Pitääkö ihmisen ensin

En tiedä onko ehjempi, mutta ainakin ymmärrys ihmisiä, itseä, muita ja elämää kohtaan on varmasti suurempi kuin niillä, jotka koskaan eivät ole hajonneet.

Se on kaikkien naamioiden riisumista. Vaikeuksiahan se teettää, ei läheinen ymmärrä muutosta.

Aidoimmat ihmiset ystäväpiirissäni ovat hajonneet ja lopulta nousseet tuhkasta kuin fenixlintu konsananaan.
Heillä on parempi olla kuin pitkään aikaan, kun jälkellä on koruton oma itse.

Hajonneet ja itsensä uudelleen rakentaneet ymmärtävät ihmisyyttä syvemmin ja ovat aidompia ja luotettavampia. Heillä on rankkoja kokemuksia takana, joten eivät halua tuottaa pahaa oloa muille, kuten ne joilla elämä on ollut liian helppo.

kyllähän elämän vaikeudet kasvattaa henkistä kanttia, paljon.

ja huonojen kokemuksien kautta oppii arvostamaan ja ajattelemaan elämää ihan eritavalla.

Anteeksi, huomaan niin usein tehneeni väärin toista kohtaan.

sinusta. nyt olen alkanut miettiä kuinka voisin tulla luoksesi. järki sanoo kuitenkin
muuta. en aio taas pilata suhteentynkää omalla tyrkytykselläni, olla idiootti.

Henkinen väkivalta, kanssaihmisten alentaminen ydinhuumorintajuna, jatkuva draaman väkisinrakentaminen olemattomasta tai turhasta, valehtelu, halu tuottaa pahaa oloa ympäristöön... kaikki tuntuvat kielivän tosiaan siitä, että elämä on ollut joiltain osin aivan liian helppoa! Ei empatiaa, ei ymmärrystä, ei kaikupohjaa, toisin kuin säröisemmillä ihmisillä.

Itse olen ollut todella hajallaan, riekaleina, muruina maailmankartalla, hukassa itseltänikin. Se kolaus oli todella raju, en edes aavistanut miten toisen poismeno voi rikkoa ehyen, tasapainoisen ihmisen, mutta niin vaan kävi.
Olin todella syvällä, alkoholisoitumisen reunalla roikkuen, vailla mitään suuntaa elämässä. Hyvät ystävät saivat minut vedettyä siitä kuilusta pois, ja siitä olen heitä kiittänyt, ja olen heille sen suoraan sanonutkin, mutta tiesiväthän he sen muutenkin.
Tuosta kaikesta on jo vuosia, täysin raitista elämää, uusia uria elämääni luonut, paljon aikaansaanut, elämää rakastava
itsenäinen nainen.

Tulin juuri. En jää tänne pyörimään. Olen itse joskus miettinyt, että miten pohjalle täytyy mennä, että voi taas kiivetä ylös. En nykyisin ole juuri täällä, mutta ajattelen, hänestä niin hänestä, että kaikki ne tunteet aidot ihanat ja tuskalliset ja nolot olivat elämää, ja kuitenkaan ei, elin haavemaailmassa ja mikäs siellä oli eläessä. Haaveita, niitä olen pikkuhiljaa järkeistänyt, hokenut kyllästymiseen saakka..ei mulle!

Hän on edelleen mielessä, pieneen mieleni nurkkaan hänet änkesin, pienen muurin ympärille rakensin, ehkä joku päivä muuri sortuu ja huomaan, ettei siellä enää ole hän.

Voinko joku päivä todeta, että hän, mieleni ihminen on yhä se josta pidän, mutta ei kahlitse enää tunteitani. Voin kohdata hänet, ilman sekoamista.

Joo, ei kaikkea tarvitse unohtaa, eikä pitää ikävänä kokemuksena. On hyvä että pystyy ihastumaan ja rakastumaan ja on hyvä jos tajuaa, että ei ollut mulle hän, että pystyy jatkamaan.

Jossittelut ei tässä auta. Wath ever will be will be..man