Asuin nuorena pienellä paikkakunnalla, josta lähdin niin nopeasti kuin oli mahdollista.
Minä en edes halunnut tietää kaikkien ihmisten asioita ja uskoa ja luulla heistä vaikka mitä, mutta se oli koko uhteisön yhteinen harrastus. Illalla väki kerääntyi asemalle katsomaan, kuka oli käynyt kaupungissa ja tuli nyt viimeisellä junalla kotiin. Ihmeteltiin, mitä asiaa TUOLLAKIN oli kaupunkiin.
hä ahdistavammalta alkaa Emmerdalin elämä tuntua. Kaikki asiat ovat niin hirveän tärkeitä, epäluuloa toisia kohtaan ihan aiheetta ja asioista tehdään väkisin paljon isompia kuin ne ovat..
Mitä tulee Marloniin, niin hän nsiis katsoo, että koska HÄN on niin syvästi rakastunut, eikä millään nyt voi tulla toimeen ilman Laurelia, niin hänen on ihan pakko tuhota Laurelin elämä aviomiehen ja lapsien koti, rikkoa Laurelin periaatteet uskollisuudesta ja vaatia hänet omaan käyttöönsä, koska HÄN ei voi elää ilman Laurelia.
Ei ole kuin vuosi siitä, kun hän ei voinut elää ilman lapsensa äitiä. Nyt ei ole moksiskaan enää.
Arvoasteikossani Marlon putosi yhä alemmas. Tähänkin asti hän on ollut pöljä pelle. Ihmettelen miten käsikirjoittajat voivat saada ´Laurelin uskottavasti rakastumaan tuollaiseen typerykseen.
Ja se uusi likka minkä niminen lienee, on todellinen pahanilmanlintu, eikä salli Marlonin hetkeksikään syventyä työhönsä.

Vastaukset 2
Vanhimmat
Rakastunut ihminen on usein hirveän itsekäs.Hän haluaa rakkautensa kohteen itselleen, viis siitä mitä siinä hajoaa muilta.Marlon tuntuu toisaikaiselta ja kovin ailahtelevalta mieheltä.Mielestäni hänestä halutaankin antaa sellainen kuva, ettei hän ns.käy täysillä ja on hiukan sellainen, Dinglemäisen tärähtänyt.Vaikea käsittää, mitä naiset näkevät tässä omituisessa vouhkaavassa, luihussa yksinkertaisen oloisessa kokissa.Nykyään hän ei enää jaksa kiinnostua lapsestaankaan, yhtä intohimoisesti kuin alussa.Suhde Laureliin täyttää nyt hänen pienen päänsä.
Mitä tulee pienien kylien juoruisuuteen.Toisaalta joskus kaupunkilaisena sellainen tuntuu normaalilta sosiaaliselta toiminnalta, että ollaan kiinnostuneita toisista ja toisten tekemisistä.Pahemmalta tuntuu, syrjäytyneet ja omiin oloihinsa sulkeutuneet cityihmiset.Joita ei kiinnosta kukaan, eikä oikein enää mikään.
Kaupungeissa saa kuolla ja mädäntyäkin rauhassa asuntoonsa, eikä kukaan kaipaa pitkään aikaan.Hyvä kun tervehditään naapuria ja kehenkään ei pidetä yhteyttä, kuin pakon edessä, jos silloinkaan.
Nuorena tyttönä kuljin omakotitalorivin ohi. Eräässä talossa oli valo takahuoneessa, ja omistaja ei ymmärtänyt kuvastuvansa valoa vasten, kun hän kiersi ikkunasta toiseen seuraten kahden teinitytön rauhallista kulkua kotiinsa.
Olin 13-vuotias, kun minulle kerrottiin, että naapurin tyttö on "lehtolapsi", mutta ei sitä itse tiedä.
Erään kerran ravintolasta poistettiin joku humalikko juuri kun menimme siitä ohi. Naapurissa voivoteltiin pitkän aikaa sitä, että kukaan meistä ei tunnistanut sitä kännikalaa.
Kukahan se oikein oli. "Kyllä se nyt jää vaivaamaan!"
Ja se asema! "Mitävarten toikin on kaupungissa käynyt, ihan kun ei voisi täältä ostaa mitä tarvitsee!" Tai: "MINÄ käyn aina kaupungissa permanentissa. Ei ne täällä osaa."
Kun sieltä lähdin, en jaksanut yhteyttä entisiin kavereihini, koska he vain lypsivät minulta tietoja kaikista asioistani. Kun kerroin esim.yhdelle kaverilleni ns. muunnettua totuutta poikaystävistäni, ne jutut jäivät elämään niin, että kuulin niistä vuosienkin jälkeenkin: "Vieläkö sinä sen trapetsitaiteilijan kanssa...?"