Suomessa oppimatta maan ehdotonta pääkieltä? Ettei vaan ole asenteista kysymys? Usein kuulee juttuja joissa ruotsinkielinen nuoriso kilpailee kuka oppii vähiten suomea.
Olisiko enemmistön otettava ohjakset käsiinsä kun on kielipolitiikasta kysymys nyt pieni kielipuolue hallitsee kielipolitiikkaa ja seuraukset ovat myös sen näköisiä?
PS. Jokaista ruotsinkielistä kohti on 19 suomenkielistä joten on todella ihmeellistä ettei tämä yksi koskaan kohtaa näitä yhdeksäätoista.
Olisiko enemmistön otettava ohjakset käsiinsä kun on kielipolitiikasta kysymys nyt pieni kielipuolue hallitsee kielipolitiikkaa ja seuraukset ovat myös sen näköisiä?
PS. Jokaista ruotsinkielistä kohti on 19 suomenkielistä joten on todella ihmeellistä ettei tämä yksi koskaan kohtaa näitä yhdeksäätoista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Surut ovat pyrkineet eristäytymään pienille alueilleen. Ja valtiovalta on tehnyt kaikkensa, jotta tuo kielieristäytyminen olisi mahdollista.
KUITENKIN ummikkoja on suruissa vähän, varsinkin nuoremmassa ikäpolvessa. Niin vähän, että sillä ei enää voi perustella pääväestön kielipalveluavelvoitetta.
Koska monet muut kielivähemmistöt ovat ummikosurujen määrän kokoisia.
Kyllä niitä ummikkoja on nuoremmissakin sukupolvissa.
Jag vet inte om det är föräldrars fel.
I annat fall måste det vara frågan om S.k. självstympning.
Varför skulle man annars vilja leva med ett uppenbart handikapp i sitt land.
Obegripligt!
Tälläkin palstalla on ihmetelty, miksi RKP poisti nettisivuiltaan maininnan, että Freudenthal on puolueen henkinen isä ja miksi Freudenthal-mitalin jako on ollut jäissä vuodesta 2007 lähtien.
On myös kyselty, mitä Freudenthal ajatteli suomalaisista. Aika hyvän kuvan saa professori John H Wuorisen kirjasta Suomalaisuuden historia (WSOY 1935):
”Muutamia vuosia sen jälkeen, kun Sohlman täten oli analysoinut Suomen kielikysymyksen ja sen vaatimukset, hänen aatteistaan kehitettiin ruotsalainen kansallisuusoppi. Sen luoja oli A. O. Freudenthal, jonka suku oli Ruotsista muuttanut Suomeen vuosisadan vaihteessa. Freudenthal piti edelleen Ruotsia isänmaanaan ja Ruotsin kansaa kansakuntanaan. Viisikymmenluvun puolivälin (1850) ”Skandinavia-väittelyt” tekivät hänestä intohimoisen skandinaavin; hän tuomitsi suomalaiskansallisen suunnan ja tarkoitukset turmiollisina, väittäen niiden vain jouduttavan venäläistymistä, ja pian hänestä tuli fennomaanien kiivain vastustaja nuorten akateemikkojen piirissä. Hyväksyen tinkimättä Sohlmanin todistelut Freudenthal loi ohjelman, jota muutamin muutoksin ruotsalaiset kansallismieliset ovat kuluneiden vuosikymmenien aikana seuranneet.
Freudenthal väittää, että kansallisuuden kokonaan määrää kieli; eivät lait eivätkä tavat, eivät yhteiskunnalliset laitokset eivätkä historialliset tekijät, eivät myös valtiolliset olot ole sen perustuksena. Suomen oloista puhuttaessa hänen mielestään ruotsinkielisiä asukkaita ei voinut eikä saanut kutsua suomalaisiksi, sillä he olivat aitoruotsalaisia, vaikka asuivatkin maassa, joka ei enää kuulunut Ruotsin kuningaskuntaan.
Kun suomalaiskansalliset tahtoivat hävittää heidän luonnollisen ruotsalaisen kansallisuutensa, oli sen tähden paikallaan käyttää tästä liikkeestä nimitystä fennomania (kiihkosuomalaisuus). Työskentely suomenkielisen väestön hyväksi oli kylläkin puolustettavaa, ja olosuhteet tekivät sen jossain määrässä välttämättömäksikin, vaikka suomalaiset olivatkin ruotsalaisille ”vierasta kansallisuutta”. Mutta sen ei saa antaa jäytää ruotsinkielen asemaa maassa, ja kaikkein vähimmin tulisi ruotsinkielisten kannattaa yläluokan suomalaistamista, koska se edisti ruotsinkielisen väestön vähenemistä.
Molemmat kieliryhmät ovat niin erilaiset ja keskenään sovittamattomat, että niiden yhteensulattaminen oli vuosisatainen mahdottomuus, eikä sen vuoksi mikään hyödyllinen kansallispolitiikka voi perustua siihen edellytykseen, että todellinen kielellinen yhteensulaminen joskus olisi toteutettavissa".
JA LOPUKSI
"SUOMEN RUOTSALAISTEN TULEE PUOLUSTAA MAKSOI MITÄ MAKSOI, RUOTSINKIELISTEN YLIVALTAA SUOMENMAASSA".