Kuvitteellinen tilanne olet pappina tai piispana kirkon päättävien elinten kokouksessa. Kesken kokouksen joku ehdottaa jotain täysin pöyristyttävää ja päätöntä.
Raamatun mukaan se on iljetys ja kauhistus Herralle. Suoraan suomeksi sanottuna esille otettu ehdotus on täyttä potaskaa jota et voisi mitenkään kristittynä hyväksyä, isästä keleestä koko ajatus.
Kaikesta huolimatta yksi toisensa jälkeen johtokunnan jäsenistä alkaakin näyttää vihreää valoa tälle huonolle ehdotukselle, ja näyttää sille, että jäät lopulta yksin mielipiteesi kanssa.
Sisälläsi alkaa valtava taistelu. Jos, sanot suoraan mitä tästä ehdotuksesta ajattelet tietää se sinulle kilometritehtaalle lähtöä?
Kuitenkaan Jumalan sanan ja uskosi mukaan et voi mitenkään hyväksyä tuota ehdotusta. Se olisi kauhea synti.
Toinen ääni sisälläsi vastaavasti kuiskii: "Ethän sinä nyt voi asettua poikkiteloin vastaan, menettäisit hyvän virkasi ja palkkasi ja mistä saisit uutta työtä, tähän sinut on koulutettu, etkä varmaan enää muuta osaisikaan, joutuisit median myllytykseen, etkä enää olisi keisarin ystävä ja perhekin saattaisi siinä rytäkässä hajota, vaimo jättää jne.. "Nyt ole vain hiljaa ja kuittaa se vähäinen synti mikä tässä tapahtuu, sitten Jumalan armoon vetoamalla kyllä hän sen sinulle antaa anteeksi niin pääset tästä pälkähästä."
Mitä tekisit tällaisessa tilanteessa, ottaisitko rohkeasti hengen miekan, eli Jumalan sanan esille ja menisit sillä vihollista vastaan, kävisi sitten miten kävisi? Vai hyväksyisitkö esityksen kaikessa hiljaisuudessa ja katselisit läpi sormien?
Raamatun mukaan se on iljetys ja kauhistus Herralle. Suoraan suomeksi sanottuna esille otettu ehdotus on täyttä potaskaa jota et voisi mitenkään kristittynä hyväksyä, isästä keleestä koko ajatus.
Kaikesta huolimatta yksi toisensa jälkeen johtokunnan jäsenistä alkaakin näyttää vihreää valoa tälle huonolle ehdotukselle, ja näyttää sille, että jäät lopulta yksin mielipiteesi kanssa.
Sisälläsi alkaa valtava taistelu. Jos, sanot suoraan mitä tästä ehdotuksesta ajattelet tietää se sinulle kilometritehtaalle lähtöä?
Kuitenkaan Jumalan sanan ja uskosi mukaan et voi mitenkään hyväksyä tuota ehdotusta. Se olisi kauhea synti.
Toinen ääni sisälläsi vastaavasti kuiskii: "Ethän sinä nyt voi asettua poikkiteloin vastaan, menettäisit hyvän virkasi ja palkkasi ja mistä saisit uutta työtä, tähän sinut on koulutettu, etkä varmaan enää muuta osaisikaan, joutuisit median myllytykseen, etkä enää olisi keisarin ystävä ja perhekin saattaisi siinä rytäkässä hajota, vaimo jättää jne.. "Nyt ole vain hiljaa ja kuittaa se vähäinen synti mikä tässä tapahtuu, sitten Jumalan armoon vetoamalla kyllä hän sen sinulle antaa anteeksi niin pääset tästä pälkähästä."
Mitä tekisit tällaisessa tilanteessa, ottaisitko rohkeasti hengen miekan, eli Jumalan sanan esille ja menisit sillä vihollista vastaan, kävisi sitten miten kävisi? Vai hyväksyisitkö esityksen kaikessa hiljaisuudessa ja katselisit läpi sormien?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miksi tuo tilanne ei voisi olla ihan tavallinen tilanne vaikka työelämästä? Kun joutuu vastakkain epäoikeudenmukaisuuden, vääryyden, rikoksen tai hengellisen moraalin kanssa. Miten me sen tilanteen ratkaisemme?
Itselleni ei ole mitään uutta painiminen näiden asioiden kanssa. Enkä ole koskaan pelännyt olla eri mieltä muiden kanssa silloin, kun se on vakaumustani ja omaatuntoani vastaan. Silläkin uhalla, että se tarkoittaa erottamista. Se on pieni hinta siitä, että elää rehellisesti.
Tuollaisissa tilanteissa kristityn pitää aina tehdä itselleen kysymys:
"Mitä Jeesus olisi tehnyt?"
muuttanut veden viiniksi ja vetänyt kännit
Hei Pauli9.
Pohdit kysymyksessäsi rohkeuden etiikkaa. Näen kysymyksessäsi mummomuorin tavoin enemmänkin yleistä kykyä toimia painostusta vastaan kuin varsinaisesti uskonnollista problematiikkaa.
Ihmismieltä tutkittaessa puhutaan käsitteistä ulkoaohjautuvuus ja itseohjautuvuus. Ulkoaohjautuvuus kertoo niistä tilanteista, joissa peitämme todelliset ajatuksemme tai mielipiteemme ulkoa tulevan painostuksen alla. Ulkoaohjautuva ihminen on sen varassa, miten muut hänestä ajattelevat, ajautuu miellyttämään ja vaikenemaan.
Tämä on kuitenkin hyvin inhimillinen piirre. On erittäin vaikeaa olla ns oman tien kulkija jos kokee vain vastustusta tai sitä, ettei saa kannustusta muilta. Helpompaa on ajautua valtavirran mukaan. Itseohjautuvalla ihmisellä on kyky kuunnella omia syvimpiä arvojaan ja ajatuksiaan ja toimia niiden mukaan, vaikka ei miellyttäisikään niillä muita. Kuitenkaan itseohjautuvuus ei ole missään nimessä itsekkyyttä. Todella oikealla tavalla itseohjautuvalla ihmisellä on paljon enemmän 'kanttia' auttaa ja ymmärtää muita kuin ulkoaohjautuvalla, koska hänen ei tarvitse niissäkään tilanteissa hakea hyväksyntää vaan voi toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.
Ajattelen Jeesuksen olleen rohkea oman tien kulkija, joka ei pelännyt puuttua tilanteisiin, jotka sotivat hänen arvomaailmaansa vastaan. Tämä voinee toimia meille tsemppausesimerkkinä monissa arjen eettisissä tilanteissa.
Toisaalta täytyy muistaa myös hyvät neuvottelutaidot. Poikkiteloin asettumisella, jyrkkyydellä, mustavalkoisuudella ja kieltäytymällä kuuntelemasta 'vastapuolta' harvoin saa mitään hyvää aikaiseksi. On myös viisautta miettiä, miten asiansa ilmaisee, vaikka ei tingikään rehellisyydestä. Kokouksissa ja päätäntäelimissä keskustelu vaatii kykyä olla provosoitumatta, kuunnella muita ja esittää enemmänkin uusia, toimivia ehdotuksia kuin vain tyrmätä toisten ehdotuksia.
Arjen etiikka on loppumattoman kiinnostava laji, jossa meille kaikille riittää oppimista!
Pohdintoihin kannustaen,
Meiju-diakoni