Ihmissuhteet/ihastuminen ym. tuottaa vain pahaa oloa!

Näinhän se on, ne on vaikeita ja tuottavat harmia varsinkin kun omatkin ihastukseni ovat olleet yksipuolisia. On kyllä kehittynyt sen verran neuroosejakin vuosien varrella ja ikäviä kokemuksia että vaikeaa olisi ajatella onnellista parisuhdetta ja vielä asumista jonkun kanssa yhdessä.

Itsellänikin on koko elämän aikana ollut yksipuolisia ihastumisia niin suuntaan kuin toiseen. Tälläkin hetkellä tosin on pikkuruisen vastakaikua, mutta sattuu olemaan veljeni avokki. :( Että semmoista täällä.

Lapsukaiset uskokaa kun setä kertoo teille iltasadun. Jos ette uskalla siipiään polttaa, niin ette te ikinä mitään elämässämme saavutetaan. Kipu kuuluu elämään ja mitä nuorempana sen sisäistetty,sitä mielenkiintoisempaa elämän elätte. Eikö ne jatkuvasti uutisoi sitä, että kun vanhuksista kysytään kuolinvuodesta,mitä katuvat, niin aina sitä elämätöntä elämää, ei sitä juuri kukaan mitä on tullut tehtyä. Älkää kuitenkaan tablettia osaako,ellette ole solisteja.

Niinhän se ikävä kyllä vain on, että tie onneen, jos sitä koskaan edes löytää, on kivetty pettymyksillä. Nahkansa kannattaa parkita, tai sitten vain luovuttaa, koska pettymys on rajattomasti uusiutuva luonnonvara.

Ihastuneena oleminen on ihanaa ihan itsessään! Aina ihastuksen ei tarvitse edes johtaa mihinkään, siitä voi nauttia ihan sellaisenaan.

Mutta välillä tulee pettymyksiä, se kuuluu elämään. Niistä pääsee yli. Liikaa ei kannata parkkiintua tai menettää kyvyn nauttia ihastumisista, mutta väistämättä vuosien myötä tulee "realismia" peliin ja sitä ei enää ole head-over-heels ihan joka ihastuksesta.

Voi kun löytyisikin joku ihastus. Nyt kun kevättä kohti mennään niin alkaa taas hormonitkin heräillä ;-)

Kaikista perseintä on se että ei koskaan voi olla varma. Sitä vaan ajautuu sellaiseen harhaluuloon, ja hyvällä tsäkällä sitä on 90v melkeen haudassa, ja edelleen sen oikean kanssa.

Tosiasiassa ilman parempaa tietoa on voinut tapahtua pettämistä jo monta kertaa. Ignorance is bliss.

Mikään merkkipaalu (esim. naimisiin meno) ei loppupeleissä merkitse mitään.

Täytyy vain osata heittäytyä ja olla vähän tyhmä.

Mulla vähän samaa vikaa kun ketjun aloittaneella että ihastun todella helposti ja sitten saa siipeensä kun toinen osapuoli pitää vaan ystävänä tms. Olen kyllä huomannut vuosien varrella että nykyään en uskalla edetä tiettyä pistettä pidemmälle koska pelkään että taas saa siipeensä. Nyt sitten oltu sinkkuna jo melko pitkään mutta kirvestä en ole vielä kaivoon heittänyt asian suhteen :)

Kyllä se helpottuu iän kanssa, tai ehkä osaa vaan totutella paremmin.
Jos jaksat, niin laita vaan itseäsi likoon, torjutuksi joutuu yhä uudelleen, mutta se voi olla toisaalta helpompaa kuin jos katkeroituu yksinäisyydessään.

Olen itse kanssa helposti ihastuva, mutta nykyään osaan ottaa sen niin, että en edes yritä tehdä tunteelle mitään. Otan sen vain päivän piristyksenä jos tulee ihastuksen tunteita jotakuta kohtaan.

Huvittavinta muuten, että itsellä pisin ja parhain suhde oli mieheen, johon en ollut tippaakaan ihastunut... Onhan se kivaa ihastua ja rakastuakin, mutta kyllä se tunne on aika häiritsevä varsinkin kun olen aika tunteellinen ihminen. Jotenkin helpommin sujuu ilman sitä,

Mulla on ollut lapsesta asti jonkinlainen hyväksynnän ja rakkauden kohteena olemisen tarve todella voimakkaana.
Johtuu varmaan siitä että oma äitini oli todella kylmä ihminen enkä ole kokenut ns. äidinrakkautta. En muista yhtäkään kertaa että olisin istunut äitini sylissä tai että hän olisi halannut edes minua. Onneksi sentään isä oli lämpimämpi ihminen ja isän tyttö olinkin.
Nuoruusvuosina pojat käyttivät minua hyväkseen. Järjestäen kaikki. Minä etsin rakkautta ja pojat/miehet sitä yhtä asiaa. 16-vuotiaana minut raiskattiin, neitsyenä, ulkomaalaisen gigolon toimesta.
Ymmärsin aina kaikki kiinnostuneet miehet väärin, luulin heidän ihastuneen ja rakastuneen mutta seksiähän he vain halusivat.
Sitten olin niin pettynyt miehiin että ajattelin aloittaa jonkinlaisen kostamisen. En tiennyt vaan miten sen tekisin. Haudoin asiaa mielessäni kunnes tapasin aviomieheni, kesken prosessin. Kaikki menikin pieleen koston kanssa. Ihastuin ja kerrankin joku halusi olla kanssani. Alkoi voimakkaat mustasukkaisuuspuuskat, olin ihan olemattomista asioista mustasukkainen. Tottakai koska odotin kokoajan sitä koska minut taas jätetään. Pelko oli ihan kauhean voimakas ja koko ajan läsnä. Omalla käytökselläni ajoin miestäni kauemmas.
Mutta menimme kuitenkin lopulta naimisiin ja liitto kesti ihmeen kaupalla lähes 30 vuotta. En kuitenkaan ollut rakastunut, oli vain tunne että joku huoli minut.
Erosimme kolmisen vuotta sitten. Mies olisi halunnut eron kun lapsemme olivat pieniä mutta minä takerruin häneen kuin hukkuva. Lopulta lähdin itse pois, kun lapset olivat kaikki lähteneet. Meillä ei ollut mitään yhteistä enää, pelkkää vihaa toista kohtaan.

Päätin etten ikinä enää halua parisuhdetta. Päätin että nautin sinkkuudestani.
Toisin tässä on käynyt. Ajauduin parisuhteeseen jossa miehellä on tai oli - suuria vaikeuksia elämänsä eri alueilla. Siihen hän ei enää minua olisi tarvinnut roikkumaan. Ihastuin oikein kunnolla ja rakastuinkin jo ehkä. Mies puhui yhteisestä tulevaisuudestamme ja suunnittelimme kaikkea. Sitten vain kävi niin että tilanne alkoi hiipumaan hänen puoleltaan. Sain kuulla että minun olisi pitänyt muuttaa lähes kaikki itsessäni. En siis kelvannutkaan sellaisena kuin olen. Olin loukkaantunut ja toinen ei edes tajunnut loukanneensa minua. Ihastus oli niin voimakas että päätin yrittää muuttua, toiselle mieluisemmaksi. En onnistunut kuitenkaan. Olen katkera ja edelleen kiinni henkisesti tässä miehessä. En pysty päästämään irti. Emme ole yhdessä mutta en pysty tapaamaan muitakaan miehiä. Olen jälleen kuin samassa tilanteessa kuin olin nuorena. Minua ei tarvita muuhun kuin seksiin.
Mietin jälleen koston aloittamista. Miten voisin olla ihminen joka ei kiintyisi kehenkään. Miten voisin vaan ottaa rennosti ja pitää hauskaa. Kun sisällä on jatkuva rakkauden kaipuu. En tiedä onko tämä sitä ns. läheisriippuvuutta vai mitä.
Yksi asia on kuitenkin tullut selväksi. Minulle ei ole suotu rakkautta. En enää usko että sitä mistään löytyykään. En enää usko rakkauteen. Jotain on kuolemassa sisälläni.

Voimia "yksinparhain" tiedän tunteen:(

Hei, itse olen mies joka ihastuu myös todella helposti. Voin sanoa että vaikka vähän pahaltahan se tuntuu kun toinen ei olekaan ihastunut, niin mikään ei tunnu paremmalta kun nainen, johon on ihastunut, antaa pitkän katseen, hymyilee nätisti ja vastaa tunteisiin. Siinä kun kemiat kolahtaa kunnolla niin ei ole kyllä parempaa fiilistä. Jos ei molemmilla kemiat kohtaa niin ei kannata jäädä vatvomaan, ei se asia siitä tule muuttumaan, ja saatat missata parempia tilaisuuksia.

Siksi varmaan itse ihastunkin niin helposti kun pidän siitä tunteesta niin paljon ;D

Yksinäisstä on tämä minunkin elämä, kun näitä lukiessa mieli vähän tästä elämän ikävyydestä helpottuu. Samaa mieltä, että ei kannata turhia jäädä vatvomaan, vaan mentävä eteenpäin! :)

TOTTA! Siis mä niin vihaan ihastumista. Jos mä ihastun niin se tyyppi ei edes mustakaan tykkää :D Siis oon ollu näin ihastunu 2v. yhteen tyyppii joka ei ees välitä musta, ja kyllä ärsyttää ku en saa sitä mielest pois. Mä vietän mun loppuelämäni mielummi kissojen kanssa.