Täälä kirjottelee nyt 41v nainen. Ekaa kertaa täälä itse kirjottelen.
Minun tytär (16v) on kärsinyt jo monta vuotta masennuksesta, joka alkoi hänen jouduttua koulukiusatuksi ala-asteella.
Kiusaaminen jatkui monta vuotta, ja jätti tyttäreeni bahvat arvet.
Hän ei ole vieläkään päässyt kiusaamisesta eroon ja pitää itseään huonona, arvottomana, pahana ihmisenä.
Ollaan oltu parhaamme mukana tukena, ja puhunut hänen kanssaan ja hän käy myös terapeutilla.
Mutta asiat ei tunnu auttavan millään tasolla.
Hän yritti itsemurhaa viime vuonna lääkkeiden yliannostuksella, mutta ei onnistunut.
Sen jälkeen menossa oli vähän parempi vaihe ja alkoi taas näkymään iloa ja hymyä kasvoilla.
Yhtäkkiä se kaikki taas musertui, ja hän vajosi taas omaan maailmaansa,
Löysin itsemurha viestin vähänaika sitten hänen huoneestaan, jossa hän paljasti kuinka pahaolla hänellä sisimissään oikeasti on ja kuinka hän vaan haluaa luovuttaa, ja pyysi anteeksi.
Siitä kysyin häneltä ihan rauhallisesti, ja keskusteltiin asiasta, ja hän myönsi, että hän oli sen kirjoittanut ja, että hän haluaa vain kuolla ja kuinka maailma olisi parempi paikka ilman häntä.
Tämä sai mut todella miettimään, että mitä mä voin enään tehdä?
Oonko ollut huono äiti?
Minun tytär (16v) on kärsinyt jo monta vuotta masennuksesta, joka alkoi hänen jouduttua koulukiusatuksi ala-asteella.
Kiusaaminen jatkui monta vuotta, ja jätti tyttäreeni bahvat arvet.
Hän ei ole vieläkään päässyt kiusaamisesta eroon ja pitää itseään huonona, arvottomana, pahana ihmisenä.
Ollaan oltu parhaamme mukana tukena, ja puhunut hänen kanssaan ja hän käy myös terapeutilla.
Mutta asiat ei tunnu auttavan millään tasolla.
Hän yritti itsemurhaa viime vuonna lääkkeiden yliannostuksella, mutta ei onnistunut.
Sen jälkeen menossa oli vähän parempi vaihe ja alkoi taas näkymään iloa ja hymyä kasvoilla.
Yhtäkkiä se kaikki taas musertui, ja hän vajosi taas omaan maailmaansa,
Löysin itsemurha viestin vähänaika sitten hänen huoneestaan, jossa hän paljasti kuinka pahaolla hänellä sisimissään oikeasti on ja kuinka hän vaan haluaa luovuttaa, ja pyysi anteeksi.
Siitä kysyin häneltä ihan rauhallisesti, ja keskusteltiin asiasta, ja hän myönsi, että hän oli sen kirjoittanut ja, että hän haluaa vain kuolla ja kuinka maailma olisi parempi paikka ilman häntä.
Tämä sai mut todella miettimään, että mitä mä voin enään tehdä?
Oonko ollut huono äiti?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Hei
Älä luovuta, koita tsempata tytärtäsi niin hyvin kuin voit, etenkin nuoruudessa on paljon tunnemyrskyjä kyllä ajan kanssa varmasti selviää. Koita saada hänen itsetunto ja elämänsä korjattua, ehkä ympäristön vaihto ja unelmien suunnitteleminen auttaa. Kannattaa olla toiveikas loppuun asti!
Pidä huolta myös omasta jaksamisesta, kannattaa etsiä paikka missä voit keskustella asiasta paremmin.
Voimia sinne!!!
Auttaiskohan jos kävisitte yhdessä siellä ammattiauttajan luona puhumassa asioista?
Minulla on poika, joka on ollut ala-asteella koulukiusattu ja hän jäi kaveripiiristä syrjään: masennusta ja hoitoa. Me vanhemmat olemme saaneet paljon apua myös itsellemme.
Oletko sinä saanut apua itsellesi? Onko sinulla omia käyntejä nuorisopoliklinikalla tai yksityispuolella ns. vanhemman tukikäyntejä.
Meillä tämä tuki on ollut hyvin tärkeä. On voinut miettiä omaa vanhemmuuttaan, tunteitaan ja syyllisyyttä erityisesti. Olemme voineet tätä kautta lapsellekin antaa enemmän.
Toinen, mitä mietin, on tuo tyttäresi terapia. Ota terapeuttiin yhteyttä tyttären luvalla. Jos saisitte tavattua yhdessä. Mitään tytön selän takana terapeutti ei halua/saa puhua; avoimesti on hyödyllisintäkin puhua. Voiko terapiaa tehostaa tai pitäisikö siihen lisätä jotakin (lääkitys?) tai terapiamuotoa muuttaa?
Voimia sinulle toivotan minäkin.
Kiitos vastauksista.
Tytär käyttää jo yhtä mieliala lääkettä.
Mulla on itsellä myös tapaamisia terapeutin kanssa, jossa voin tästä tilanteesta puhua.
Tyttären käyntejä lisättiin kahteen kertaan viikossa.
Meillä on myös sellaisia yhteiskäyntejä, joissa olen minä, tytär ja terapeutit.
Noilla kyseisillä käynneillä ei tyttö sano mitään mitä oikeasti sisällään tuntee. Väittää vaan kaiken olevan hyvin.
Oletteko keskustelleet tyttäresi kanssa onko mielialalääkkeestä ollut mitään hyötyä tai haittaa? Kaikki lääkkeet ei sovi kaikille ja kannattaa vaihtaa lääkitystä jos siitä ei ole hyötyä tai on peräti haittaa.
"Meillä on myös sellaisia yhteiskäyntejä, joissa olen minä, tytär ja terapeutit.
Noilla kyseisillä käynneillä ei tyttö sano mitään mitä oikeasti sisällään tuntee. Väittää vaan kaiken olevan hyvin."
Istut vieressä totta kai hän väittää kaiken olevan hyvin. Perus suomalaisella logiikalla jos hän kertoisi tunteensa suoraan uskoisitko? Samalla logiikalla voisin sanoa, että mitäisit huomion kipeytenä. Älä kysy asiasta suoraan anna hänelle tilaa hän kertoo kun olet läsnä ja kuuntelet. Monet menevät vain lukkoon kun kysellään terapeutin ja vanhemman voimin asioita joista on jo valmiiksi vaikea puhua. Hän tietää miksi olette terapeutilla hän tietää kysymykset, hän tietää, että sanoilla "minulla on kaikki hyvin" saa teidät hiljaiseksi, mutta ei tyydytä teidän halua tietää.
Tiedän nämä aisiat, koska minulta on kysytty nämä asiat läpi monesti ja monesti olen valehdellut. Tiedän ei riitä etä vakuutta kaiken olevan hyvin pitää olla myös vakuuttava että se menee läpi. Lääkeistä minulla ei ole kokemuksia niin niihin en kommentoi. Itsemurhavieteistä sen verran, että itse menin lukkoon ainakin kun vanhemmat alkoivat lukea ensimmäistä. Onneksi kirjoitin sen kietoilmaisulla jota kumpikaan ei tajunnut muuten olisin nyt semmoisessa kusessa, että... (sukunikun ei hyväksy minkäänlaista itsemurha ajatusta, jos sanan mainitsee ääneen niin lähtö laitokseen on hiuskarvan varassa.) seuraavat piilotin taiteeseen niin ettein niitä näy nopeasti katsottuna.
Jäi sanomatta, että hyvä että tyttärelläsi on tuollainen äiti joka ei heti tuomitse lastaan kun viesti löytyy. Kumpa mullakin suku olis edes yhtä ymmärtäväinen niin voisisin edes yrittää kertoa asioista, ilman hullun tuomiota.
Meillä taas on yhteistapaamisissa ja muutenkin tuntunut auttavan ihan suoraan kysyminen ja sitten UUDELLEEN kysyminen. Poika sanoi yleensä ensin, että "kaikki hyvin". Siihen olen sanonut, että "en usko" ja perustelen, miksi en usko. En päästä asiaa käsistäni ennen kuin asioista on puhuttu suoraan.
Joskus poika ei ole yhteistapaamisissa puhunut, mutta olen puhunut sitten ääneen omia havaintojani ja näyttänyt, että en pelkää puhua mistään.
Olen pojalle sanonut, että HALUAN kuulla kaiken paskan. En halua joskus vuosien päästä ymmärtää, vaan juuri nyt. Tämä on avannut meidän lapsen. Nyt on paljon parempi olla; hän on saanut taas koulunkäynnistä kiinni, mieliala on noussut ja tulevaisuuden suunnitelmia on. Tämä kyllä on vaatinut oman pääkopan selvittämistä ja tuen saantia itselle. Tuntuu, että pitää olla aika vahva vakuuttaakseen lapsen siitä, että kestän..tuli mitä tuli..
Tiedän ja ymmärrän, että lapset ovat erilaisia. Tämä oli meille hyvä tapa lähestyä asioita. Uskon, että aloittaja löytää heille sopivan tavan.
Noin minustakin kannattaa asiaan suhtautua, eli pitää keskustella lapsen kanssa niin pitkään ja kysellä ennenkuin hän alkaa kertomaan mistä asiat johtuvat ja mikä oikein mieltä painaa. Ei huutamalla, vaan rauhallisesti kysymällä niin että lapsi tajuaa että vanhempi on oikeasti huolissaan ja haluaa auttaa.
Tuo viilteleminen on niin vakava asia että jos sellaista lapsen huomaa tehneen niin kyllä asiaan pitää puuttua ja selvittää asiat perinpohjin että mikä on vialla. Kyllä ne syyt sieltä sitten paljastuvat pikkuhiljaa kun saa lapsen avautumaan.
Pieni epäilys minullakin näiden mielialalääkkeiden sopivuudesta nuorille. Saattaa lisätä itsetuhoisia ajatuksia. Kaikkea hyvää ja voimia teille.
Tietysti olet huono äiti, kun et ole osannut hoitaa tyttäresi masennuksen aiheuttajaa pois eli koulukiusaamista. Se on aikuisten vastuulla oleva asia.
Me oltiin kouluun yhteydessä ja tehtiin parhaamme ja autettiin tyttöä. Koulussa ei otettu asiaa tarpeeksi vakavasti. Pitivät pienen puhuttelun oppilaille mutta ei otettu asiaa kunnolla hoitoon.
Koulu ei tehnyt omaa osaansa kiusaamisen lopettamiseksi!
Allekirjoitan täysin. Meilläkään koulussa kiusaamiseen ei puututtu ja olen siitä edelleen hyvin vihainen.
Ehdottaisin, että kokeilisit rosen terapiaa tai rentoutusterapiaa. Nämä kummatkin ovat pehmeitä hoitoja, joissa avataan kehoa käymään läpi näitä tunteita, jotka aiheuttavat masennusta. Näihin hoitoihin kuuluu sekä psyykkinen että fyysinen puoli.. kaikki tapahtuu asiakkaan ehdoilla ja asiakkaan toiveita ja tarpeita kuunnellen.
Olen itse hoitaja. Ja olen käynyt läpi tosi raskaat paranemisprosessit. Raskain vaihe osui 27-28 ikävuoden paikkeille, jolloin itsemurha oli jatkuvasti mielessä. Tiedän miltä tuntuu, kun ei jaksa tätä maailmaa ja haluaisi pois. Kun masentaa joka ainoa päivä, niin se on helvetillisen raskasta.
Oma kokemukseni on, että tie paranemiseen tapahtuu vain, että traumaattiset kokemukset ja tunteet täytyy ELÄÄ LÄPI! Tyttäresi täytyy saada itkeä koko kehollaan. Hänen täytyy saada tuntea vihaa, pettymystä ja surua. Voit auttaa tytärtäsi kaikkein eniten tukemalla häntä käymään tunteet läpi!
Hyviä omia keinoja on lainata kirjallisuutta aiheesta, harrastaa liikuntaa (helpottaa tehokkaasti ahdistusta), ruokavalio kuntoon (muun muassa kalaöljyt, D vitamiini ja B vitamiini tärkeitä mielen hyvinvointiin).
Älä syyllistä itseäsi! Ihmiselle voi syntyä tunnetraumoja tosi pienestä. Esim. Jos pieni vauva jää liian pitkäksi aikaa itkemään vaunuihin, kun kukaan ei ole huomannut hänen heränneen. Tämä prosessi ei ole yksin tyttäresi, vaan myös sinä käyt samalla läpi omaa tunneprosessiasi. Kun selviydytte tästä, niin huomaat, että tällä kaikella oli myös sinuun vahvistava ja eheyttävä vaikutus.
Tässä yksi erittäin milenkiintoinen kirja luettavaksi.. Susanna Ehdin: Itsensä parantava ihminen. Susanna on immunologi ja lääketieteen tohtori. Hän kertoo kehon ja tunteiden yhteydestä.
Kun ihminen on masentunut, hän kaipaa silloin lähimmäisten tukea. Usein läheiset tietämättään pahentaa masentuneen oloa..
Kun läheiset ahdistuvat ja ovat huolissaan masentuneen olosta, niin se ahdistaa masentunutta lisää. Hän kokee syyllisyyttä tästä ja lisäksi hän kokee, että hänessä on jotain pahasti vialla. Hänen turvallisuuden tunteensa kärsii entisestään.
Kun on nuoresta kyse, niin vanhempien tulisi olla vahvoja ja rakastavia. Vanhempien tulisi sallia kaikki tunteet nuorelle menemättä itse mukaan siihen ahdistukseen. Nuoren tulisi tuntea, että vanhempien rakkaus ja tuki kantaa hänet läpi tämän ahdistuksen. Jos vanhemmat viestivät jatkuvaa huolestumista, niin nuori ahdistuu lisää, koska pelkää omaa tilaansa ja sitä, ettei hänellä ole ketään, joka voi oikeasti ymmärtää ja auttaa häntä läpi tämän kriisin.
Kun itselläni oli vaikea masennus ja puhuin halustani kuolla, niin äitini ahdistui tosi paljon tilastani.. Hän puhuin ongelmistani joka puolelle ja pelkäsi, että tapan itseni. Äitini ei myöskään halunnut puhua aiheesta, eikä ollut yhteydessä minuun viiikkokausiin. On varmasti sanomattakin selvää, että äitini käytös vain pahensi oloani. Toki olin aikuinen ja äitilläni sinällään ei ollut mitään velvollisuuttakaan minua auttaa.. toki tiedän, että useimmat äidit haluavat auttaa aikuista
lastaankin, kun hänellä on vaikeaa.
Ehkei tämä nyt yhtään lohduta, mutta kovat kriisit kasvattaa yleeensä kaikkein eniten. Itse en missään tapauksessa muuttaisi mennyttä. En olisi tämä ihminen, jos en olisi käynyt läpi kovaa kasvua.
Suhtautumisesi kuulostaa tosi hyvältä. Minulla terkkari pyysi saada soittaa äidilleni kun oma viiltelyni paljastui ja sanoi ettei siinä ole mitään syytä suuttua, mutta heti kun menin kotiin niin kaikki oli sekaisin. Koko perhe oli vihainen ja olin suurinpiirtein pilannut aivan kaiken enkä siten saanut enää kokea tunteita avoimesti ja piti suojella heitä niiltä. Äiti sanoi kuullessaan kuolemantoiveistani, että hän tulee perässä jos lähden eli tuskastutti vain enemmän kun oli velvollisuus elää siinä tuskassa. Nyt olen asunut muutaman vuoden omillani enkä pidä yhteyttä perheenjäseniin kuin muutaman kerran vuodessa eivätkä hekään minulle soittele.
Olisipa oma äitini ollut sinun kaltaisesi.
Niinpä suomen laissa ei suoraan ole sanottuna pykälää että itsemurha olisi rikos mutta jos henkilö on vaarallinen itselleen hänet voidaan määrätä pakkohoitoon. mutta tästä huolimatta itsemurhaa yrittänyttä tai siitä positiivisesti puhuvia kohdellaan joko hulluina tai kuin rikoksen tehteitä.
Hei:)
Et ole huono äiti, eikä tyttäresikään ole täysin toivoton.
Miten maailma olisi parempi ilman häntä?
Kysy, miltä hän luulee sinusta ja muista läheisistä tuntuva sitten teon jälkeen?
Entä jos joku muu tekisi niin?
Kuinka hän sen toteuttaisi?
Miten maailma paranee?
*Joskus meistä moni on samaa aatellu, mut lopulta huumorin kautta päässy yli. Todella moni lapsi on joutunut kiusatuksi,kuten myös aikuisillä yleistä nykyelämässä.
Tässä kirjoittelee 18 vuotias tyttö ja ajattelin, jos tämä auttaisi ehkä, voit jopa näyttää viestin tytöllesi tai kertoa: Olen ollut kiusattu päiväkoti-ikäisestä asti ylä-asteelle ja kiusaaminen loppui vasta kun pääsin lukioon. Kaikki kävelivät aina 10 metriä kauempana, haukkuivat läskiksi yms. vaikka olen aina ollut normaali painoinen, rumaksi, haukuttiin meikit ja kaikki uudet asiat mitä tahdoin kokeilla. Kotona sitten oli kanssa vanhempien kanssa melko paljon riitoja ja vielä lisäksi koulussa sitten oli ihana kun kukaan ei koskaan halunnut olla kanssani ja nauroivat, pilkkasivat sun muuta, potkivat jalkapalloja päälleni siten että kerran sain lievän aivotärähdyksen, kun pallo lensi niin kovasti päähäni. Ihoni oli silloin melko huono ja kärsin lievästä (ei paha, mutta vaikealaatuinen eli vaikea saada pois) aknesta, joka masensi vielä enemmän ja luulen tämän olevan syynä kiusaamiseen sen lisäksi, että olin hieman.. erilainen tyyliltäni. Itkin lähes joka yö ja masennuin hieman kaikesta että kun ei ole ketään ja kaikki vihaa minua ja yms. vaikken ikinä oikeasti tehnytkään mitään pahaa. Itsetuntoni meni ihan maahan ja vanhempanikin tiesivät asioista, ottivat kouluun yhteyttä jne. mutta yleensä jos sitten myös ottaa yhteyttä niin kiusaajat alkavat pahentaakin asioita esim. kiusata lisää koska vanhempasi juuri ottivat yhteyttä ja tämän vuoksi on hankala nuorille kertoa vanhemmille asioista. Pääsin lukioon sain kavereita ja pysyin vain vahvana kokoajan (kärsin myös paniikkihäiriöistä, että ei ole minullakaan helppoa ja on rauhoittavat lääkkeet siihen). Se oli aivan kamalaa, mutta se mikä minulla auttoi oli se, että pysyin vahvana ja sanoin itselleni vaikka kuinka välillä tuntui pahalle, että minä olen sellainen kuin olen ja jos ei muut tykkää niin olkoot tykkäämättä! Sitten aloin pistää itselleni tavotteita, jotta minulla olisi jotain, mikä saisi ajatukset pois ja sain niistä sitten saavutettuanu paremman mielen, esim. aloin hoitamaan erittäin paljon ihoani ja sain asiaan lääkekuurin, joka paransi aknen pois kokonaan, sitten olen kehoani jumpannut ja liikkunut sekä syönyt terveellisesti tavoitteena saada terveellisempi vartalo aloin tutustua netin kautta ulkoomaalaisiin ihmisiin muista maista (turvalliselta sivulta), opetellen uusia kieliä ja kulttuureja sillä ajatuksella, että lähden vielä matkustamaan joku päivä. Aloin opetella meikkaamaan kunnolla ja pukeutumaan nätisti ja pistin tällaisia pieniä tavotteita itselleni. Piirsin paljon ja katsoin sarjoja elokuvia ja harjoittelin piirrustustaitojani myös ja keskityin myös kouluun ja aina kun onnistuin tuli parempi mieli ja olo. Otin myös lemmikin, joka vie aikaani ja saa ajatukseni muualle, kanin, kun sitä hoidan niin ei yleensä ole mitkään masentuneet ajatukset mielessä. Myöskin olen sellainen ihminen, joka alkaa huolehtimaan kaikista pienistä asioista, kävin Italiassa ja olin siellä puolisenvuotta ja opiskelin samalla (tosi hyvä kokemus ja piristää paljon) ja siellä nyt esim. tuli lihottua muutamalla kilolla (n. 4.5kg) olen edelleen normaalipainoinen pituuteeni nähden, mutta söin niin paljon pizzaa ja herkkua, että paino nousi nopeasti, kun yleensä olen ollut hoikempi ja nyt murehdin siitä esim. turhaan ja tiedän sen, mutta vaikka tulee mieleen että '' nyt olen ruma ja läski '' vieläkin kiitos kiusaamisen niin olen pistänyt nyt tavoitteen laihduttaa parissa kuukaudessa syömällä terveellisesti ja jumppaamalla nuo kilot pois ja myöskin koska kärsin skolioosista on se hyvä, että harrastan liikuntaa, nyt vain olin kipeänä, joten en edes ole voinut liikuntaakaan harrastaa.
Itsetuntoni on parantunut paljon sen jälkeen, kun vaihdoin tyylini ja sain hoidettua ihoni kuntoon jne. kun huomaan, että ihmiset kiinnittää huomiota ja olen ymmärtänyt, etten olekkaan ehkä niin ruma yms.
En tiedä auttoiko vinkit millään lailla, mutta itselläni on ystävä, joka on ollut masentunut jo kauan aikaa ja olen saanut jopa hänet piristymään ja sain hänet jopa jumppaamaan terveytensä vuoksi! Toivon, että hänkin paranisi vielä masennuksestaan, on nimittäin kamala katsoa vierestä, kun joku satuttaa itseään ja tuntee itsestään noin.
Itse olen nyt 40 v nainen ja käynyt läpi saman kiusaamishelvetin kuin tyttäresi. 16 v yritin itsemurhaa ja vanhemmat eivät juuri asiaan puuttuneet vaikka makasin vain kotona vuosia. Eivät osanneet / pystyneet en tiedä mikä heidän syynsä oli. Nyt olen eläkkeellä ollut vuosia kun en enää hoitamattoman masennuksen yms. takia pystynyt opiskelemaan tai mitään. Kävin psykologilla mutta hän oli pätemätön. Ei silloin puhuttu asioista kuten onneksi nykyään tehdään ihan julkisuudessa. En edes lääkkeitä saanut vaikka yritin apua hakea itsekin. Nuo asiat täytyy osata kaivaa esiin tuon ikäisestä, ei niitä silloin itse tajua.
Sen sanon että vie tyttösi hoitoon ja katso että saa hoitoa. Vaikka pakolla. Itse olisin tänään ikityytyväinen jos minut olisi hoitoon viety vaikka väkisin ja huostaanotettu. Tyttösi kiittää vanhempana.
Suosittelisin lämpimästi antamaan tyttärellesi Raamatun ja kehoittamaan lukemaan Johanneksen evankeliumin ja lukemaan sen vaikka itsekin. Jeesus voi tytärtäsi ja myös sinuakin auttaa. Eikä teillä tuossa tilanteessa ole mitään menetettävääkään, paitsi pari tuntia aikaa.
Miten kehtaat hyväksikäyttää toisen hätää ja tuputtaa tuota sontaasi?
Nimimerkille; ihmettelen suuresti.
Miten kehtaat tuomita ihmisen joka tarjoaa apua, jonka varmaan on kokemuksen kautta kokenut nuo asiat todelliseksi. Entä ne jotka tarjoavat kaikkea huuhaahoitoja jotka vahingoittavat ihmistä?? Itse ainakin olen saanut avun tuosta jota sinä kutsut sonnaksi.
Olen kokenut että Jumala on todellinen ja että raamattu on luotettava. Syvän masennuksen ja itsetuhoajatusten keskellä se oli ainoa joka todella toi avun.
Ja tuo apu on muuttanut elämäni suunnan, en sano että elämä ei olisi haasteita täynnä ja sairauksia ja vastoinkäymisiä myös. On myös masennuksen aikoja mutta en enää mieti itseni tuhoamista, vaan jaksan elää ja vain siksi että Jeesus elää ja auttoi ja auttaa joka päivä.
Haluan olla uskossa elämäni loppuun asti, en hakenut vain laastariapua silloiseen elämäntilanteeseeni. Siksi ihmettelen että olet noin "suvaitsematon" näinä suvaitsevaisuuden suvaitsemisen aikoina! Sillä se mitä sinä väheksyt, on toiselle totisinta totta.
No jokaisella on jokin mihin tarratakiinni, että pysyisi hengissä joku ottaa raamatun tai jonkin vastaavan opuksen jotku paljon vaativan lemminin jotku jotain muuta. Itselle sopi parhaiten piirtäminen ja kirjoittaminen voin helposti poltaa kaikki todisteet jos muistot nousee liian vahvoina pintaan. Ja poltaa siitäkin syystä, ettei kukaan näkisi liikaa...
Itse olen ollut koulukiusattu oikeastaan koko peruskoulun ajan,Mikä pahinta vielä opettajienkin puolelta kaiken lisäksi.
Terapeutit,psyogit ei ole koskaan löytäneet minusta mitään hyvää tai oikeastaan kukaan muukaan virallinen taho. Onnekseni minulla on hieno perhe ja nykyään jopa kavereita.
Olin myös itse masentunut ja ajatellut itsemurhaa mutta ajattelen perhettäni jotka jäisivät kaipaamaan en voi tehdä sitä heille.
Nykyään olen 18 vuotias enkä vieläkään ole täysin selvinnyt kiusaamisen aiheuttamista haitoista, en saa luettua itselleni ammattia koska ahdistaa mennä kouluun koen itseni tyhmäksi ja mitättömäksi ihmiseksi mutta yrittänyttä ei laiteta :)
paljon tsemppiä tyttärellesi ja sinulle! kyllä joskus helpottaa pakkohan se on :)
Jospa kiusatut kääntäisivät katseen itsensä sijasta siihen, mikä yhteiskunnassa ja kiusaajissa (monet opettajat myötävaikuttajina mukaan lukien) on vikana. Heidän ongelmistaanhan tässä on kyse.
Koulua ja asuinpaikkaakin kannattaa vaihtaa, kysellä että missä on fiksu rehtori sekä aito "ohjelmajulistus" ja jämäkät toimintatavat kiusaamista vastaan. Uusi asunto ja koulu voi löytyä kohtuullisen läheltäkin vanhempien työpaikkoja. Ei terve nuori kuulu hullujenhuoneelle, sairastuuhan sitä silläkin viisii.
Se vaan tuntuu niin väärältä että kiusattu, joka ei ole syyllistynyt mihinkään, joutuu vaihtamaan koulua tai jopa asuinpaikkakuntaa ja kiusaaja saa jatkaa koulunkäyntiä niinkuin ennenkin. Kyllä se pitäisi mennä just päinvastoin, mutta minkäs teet kun ei koululaitoksessa ole jämäkkyyttä puuttua tälläisiin kiusaamistapauksiin.
Itse oon nyt 23v nainen. Nuorempana olin myös todella masentunut (koulukiusaamisen vuoksi).
No mitäs sitten tapahtu kun menin masennuksestani kertomaan ensin terveydenhoitajalle koulussa ja siitä sitten psykologilla... Kohtapa oltiin jonnekin osastolle viemässä ja siellä viruin kuukauden. Masennuin entisestään vaan. Se oli kauhee paikka.
Kun pääsin pois, olin entistä enempi vaan masentunu ja lisäksi ahdistunut sen osastojakson takia mutta koitin tsempata, en halunnu enään kertoa kellekään mun olotiloista ja tuntemuksista, olisin taas joutunu johonki!
Se oli tosi rankkaa aikaa, olin ihan yksin ja koitin vaan ite pärjätä. Jotenkuten pärjäsinki, sain koulun käytyä ja sitten muutin kotoo pois.
Nyt on asiat onneksi paremmin.
et ole huono äiti mut kansa on paha
koska kannabis on laitonta
laillistakaa kannabis se on ihmiskunnan toivo
Paljon siunausta sinulle ja voimia!
Hei,
tiedän tunteesi. Mulla 16-vuotias poika samassa tilnteessa.
Masennus alkoi varkain ja syksyllä hän otti yliannostuksen särkylääkkeitä. Vaikeaahan se on kaikille, kun ei osaa auttaa ja saatu apukaan ei tunnu auttavan.
Kaikki alkioi koulukiusaamisesta ja nyt ovat nuoren "suuret" suunnitelmat jäissä ja nuori pirstaleina.
Poika oli syksyn hoidossa ja saa edelleen mielialalääkitystä sekä lääkitystä unettomuuteen. Masennus ja ahdistus eivät tunnu helpottuvan. Elämä menee päivä kerrallaan - tulevaisuus on auki ja mikään ei kiinnosta. Yhteishaku lähestyy, mutta hänestä ei ole vielä syksyllä kouluun, niin luulen. Ei taida olla edes yhteishakuun osallistujaksi.
Voimia meille kaikille!
Haluaisitkohan kirjoitella?
Koulukiusaamiseen mielialalääkitys??! Ei HELVETTI. Ei tietenkään masennus eikä ahdistus helpota, kun kyseinen lääkitys sitä ruokkii. Tiesittehän, että mielialalääkitys vie mielenkiinnon asioihin ja apatisoi ihmisen ennen pitkään. Joillekin se tapahtuu jo ihan muutamassa viikossa.
Paskapuhetta. Ei kai se mielialalääkitys siihen koulukiusaamiseen ole määrätty!!?! vaan siitä aiheutuneeseen ahdistuneisuuteen ja masennukseen! Eiköhän tuo apatia ja mielenkiinnon puute ole iskenyt ennen sitä lääkitystä! Mieti vähän mitä kirjoittelet.
Ihanaa, että tuet tyttöäsi. Se on tärkeintä. Älä jätä häntä, vaikka mitä tapahtuisi. Uskon, että hänestä tulee vielä vahva aikuinen. Pitää muistaa parantua kunnolla ja jatkossa, jos masennus uusii, niin yrittää tunnistaa se ajoissa. Olen kolmen lapsen äiti ja minulla on vaikea masennus tällä hetkellä. Lapset pitävät minut hengissä. Äitini hoitaa minua ammattilaisten ohella. Olet todella tärkeä ihminen. Olen ihan jumissa ajatusmaailmaltani, mutta sen tiedän, että älä luovuta. Uskon, että tyttäresi toipuu masennuksesta. Se kestää jonkin aikaa. Kerroin saman osastolla nuorelle naiselle. Minun ensimmäinen masennukseni sijoittuu lukioikään. Tärkeintä tyttärellesi on ensin luopua itsemurhaajatuksesta. Aina, kun se tulee mieleen, niin ajatella jotain muuta ja ajatella, että itsemurha-ajatus pois mielestä. Itse ajattelen lapsiani. Minuakin turhauttaa, kun sanotaan, että se vie aikaa, mutta kokemuksesta tiedän, että näin se on. Kun mieli särkyy, niin palasten kokoaminen vie tietyn ajan. Syytteleminen ei auta. Kukaan ei elä täydellistä elämää. Toki syytön itseäni siitä, että lapseni ovat myös masentuneita, koska äiti on. Olin heidän valopilkkunsa. Masennus on kuitenkin sairaus. Jos haluaisin, olisin minuutin päästä kunnossa, mutta en voi tehdä sitä. Olen kunnossa sitten kun asiat mielessä ovat balanssissa. Älkää luovuttako, minäkään en, vaikka tämä on jo neljäs kuukausi tätä tilaa. TSEMPPIÄ!
Painu pelle muualle, kun et mistään mitään ymmärrä.
Äläpä "huutele" siellä nimimerkittömänä. Sinä et sitä määrittele mitä minä ymmärrän mistäkin asiasta. Keskustella voi asioista ja erimieltäkin saa olla mutta sinun käskystä minä en siirry minnekään.
Vanhemmalle vaikeaa ymmärtää mutta auttamisellakin on rajat. Olen kohta kolmenkymmenen mutta olen ollut masentunut 13-14 vuotiaasta asti. Hoitoa olen saanut, lääkkeitä, terapiaa, eri diagnooseja on pyöritelty mutta lämmin käsi ja lässyttäminen ei muuta faktoja, ei muuta pahan olon syitä, ei muuta tämän maailman ahneutta ja pahuutta miksikään.
Et voi ottaa lapsesi pahaa oloa pois. Et voi muuttaa maailmaa hänen ympäriltään. Jotkut asiat ovat ihmisen omassa kädessä. Minulla itsemurha mielessä joka päivä, näin raahauduttu eteenpäin jo yli puoli elämää. Elän vain etten satuttaisi läheisiäni tappamalla itseni. Pointtini on se, että jos jonain päivänä tapan itseni niin se on minun ratkaisuni. Kukaan ei olisi voinut minua auttaa yhtään sen enempää mitä ovat jo auttaneet. Ei ole mitään mitä vanhempani, sisarukseni, ystäväni tai puolisoni olisivat voineet tehdä oloani helpottaakseen. Voit toki olla lapsesi tukena ja on hienoa että olet, mutta auttaa tai parantaa häntä et valitettavasti voi. Ja kärsivällä ihmisellä on minusta oikeus päättää oma tuskansa. Ei häntä voi velvoittaa kärsimään ja kärsimään ja kärsimään ja kärsimään vain siksi ettei muille tulisi paha mieli. Nämä ihmiset kun eivät voi elää hänen puolestaan ja ottaa sitä taakkaa häneltä pois. Kuolema lopettaa kärsimyksen ja se on joillekin masentuneille se ainoa toivo. Elämä vain jatkaa sitä tuskaa.
Tue lastasi. Toki. Mutta jos hän päätyy itsemurhaan niin se voi olla hänelle ainoa keino lopettaa jokapäiväinen, jokatuntinen, jokaminuuttinen kärsiminen. Älä ole vihainen lapsellesi siitä. Ei ketään voi pyytää sietämään sellaista olemassaoloa kokonaisen luonnollisen ihmisiän verran.
Omat vanhempani ovat aina olleet minulle läsnä ja tukena, mutta apua ei ole kenelläkään. Jossain vaiheessa nämä viimeisetkin voimat tulevat loppumaan. Ja sinä päivänä en halua heidän ajattelevan että "jos vain olisin sitä tai tätä niin hän eläisi vielä." Ei ole sellaista tekoa jolla vanhempi voisi lapseltaan ottaa tuskan pois.