Miten näistä ajatuksista eroon?!

Minulle nousee välillä ihan typeristä asioista vinoutuneita ajatuksia erästä tapailemaani naista kohtaan. Jos ei vaikka hetkeen ole ottanut yhteyttä saatan alkaa kuvittelemaan hänen tapailevan jotain muuta. Ja mitä sitten vaikka tapailisikin? Ei me seurustella. Olen ehkä itse isommin jo ihastunut/rakastunut tähän naiseen kuin mitä hän minuun.

Tiedän että ajatukseni on typeriä ja niille ei ole sinänsä mitään perustetta edes. Nainen ei ole toistaiseksi ainakaan kertaakaan antanut syytä mihinkään epäilyihin.

Tai kerran kun juttelimme tapailun viemisestä seuraavalle tasolle hän sanoi ettei ehkä olisi siihen vielä valmis. Pitää minusta kovasti ja haluaa tosi paljon olla yhteydessä ja minun luona. Ja tosi tiiviisti me ollaankin kuitenkin.

Yritän jatkuvasti ajatella järkevästi ja että en voi enkä saa olla niin omistushaluinen ja etten saa antaa sen vaikuttaa meidän väleihin. Lisäksi yritän jatkuvasti järjellä ajatella, että ajatukseni (varsinkaan osa niistä) ei ole millään lailla järkeviä taikka perusteltuja. Silti aivan kuin aivoissa olisi joku oma kemiallinen reaktio menossa, jota en voi järjellä hallita. Ajatukset puskee esiin eri muodoissaan. Siis ajatukset siitä, että hän tapailee muita, harrastaa seksiä suurinpiirtein joka käänteessä suurin piirtein jokaisen miespuolisen kaverinsa kanssa jne. Nämä ajatukset saavat minut voimaan pahoin ja erityisesti siitä syystä, että tiedän niiden olevan ihan sairaita. Vihaan itseäni toisinaan nuiden ajatuksien takia. Lisäksi jatkuva kamppailu ajatusten kanssa saa minut voimaan fyysisesti pahoin. Maha menee sekaisin, päässä huimaa yms. Kerran jouduin perumaan tapaamisen naisen kanssa pelkästään sen takia, että maha oli tästä aivan sekaisin. Enkä tietenkään kehdannut kertoa oikeaa syytä. Vetosin työkiireisiin, joka myös osittain oli totta. Aika paljon hommia jää tekemättä ihan vain sen takia, etten koe olevani aina työkykyinen, kun tämä olo ottaa vallan.

Olen varannut pari aikaa ammattiauttajalle, mutta tuntuu sen olevan niin hidasta. Jonottamiseen menee muutama viikko ja senkin jälkeen tapaamisia on tipoittain. Tuntuu, että pitäisi päästä kertomaan asioista juuri silloin kun on se pahin olo päällä.

Olen yrittänyt itse etsiä syytä tälle. En ole omasta mielestäni muuten mikään sekopää vaan aika normaali työssäkäyvä ja urheileva mies ja lisäksi tuntemieni ihmisten mukaan hyvinkin sosiaalinen. Joitain vuosia sitten olin suhteessa, jossa oli pettämistä ja selkäni takana vehkeilyä ja olen miettinyt, että onko se voinut jättää näin syvät arvet. Olen luonteeltani omasta mielestä kuitenkin melko herkkä ja ehkä enempikin pehmotyyppiä, vaikka ulkoinen karski olemukseni ehkä sanoo toista.

Nyt ois hyvät neuvot tarpeeseen!