Onko täällä sellaisia ateisteja, jotka ovat aikaisemmin uskoneet Jumalaan? Kertokaa miten menetitte uskonne. Vaikuttiko joku tapahtuma? Miltä tuntui sitten kun usko oli poissa?
Ex-uskoville
Peippo
211706
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olin saanut kotona uskonnollisen kasvauksen. Luin aika paljon eri uskonnoista ja huomasin, että ihmiset keksivät jotain turvaa kuolemanpelolleen.
Huomasin myös kuinka hassu on pelastusoppi: ensin jumala loisi tahallaan epätäydellisen ihmisen ja panisi osan itse tekemistään ihmistä kadotukseen. En usko sellaiseen.
Siis minä uskoin jumalaan 16-vuotiaaksi asti.
Minun uskoni veivät lähinnä elämänkokemukset. Ne olivat niin räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä uskovaiset opettivat elämästä. Sitten kun olin päässyt "vanhan ajattelun" kahleista ja opin näkemään asioita hieman selvemmin kauempaa, ymmärsin, että uskominen on ihmiselle pakopaikka elämän raadollisesta todellisuudesta. Se on usein korostuneen henkilökohtaista. Omia odotuksia ja unelmia puetaan dogmien muotoon.
15 vuotiaana tein uskonratkaisun pitkällisen henkisen painostuksen ja manipuloinnin jälkeen. jonkun ajan kuluttua minua kehoitettiin mm. jättämään entiset kaverit ja silloisen ystäväpiirini. kaikenkaikkiaan tuloksena oli erakoituminen omiin oloihin ja elämän sekä kuoleman pelko. jälkeenpäin ajateltuna tuo yksinäisyys saattoi edesauttaa järkiintymistäni. tajusin jo varhaisessa vaiheessa raamatun valheellisuuden, mutta kielsin aina koko ajatuksen ettei rakennelmani sortuisi. tieni vei väistämättä pikkuhiljaa pois jumalasta ja uskovan elämästä. yrityksistäni huolimatta jumala ei antanut mitään merkkiä itsestään, eikä logiikkaani mahtunut muutenkaan miksi kaikki mitä havaitsen kertovat pikemmin pahasta, kuin hyvästä jumalasta. yhtäkaikki, nyt olen jo aikoja sitten lopullisesti vapautunut elämäni suurimmasta virheestä, joka pilasi suurimman osan nuoruuttani. siinä oli muutamalla sanalla kerrottuna "tieni". lienee tarpeetonta sanoa millaisin ajatuksin nykyään seuraan uskoon sairastuneiden hourailuja. kenenkään henkilökohtaiseen uskoon en koe tarvetta kajota, mutta sanan levittäminen ja evankeliointi olisi ehdottomasti kiellettävä rikoksena ihmisyyttä vastaan, sillä aina on nuoria ja heikkoja, keitä on helpompi naruttaa kuin itsenäisiä aikuisia. en koe menettäneeni mitään, vaan olen vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. järkisyitä uskolle ei ole, kaiken voi selittää itselleen parhain päin ja saada mielettöminkin väite kuulostamaan ehdottomalta totuudelta. tähän mielestäni perustuvat uskonnot yleensäkin.
minä olin piennä uskovainen, kasvaessani olen tullut alykkääksi ja ÄÖni on tällä hetkellä 148
teitii ateistei tunttuu olevas aikamoine määrä
jollek on osunut ihan sama tulos. teist sais hyvii pellei ku teil on tollanen syntymä kahjuus
omast takkaa ja ain työ heitättekin tuot kakkaa.
surkeet porukkaa ja vähä säälittävää tykkänääs!
että haukut ateisteja, kiitä onneasi, ettei Jahve halua taivaaseensa älykästä seuraa.
...rippikoulun jälkeen, koska monet Jeesuksen sanat koskettivat sydäntäni. Olin hyvin ihanteellinen nuori,
kiinnostunut maailmanrauhasta, nälänhädästä jne.
Pettymykseni olikin sitä suurempi, kun seurakunnan nuortenilloissa jankutettiin vain, että suutelu on syntiä, huulipuna on syntiä, olut on syntiä... Itselleni tärkeistä ja merkityksellisistä, syvällisistä asioista ei juuri kukaan välittänyt keskustella. En viihtynyt. Lisäksi en voinut uskoa kaikkeen, mitä kunnon kristityn tulisi uskoa, erityisesti en voinut uskoa ikuiseen helvettiin. Täysin järjetöntä! Se ratkaisi - erosin kirkosta heti kun tulin täysi-ikäiseksi.
Nyt, 30 vuotta myöhemmin olen buddhalainen - siis ateisti - enkä edelleenkään usko ikuiseen helvettiin.
Nyt, kun joskus luen Raamattua buddhalaisin silmin, ymmärrän tiettyjen Jeesuksen opetusten merkityksen
paljon syvällisemmin kuin nuorena. Ratkaisuni ei kaduta, henkinen elämäni on nyt juuri sellaista kuin haluankin.
Erosin kirkosta hiljattain. En ole kuitenkaan ateisti. Koska en usko Jumalaan, niin minusta silloin ei ole soveliasta kuulua kirkkoon. En kuitenkaan kiellä Jumalan olemassa oloa. Asiaan perehtyneillä oli tähän asiaan oma terminsä, olen siis agnostikko, eli epäiliä. Jos joskus saan varmuuden että jumalaa ei ole olemassa, niin kai alan sitten nimittämään itseäni ateistiksi. Jos taas saan varmuuden siitä että Jumala on olemassa, niin liityn takaisin kirkkoon. Jos mitään varmuutta ei tule niin elän elämäni loppuun asti onnellisena agnostikkona. Sen pituinen se.
olet ateisti koska et usko jumalaan. näin koska ateisti on hlö joka ei usko jumalaan.
En tiedä mitä tarkoitat "jumalan kieltämisellä" kun koko termissä ei ole mitään järkeä.
No mikä on sitten agnostikko, jos sinä tulkitset minut ateistiksi? Mielstäni olen agnostikko, enkä ateisti.
Agnostikko ei oikestaan ole verrannollinen määritelmä ateismin kanssa, koska agnostisuus ei suoranaisesti viittaa siihen miten suhtautuu jumalan olemassaoloon. Kyse on pikemminkin siitä uskooko olevan mahdollista saada (varmaa) tietoa jumalasta tai jumalan olemassaolosta. Sen vuoksi agnostikko voi olla ateisti tai teisti. Itse agnostisena teistinä omaan eräänlaisen uskon jumalaan, mutta en todellakaan voi väittää tietäväni varmasti mitään tästä jumalasta - en edes sitä onko jumalaa oikeasti olemassa, vai onko se vain aivojeni luoma illuusio.
Minulla on asiasta kanssasi joksenkin samanlainen käsitys. Eli se että ei usko jumalaan ei tee ihmisestä vielä ateistia.
Minusta tuntuu että jotku itseään ateistiksi kutsuvat pitävät sitä jotenkin hienona asiana ja ajattelevat niin että jos ei ole teisti, niin on ateisti. Mielestäni asia ei ole lähellekkään näin mustavalkoinen.
theist: Kyse on pikemminkin siitä uskooko olevan mahdollista saada (varmaa) tietoa jumalasta tai jumalan olemassaolosta. Sen vuoksi agnostikko voi olla ateisti tai teisti.
Anssi: Minulla on asiasta kanssasi joksenkin samanlainen käsitys. Eli se että ei usko jumalaan ei tee ihmisestä vielä ateistia.
---
Ateisteista vain pieni osa väittää varmuudella tietävänsä, että jotakin tiettyä jumalaa ei ole olemassa. Silloinkin yleensä siksi, että ko. jumalan määritelmä sisäisesti ristiriitainen. Eräs heitto kuuluu, että Joulupukki on loogisesti vähemmän ristiriitainen käsite kuin kristinuskon Jumala.
Suurin osa katsoo, että koska tietoa ei voi saada, on jumala vain turha ja perustelematon oletus. Ja niin kauan kuin toisin todistetaan, se myös sellaisena pysyy. Asia on juuri näin mustavalkoinen: Joko uskot tai et usko. Minusta sinä olet ateisti, vaikka toivoisit jumalan olevan olemassa, jos samalla toteat, että sinulla ei sitä uskoa ole. Jos taas oletat, että jokin jumala touhujasi seuraa tai enkeli sinua vaaroilta suojelee, olet teisti.
Ihminen on ateisti jos ei usko jumalaan. Tämä on ateistin määritelmä. Eri asia jos et HALUA että sinua kutsutaan ateistiksi.
agnostikko ajattelee, ettei jumalasta voi saada tietoa, hänen on oletettava, että mikäli jumala on olemassa, niin jumala ei kuitenkaan pysty tai halua antaa tietoa itsestään ainakaan niin että se menisi varmasti perille. Vai mitä?
Tuon takia lisäsin sulkuihin "varmaa". Jos joku ihminen saa informaatiota, jonka väittää välittävän jonkinlaista tietoa jumalasta, se ei vielä tarkoita, että olisi mitään varmuutta siitä, että tuo väite olisi tosi ja informaatio olisi todella peräisin tästä (tai mistään muusta) jumalasta. Tämän vuoksi ei agnostisena teistinä oikeastaan voi uskoa jumalaan, jonka tarkoituksena olisi tehdä olemassaolonsa tiettäväksi.
No, minut kasvatettiin uskomaan jumalaan, nimenomaan evlut jumalaan. Mutta perheeni lahkolaistaustan takia minut kasvatettiin myös olemaan "totuudellinen", eli käyttämään järkeäni ja sydäntäni ja kyseenalaistamaan ja tutkimaan asioita. Ehkä tämä oli se sysäys mikä johti lopulta siihen että päättelin koko jumalan idean olevan täysin järjetön juttu.
Hassua mutta puhuin veljeni kanssa uskonnosta jokin aika sitten ja hän sanoi uskovansa jumalaan mutta pitävänsä ja tietävänsä jumalan olevan järjetön idea. Mutta hän on pitänyt uskonnon erillään.
Vielä n. 5 vuotta sitten olin oman seurakuntani toiminnassa aktiivisesti mukana. Pidin kuitenkin tuolloinkin selvää pesäeroa ns. uskovaisiin, pidin heidän touhuansa outona enkä halunnut siihen samaistua.
Voi kuitenkin sanoa, että uskoin Jumalaan ilman erityisiä epäilyksiä. En ajatellut asiaa, nukuin, kuten niin monet muutkin.
Kohtasin kuitenkin henkilökohtaisessa elämässäni vastoinkäymisen, joka saattoi kertaheitolla kyseenalaiseksi hyvyyskäsityksen itsestäni.
Ryhdyin itsetutkisteluun, ryhdyin perehtymään psykologiaan selvittääkseni miksi olen sellainen, kuin olen.
Tässä sitten aukeni avara mielen maailma, jota maailman mytologiat ovat kukkuroillaan.
Vaikka en erityisesti sitä etsinytkään, jäljet johtivat myös Raamattuun ja sen sisältöön. Selvisi, että sekin on mytologia, vertauskuvallinen tarusto, joka kertoo ihmisestä, eikä persoonallisesta Jumalasta.
Ymmärsin äkisti, että nämä Raamatun tekstit, joita on maailmassa tutkimassa ja kehittelemässä niille selityksiä tuhansittain akateemista väkeä, ovat myyttien pintatarinaa, tarua. Varsinainen sisältö, kertomukset ihmisen tunnepuolen asioista on kätkettynä vertauskuviin.
Paljastui siis, että Raamattu on jotakin muuta, kuin kirkko on opettanut, eikä ilmoita persoonallisesta, mielen ja tahdon omaavasta Jumalasta.
Raamattu on siis itseasiassa humanistinen kirja, teologia on puhtaasti ihmisen kehitelmää ja tarun varassa.
Voi liioittelematta sanoa, että hiukan huimasi päätä tajuta tämä kuvio, miljardi ihmistä virvatulten perässä.
Prosessi kuitenkin on ollut pitkä ja jatkuu yhä. Kyseessä on ollut itsensä tuntemisen parantumisen pitkä kehitys. Vähitellen on alkanut tuntua siltä, että hitaasti edistyn, suvaitsevaisuus toivottavasti paranee. Joka välissä ei ole enää tarpeen opettaa teistejä eikä asettaa heidän uskoaan kyseenalaiseksi.
Olen kokenut helpotuksena sen, että omasta mielestäni tiedän, että elämä on tässä ja nyt, eikä kuolema ole muuta, kuin jokaisen kohdalle tuleva välttämättömyys ja että "ikuisen" elämän saamme jälkeenjäävien mielissä
on mielenkiintoinen. Minulla ei ole kokemusta uskovaisena olemisesta eikä uskon loppumisesta, mutta pari tuttua kohtaa tuossa oli.
Minäkin koen hieman huimaavana kuvion, jossa miljardi ihmistä on virvatulten perässä.
Pidän helpottavana sitä, että elämä on tässä ja nyt. Saan siitä iloa päiviini, tai jos oikein huonosti alkaa mennä, niin sekin häviää joskus olemattomiin. Kuolema ei pelota, ehkä en edes tule huomaamaan sitä.
Tuo, että kestotaruissa on jotakin syvästi ihmisen tunnepuoleen vetoavaa, tuntuu kyllä uskottavalta, vaikken noihin asioihin ole sen kummemmin syventynyt.
Sen innoittamana pari kommenttia lisää.
Paradoksaalista oli se, että Raamatun
kiinnostavuus nousi aivan uudelle tasolle ymmärrettyäni, ettei se ilmoita persoonallisesta Jumalasta.
Tosin samanlaista viisaustekstiä löytyy kaikista muistakin eepoksista.
Kun Raamatun myyttejä yrittää "avata", on se kiehtovaa kuten kohtalaisen haasteellisen kuvaristikon ratkaiseminen.
Kuolemasta. Minäkin koen niin, että kuolema ei pelota. Kuitenkin pitänee jättää hieman varausta, koska se ei nyt juuri tunnu ajankohtaiselta. Jotkut viisaanoloiset ovat sanoneet, että millainen elämä sellainen kuolema, eli jos hyvä elämä, niin myös hyvä kuolema.
Eletty elämä ratkaisee, siihen sisältyneet läheiset ihmissuhteet.
Joitakin vuosia sitten oli radiossa tai tv:ssa (en nyt muista aivan varmasti) keskustelemassa henkilö, joka teki saattohoitoja kuoleville ihmisille. Hän kertoi, että tällaisilla ihmisillä oli suuri tarve tilittää elämäänsä hänelle. Kukaan ei enää kaivannut rahojaan, vaikutusvaltaista asemaansa, ansiomerkkejään jne, vaan useinmiten poissapysyviä läheisiä ihmisiä.
Taitaa vahinko kiertää.
Kyllä minä taisin uskoa johonkin jumalaan lapsena. Tosin samalla tavalla kuin uskoin vaikkapa joulupukkiin, satuihin, keijukaisiin tai omiin mielikuvitus kavereihini. Usko alkoi hiipua aika nopeasti jo ala- asteella, koska kävin sen pienellä yltiökristillisellä kyläkoululla, jossa uskontoa pakkosyötettiin väkipakolla. Siitä siis jäi senkin vuoksi huono maku suuhun. Se jumala, mistä opettajat puhuivat oli mielessäni joku ankara ja ilkea ukko, joka vain kieltää ja kieltää asioita ja kaikenlainen iloitseminen on kielletty...Jos vaikka jätti maksapihvin syömättä, niin tuli sellanen pelokas olo, että iskeeköhän se jumala- ukko minua jollain salamalla nyt? Jossain vaiheessa ajattelin myös ukkosen olevan jumalan ääni. Varmaan lopullisesti usko meni 9- vuotiaana. En tarkkaan muista, mutta opetukset maailman synnystäkin vaikuttivat paljon. Siitä lähtien olen ajatellut, ettei mitään jumalaa ole eikä mikään jumala maailmaa ole luonut. Olen myös hyväksynyt, että kuoleman jälkeen ei ole mitään elämää. Pystyn elämään aivan rauhassa sen ajatuksen kanssa. Minusta olisi aika hölmöä uskoa raamattuun, jos ei usko kaikkea siinä. Koko kirja on täynnä ristiriitaisuuksia. Esim. kun Aatami ja Eeva kerran olivat ensimäiset ja ainoat luodut ihmiset, niin miten ne saivat täytettyä koko maan? Sisaruksetko toisiaan panivat jne?
Minulla ei ole mitään toisten uskoa vastaan. Kukin uskokoon mihin haluaa. Monille se varmaan tuo lohtua ja iloa elämään, ei siinä ole mitään väärää.
Mutta aivan kamalia ovat sellaiset ihmiset, jotka koittavat väkipakolla tunkea omaa uskontoaan muille. Ja ihmiset, jotka osoittelevat syyttävästi sormellaan niitä, jotka eivät usko. Ja ihmiset, jotka ovat tuomitsemassa helvettiin toisia. Ja ihmiset, jotka raamatun varjolla vainoavat esim. homoseksuaaleja. Mitä hyvää tällaisissa ihmisissä voi olla? Minun mielestä sellaiset ihmiset ovat kaikkea muuta paitsi hyviä ihmisiä. Sillä hyvä ihminen on minun mielestäni mm. toiset huomioon ottava, ystävällinen ja suvaitsevainen. Onko sellainen ihminen ystävällinen, joka rautatieasemalla tunkee sulle jotain Jeesus- lehteä ja jos et ota sitä vastaan niin sanoo, että joudut kadotukseen?!
Myös se asenne, että Jumala antaa anteeksi KAIKEN on kyllä aika hämärää. Pitääkö jollekin pedofiilillekin antaa anteeksi siinä tapauksessa, jos se vaan sattuu tulemaan uskoon ja päästää se ihmisten ilmoille vapaana vaeltamaan ja esim. kristillisiä sarjakuvia jakamaan?