Itselläni ei mene päivääkään, hyvä että tuntiakaan etten miettisi itsemurhaa. En usko että kuitenkaan tekisin itselleni mitään, en ole siis itsetuhoinen. Välillä omat ajatukset kuitenkin ahdistaa, ja mietin että ei tämä voi olla normaalia.
Tämä ajatusmalli kehittyi jo 90-luvun laman jälkeen, olin tuolloin 14-15v. Kaikki tuntui ahdistavalta eikä ulospääsyä kurjuudesta tuntunut olevan. Tilanne helpotti kun pääsin aloittamaan oman elämän ja aloin ottaa vastuuta omasta itsestäni. Ajatus silti jäi.
Tiedän että te jotka tätä luette, tiedätte varmasti mitä tarkoitan, vaikka en osaa kaikkea sanoiksi pukeakaan. Jos täällä on joku, joka ei mieti itsemurhaa ja aikaa sen jälkeen..kerro miten olet elänyt ja missä? Voiko tästä jatkuvasta painostamisesta päästä irti?
Tämä ajatusmalli kehittyi jo 90-luvun laman jälkeen, olin tuolloin 14-15v. Kaikki tuntui ahdistavalta eikä ulospääsyä kurjuudesta tuntunut olevan. Tilanne helpotti kun pääsin aloittamaan oman elämän ja aloin ottaa vastuuta omasta itsestäni. Ajatus silti jäi.
Tiedän että te jotka tätä luette, tiedätte varmasti mitä tarkoitan, vaikka en osaa kaikkea sanoiksi pukeakaan. Jos täällä on joku, joka ei mieti itsemurhaa ja aikaa sen jälkeen..kerro miten olet elänyt ja missä? Voiko tästä jatkuvasta painostamisesta päästä irti?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi kun sinäkin hakisit ammattiapua. Ei todellakaan tarvitse elää elämäänsä miettien itsemurhaa.
On minullakin ollut aika, jolloin olen sitä miettinyt ja jopa yrittänyt - tosin kyse oli pikemmin hätähuudosta kuin siitä, että olisin ihan tosissani halunnut ottaa hengen itseltäni. Kun tajusin, ettei hätähuutokaan riitä vaan sairaalassa seuraavana aamuna lääkeövereiden jälkeen vain joku psyk.sh tai vastaava kävi juttelemassa ja passitti kotiin nuhdeltuaan, niin oli pakko itse ottaa vastuu itsestään. Hain apua, Kelan kustantamaan terapiaan en koskaan päässyt koska minun katsottiin olevan liian terve, mutta kävin omalla kustannuksella pariin kertaan psykiatrilla, joka aloitti lääkityksen, ja kun lääkitys alkoi tehota niin toimintakykyni parani niin että pystyin hoitamaan asiat, jotka suistivat minut itsemurhan partaalle.
Eli irti voi päästä mutta jos ja kun kerran olet jo huomannut, että omin voimin se ei onnistu niin _hae ammattiapua_.
ei kiinnosta millainen läppäri v. 2020 ? kännykkä ?
Sama täällä. Pidän tapaani ajatella itsemurhaa jatkuvasti jopa ihan normaalina. En ole koskaan ollut itsetuhoinen (muutakuin passiivisesti) ja jos olisin päättänyt tehdä itselleni jotain niin se ei olisi jäänyt yritykseksi.
Tätä teoriaa ei kaikki ymmärrä, mutta olen itsekkin kokenut elämässä kaikenlaista. en tosin pohtinut itsemurhaa.
Aivot ovat rakenteeltaan sellaiset, että kun ajattelee paljon ja usein saamaa niin syöpyy muistijälki. Toinen mahdoillisuus on pahan henkivalta, joka syöttää mieleesi tuota epätoivoista pahaa pakkomielteen tavoin. Silloin kokee tuollaisen jatkuvan painostavan ajatuksen joka pyörii levyn tavoin päässä.
Vapauduin määrätietoisen rukouksen kautta ja suuntaamalla ajatuksia valoisiin asioihin.
Tällainen selitys tuli mieleen, kun muuten elämässä sinulla on asiat hyvin ja et ole masentunut.
Ei uskontoa kiitos.
Juuri taikauskoisilla ja harhaisilla ihmisillä on ollut omaan mielenterveyteeni todella ikävä vaikutus.
No voi herranpieksut sentään! Ajattele jotain muuta, terveellisempää, terveempää, sulla on aivot sitä varten. Normaali-immeisen normaalipäiväjärjestykseen ei kuulu itsarin pohtiminen.
Harkitsen usein itsaria, mutta en siksi että mulla itsellä masentais tai oma kurjuus ois sen syy. Vaan siksi että maailma on menossa koko ajan kohti tuhoa, aika pitkälti ihmisten aiheuttamien tapahtumien seurauksena. Kaikki vaan tuhotaan talouskasvun maksimoimiseksi. Kohta on meret kalastettu tyhjiin, metsät hakattu, saasteet, välinpitömättämyys. Elämä on pelkkää suorittamista ja pahempaan suuntaan ollaan menossa. Pelkällä rahalla on merkitys. Mulla vaan vituttaa tää meininki niin paljon että mielummmin kohta lähtis autuaimmille maille.
Autaako sun itsari tätä maailmaa jotenkin? Kun et pysty maailmaa pelastamaan, niin pelasta edes itsesi ja tee lähiympäristössäsi, omille läheisillesi enemmän hyvää kuin tuollaista suoraan suolesta vetäistyä skeidaa heidän kannettavakseen.
Siitä lähtien kun aloin kylmän rauhallisesti haistattamaan vit.tua koko elämälle, niin kaikki helvetin murheet katosivat sillä sekunnilla taivaan tuuliin. Ei murheita, ei vellovaa paskaa... Kaikki hyvin, sanoo Kohtalon Koura
Kävikö mielessä että kaikilla ei ole läheisiä jotka jäisivät kaipaamaan? Musta nyt vaan tuntuu että en kuulu tänne, eikö jokaisella ihmiselle ole kuitenkin oikeus päättää omasta elämästä? Onko elämä vaan toisten miellyttämistä? Kuolema tulee kumminkin, sen tiedän, mutta onko sitä väliä milloin kuolee, eikö sitä voi aikaistaa jos itse haluaa?
Olen ajatellut itsemurhaa paljonkin, käy se mielesssä aina kun vajoan liian pohjalle, mutta tiedän myös että se koskettaisi niitä vähäisiä läheisiäni. Tiedän sen olevan aina se viimeinen oljenkorsi, jos elämästä tulisi liian kestämätöntä. Ne harvat ihmiskontaktini eivät tiedä, miten synkästi ajattelen elämästä ja en tahdo löytää iloa juuri mistään asioista. Vanhempani eivät tiedä kuinka jouduin lapsena hyväksikäytetyksi, kiusatuksi/syrjityksi yms.
Minun ympärilläni on ollut melkein koko elämäni vain pelkkiä vaikeita asioita, ihmisten pahuutta jne. Parhaan ystäväni veli teki esim. puukotuksen ja erään tutun sukulainen raiskasi tämän tuttuni, tiedän myös toisen raiskausyrityksen lähipiiristä, sukulaiset yrittävät kusettaa rahaa minkä kerkiävät jne. En ole kohdannut tasapainoisia ihmisiä, joiden elämä olisi ollut ns. normaalia, vaan nimeomaan tapaan aina niihin ääripää tyyppeihin. On vaikeaa elää maailmassa, jossa olen oppinut ihmisten olevan toisiltaan lihaa repiviä demoneita.
"On vaikeaa elää maailmassa, jossa olen oppinut ihmisten olevan toisiltaan lihaa repiviä demoneita."
Itse olen huomannut, että melkeimpä sitä normaaliutta eniten edustavat sellaiset tyypit, jotka edustavat tuollaista ihmislajiketta.
Mitä toisaalta tulee noihin esimerkkeihin mistä mainitset, niin sellaiset ovat yleensä "erittäin epätavallisia", vaikka toki tuollaista tapahtuu.
Mitä järkeä sitä on tuollaisia miettiä? Eikö olisi järkevämpää miettiä, että mitä kaikkea sitä voi tehdä jne.
Jos on terveys ja perusasiat kohdillaan, niin eipä mikään estä vaikka lähtemästä seikkailemaan. Tai sitten voi tutustua paikkakunnan eri juttuihin ja kokeilla mitä mieleen juolahtaa....
Kaikista turhinta lienee alkaa miettiä jotakin lopullista ratkaisua, koska silloin on vaikeaa enää mitään suunnitella ja tehdä.