Ei ollut mikään yksilön henkilökohtaisen uskonnonvapauden riemusaatto, vaan päättyin tuon ajan yleisten uudistuspaineden ja poliittisen tilanteen summana, uudenlaisen kirkkojärjestelmän syntymiseen yleiskirkollisena laitoksena, katolisuuden rinnalle jakamaan kirkkojen ja sen ruhtinaiden herravaltaa vain hiukan uudistetussa muodossa, joka oli itseasiassa oleellisilta osiltaan "katsomista taaksepäin", eikä johtanut suinkaan mihinkään Raamatun mukaiseen uskovien Jumalan seurakuntien ja Jumalan lasten kirkkauden vapauteen, vaan raamatulle vieraiden uusien tunnustusten ja dogmien luomiseen, - ja siis jopa sellaisten jotka vain korvasivat ankarien uskontolakien tukemana sekä katolisen- että luterilaisen kirkon jaetun monopoliaseman saksalais-roomalaisessa keisarikunassa myöhäiskeskiajalla. Näiden kirkkojen kanssa toisinajatteleviin kohdistettiin edeenkin kaikkien refomoitujen ja ns. evankeelisten protestanttienkin toimesta ankaria uskontolakeja, - eikä näiden valtiouskontojen/ kansankirkkojen vaikutuspiirissä sallitu mitää todellista uskonnonvapautta, tai vetoamista käytännössä todeksi elettyihin Raamatun opetuksiin, eli ns. uskonpuhdistus oli vain Suuren verisen poton ja sen sikiö - keskinäistä näennäisesti uudistettua katolisperusteista vallanjakoa. Kyseessä oli siis vain Saksan ja sen vaaliruhtinaiden uusi vallanjako, joka toteutetiin uskonnollis-poliittisina liittoina luterilaisaluella ruhtinaiden valinnan määrätessä sen mihin uskontoon heidän hallintavalaansa kuuluvien alamaisten oli samaistuttava, jopa kuolemantuomioden uhalla, joten on aivan oikein sanoa: Lutherin kirkkouudistusta "pelkäsi katolisuuden uudelleen muovailuksi".
Lutherin reformin vaikus kirkkoon ja yhteiskuntaan
Balttis näkemyksiä:
1<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Augustinolaismukki Lutherin kasvattaminen Occamilaisen filosofian mukaiseen ajatteluun näkyy parhaiten siinä, miten hän senjälkeen, kun oli ensin omaksunut katoliseksi papiksi valmistuttaan transsubstantiaatio-opin mukaisen ehtoolliskäsityksen vaihtoi sen jo Berengarin ehtoolliskiistan esiinnostaman filosofian mukaiseen "kahden substanssin, mutta yhden accidenssin" oppinäkemykseen - tästä ihmisjärjen käsityskyvyn muka ylittävästä yliluonnollisesta sakramentista.
Jos tehtäisiin kyselytutkimus luterilaisten keskuudessa siitä miten katolinen ja luterilainen ehtoollisoppi eroaa toisistaan, saattaisi olla etteivät edes papit osaisi kertoa näiden kahden ehtoollisopin todellisesti eroavat toisistaan juuri lainkaan, kuten myös tietojani mukaan asiaa tutkinut Kari Kuulakin on asiata julkisuuteen todennut. Itseasiassa ero on vain ikääkuin sanaleikki ja molemmat myöntävät ehtoollisaineiden näkyvien olomuotojen säilyvän sekä konsektroinnin että sitä seuraavan transsubstantiaation jälkeen edeleenikin samoina eli leipänä ja viininä. Kysymys on vain papeiksi ja piispoiksi naamiotuneiden filosofien sarkastisten saivartelujen nyansseista - joilla ei ole mitään merkitystä edes occultistisissa oliomaailmaissa tai niiden ilmenevinä prinsiippeinä.