskaan käy. Se ei ole koko totuus. Tietenkin yksinäisyys on hänelle täyttä totta jos hän kerran niin tuntee, mutta lähipiirin on näköjään mahdoton sitä kuilua täyttää.
Tämän kertomuksen vanhus jäi leskeksi useita vuosia sitten. Liekö surkean olon yhtenä syynä päälle jäänyt suru ja masennus.