Tiedotusvälineet ovat luoneet mielikuvan siitä, että valtakunnassamme olisi kestävyysvajeeksi kutsuttu ilmiö. On väitetty, etteivät rahamme riitä nykyisen kokoisen yhteiskunnan ylläpitämiseen. Siksi on väläytetty jopa pakkotyötä, jotta yhteiskunta ei romahtaisi eikä ylimmän tuloluokan kansalaisten asema valtakunnassa järkkyisi. Ainakin porvarit mieluusti puhuvat hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen puolesta ja jotkut porvarit ovat kiekaisseet ilmoille sosiaalisten tulonsiirtojen tekemisen vastikkeelliseksi.
On irvokasta, että yhteiskunnan pelastajiksi huudetaan yhteiskunnan ulkopuolisia ja heidän työpanostaan, vaikka itse asioiden sotkijat löytyvät vallan muualta. Erityisesti vallan peräkammareista: hallintoneuvostoista, johtoryhmistä, hallituksesta ja eduskunnasta.
Rahan puutteen aiheuttaman kestävyysvajeen poistaminen vaatii, ei suinkaan ensisijaisesti ruumiillista työtä, kuten sokea porvarillinen pulputus vaatii, vaan kapitalistista yritystoimintaa, joka tätä työtä luo, jos on luodakseen. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikki työ ei ole arvokasta, vaan ainoastaan se työ, josta maksetaan.
Sen sijaan, että yhteiskunta ryhtyisi vaatimaan pakkoinvestointeja yrityksiltä, niin se ryhtyy pakottamaan sosiaalisten tulonsiirtojen varassa eläviä. Siis uhreja eikä suinkaan itse syyllisiä, yrityksiä, jotka ovat nämä uhrit tai sosiaalisten tulonsiirtojen varassa elävät synnyttäneet. Osaltaan syyllisiä ovat myös julkiset organisaatiot, jotka tätä nykyä yhä enenevässä määrin ovat lähes sama asia kuin kapitalistinen liikeyritys aina kustannuslaskennan periaatteita ja asenteita myöten. Puhumattakaan johdon palkitsemisesta, jossa ei ole ollut järjen häivää vuosikymmeniin.
Niin sanotut talousalan asiantuntija ovat herättäneet ajattelevan kansalaisen mielessä hilpeyttä jo pitkään. Paitsi että näiden asiantuntijoiden ennusteet ovat pääsääntöisesti olleet vääriä, niin myös lääkkeet kestävyysvajeen poistamiseksi ovat olleet vääristyneen porvarillisen maailmankatsomuksen tuote. Erityisesti nämä työn ensisijaisuudesta höpöttävät asiantuntijat eivät näköjään ole saaneet opetusta edes yhteiskuntaopissa.
Asiantuntijan kannattaisi selvittää edes se, miten yhteiskunnat kehittyvät. Kehittyvätkö yhteiskunnat kohti automaatiota, vai kohti perinteistä "niska limassa" raatamista. Ainakin moni arkielämän havainto tukee käsitystä teknologian yhä nopeammasta kehittymisestä. Onko nyt tarkoitus tällä työhön pakottamisella pysäyttää kehityksen eteneminen? Kuljemmeko kohti sosialismia? Sosialismissahan työ oli kaiken yhteiskunnallisen elämän keskiössä.
Lähes ainoa oikea termi on sentään rakennemuutos. Pahaksi onneksi vain sen tulkinta ja sisältö ovat saaneet harhaisia ja jopa kommunistisia piirteitä. Eihän esimerkiksi rakenneuudistus voi tarkoittaa vanhojen työperäisten rakenteiden palauttamista, vaan jotakin sellaista, joka vastaa nykyaikaa. Vielä parempi, jos rakenteet osaisivat ottaa huomioon myös tulevaisuuden.
Nimenomaan näissä rakenneuudistuksissa uusi teknologia on keskeisessä asemassa, koska uusi teknologia nimenomaan luo tarpeen muuttaa rakenteita. Eihän rakenteiden muuttamisessa ole mitään mieltä, jos aiotaan vain jatkaa vanhaa menoa ja vanhoja käytäntöjä, vaikka rakenteet on uusittu.
Seikka, joka on erityisesti poliittisessa päätöksenteossa unohdettu, on se, että rakenteita pitää muuttaa radikaalisti myös muualla kuin kunnissa. Sen lisäksi pitää kysyä, onko keskittäminen edes oikea vastaus rakennemuutokseen, koska uusi teknologia mahdollistaa nimenomaan hajauttamisen. Tämä sama kysymys koskee jopa niin sanottua vihreää poliittista ajatteluakin, jonka yksi pyrkimys on liikkumisen vähentäminen kasaamalla ihmisiä suuriin kekoihin, joita kutsutaan kaupungeiksi.
Ammattiyhdistysliike vaatii niin ikään rakennemuutoksen. Lähinnä henkisen muutoksen. Onko työ ihmisen elämän pääsisältö ylipäätään? Eikö kansalaispalkka olisi järkevämpi vaihtoehto? Työhön pakottamisen sijasta yritysten pitäisi kilpailla työvoimasta ja työvoiman kohtelusta. Ei työ saisi olla yritykselle mikään itsestään selvyys. Sehän rapauttaa koko porvarillisen kilpailun idean ja vääristää markkinat kohtalokkaalla tavalla, jos yritys elää kuin sika pellossa.
On irvokasta, että yhteiskunnan pelastajiksi huudetaan yhteiskunnan ulkopuolisia ja heidän työpanostaan, vaikka itse asioiden sotkijat löytyvät vallan muualta. Erityisesti vallan peräkammareista: hallintoneuvostoista, johtoryhmistä, hallituksesta ja eduskunnasta.
Rahan puutteen aiheuttaman kestävyysvajeen poistaminen vaatii, ei suinkaan ensisijaisesti ruumiillista työtä, kuten sokea porvarillinen pulputus vaatii, vaan kapitalistista yritystoimintaa, joka tätä työtä luo, jos on luodakseen. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikki työ ei ole arvokasta, vaan ainoastaan se työ, josta maksetaan.
Sen sijaan, että yhteiskunta ryhtyisi vaatimaan pakkoinvestointeja yrityksiltä, niin se ryhtyy pakottamaan sosiaalisten tulonsiirtojen varassa eläviä. Siis uhreja eikä suinkaan itse syyllisiä, yrityksiä, jotka ovat nämä uhrit tai sosiaalisten tulonsiirtojen varassa elävät synnyttäneet. Osaltaan syyllisiä ovat myös julkiset organisaatiot, jotka tätä nykyä yhä enenevässä määrin ovat lähes sama asia kuin kapitalistinen liikeyritys aina kustannuslaskennan periaatteita ja asenteita myöten. Puhumattakaan johdon palkitsemisesta, jossa ei ole ollut järjen häivää vuosikymmeniin.
Niin sanotut talousalan asiantuntija ovat herättäneet ajattelevan kansalaisen mielessä hilpeyttä jo pitkään. Paitsi että näiden asiantuntijoiden ennusteet ovat pääsääntöisesti olleet vääriä, niin myös lääkkeet kestävyysvajeen poistamiseksi ovat olleet vääristyneen porvarillisen maailmankatsomuksen tuote. Erityisesti nämä työn ensisijaisuudesta höpöttävät asiantuntijat eivät näköjään ole saaneet opetusta edes yhteiskuntaopissa.
Asiantuntijan kannattaisi selvittää edes se, miten yhteiskunnat kehittyvät. Kehittyvätkö yhteiskunnat kohti automaatiota, vai kohti perinteistä "niska limassa" raatamista. Ainakin moni arkielämän havainto tukee käsitystä teknologian yhä nopeammasta kehittymisestä. Onko nyt tarkoitus tällä työhön pakottamisella pysäyttää kehityksen eteneminen? Kuljemmeko kohti sosialismia? Sosialismissahan työ oli kaiken yhteiskunnallisen elämän keskiössä.
Lähes ainoa oikea termi on sentään rakennemuutos. Pahaksi onneksi vain sen tulkinta ja sisältö ovat saaneet harhaisia ja jopa kommunistisia piirteitä. Eihän esimerkiksi rakenneuudistus voi tarkoittaa vanhojen työperäisten rakenteiden palauttamista, vaan jotakin sellaista, joka vastaa nykyaikaa. Vielä parempi, jos rakenteet osaisivat ottaa huomioon myös tulevaisuuden.
Nimenomaan näissä rakenneuudistuksissa uusi teknologia on keskeisessä asemassa, koska uusi teknologia nimenomaan luo tarpeen muuttaa rakenteita. Eihän rakenteiden muuttamisessa ole mitään mieltä, jos aiotaan vain jatkaa vanhaa menoa ja vanhoja käytäntöjä, vaikka rakenteet on uusittu.
Seikka, joka on erityisesti poliittisessa päätöksenteossa unohdettu, on se, että rakenteita pitää muuttaa radikaalisti myös muualla kuin kunnissa. Sen lisäksi pitää kysyä, onko keskittäminen edes oikea vastaus rakennemuutokseen, koska uusi teknologia mahdollistaa nimenomaan hajauttamisen. Tämä sama kysymys koskee jopa niin sanottua vihreää poliittista ajatteluakin, jonka yksi pyrkimys on liikkumisen vähentäminen kasaamalla ihmisiä suuriin kekoihin, joita kutsutaan kaupungeiksi.
Ammattiyhdistysliike vaatii niin ikään rakennemuutoksen. Lähinnä henkisen muutoksen. Onko työ ihmisen elämän pääsisältö ylipäätään? Eikö kansalaispalkka olisi järkevämpi vaihtoehto? Työhön pakottamisen sijasta yritysten pitäisi kilpailla työvoimasta ja työvoiman kohtelusta. Ei työ saisi olla yritykselle mikään itsestään selvyys. Sehän rapauttaa koko porvarillisen kilpailun idean ja vääristää markkinat kohtalokkaalla tavalla, jos yritys elää kuin sika pellossa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onko vaippa taas täynnä ja kestavyysvaje uhkaa alushousuja? Pitääkö vaipat saada ay-liikkeen laskuun vai pannaanko kaikki töissäolijat maksamaan vaipanvaihto?
Kysypä sitä aatetovereiltasi, porlvareilta!