Näen joskus asiat piirroksina, sarjakuvina tai filminpätkinä mielessäni.
Eräs lyhytfilmi jota aina silloin tällöin mielessäni katselen näyttää kaikki (vaikkapa vain kristin)uskovat kaikkina aikoina, jotenkin nopeutettuna siis heidän koko elämänsä.
Kuvitelkaa sellaista filmiä:
Pikkuruisia ihmisiä touhuamassa uskonsa puolesta; taistelemassa, tappamassa, lähetyssaarnaamassa, valtavia kirkkoja rakentamassa. Pienestä karusta maapalasta ja sen oikeasta merkityksestä ja hallinnasta verissäpäin sotimassa.Oikeudenkäynneissä jumalattomuudesta todistamassa ja tuomitsemassa, noituudesta syyttämässä ja polttoroviotuomioita jakelemassa.
Uskonnollisten tekstien sanamuotoja ruotimassa ja käännösten vivahteita miesvoimin hiomassa. Tötteröhatuissa keekoilemassa ja arvokkaasti totuuden sanoja jakelemassa.
Väittelemässä siitä minkäpituinen helma tai lahje sopii kenellekin tai millaiset hiukset tai niiden puute, millainen huivi tai hattu vai eikö päähinettä ollenkaan.
Kiistelemässä siitä kuka saa rakastaa ketä ja milloin ja kuka sen voi hyväksyä ja millaisin menoin.
Kaikilla mielessä oma versio jostakin ikuisesta ihmemaailmasta jossa se oikea tosi hauskuus sitten vasta alkaa ja punnukset tasataan, ja sitä varten tässä elämässä kannattaakin saarnata, uhrautua, kärsiä, taistella, vahtia toisia, pidättäytyä milloin mistäkin ja jopa silpoa itseään ja lapsiaan.
Ja sitten jokainen pikkuruinen ihminen jossakin vaiheessa kuolee, kups.
Ja siinä se.
Eräs lyhytfilmi jota aina silloin tällöin mielessäni katselen näyttää kaikki (vaikkapa vain kristin)uskovat kaikkina aikoina, jotenkin nopeutettuna siis heidän koko elämänsä.
Kuvitelkaa sellaista filmiä:
Pikkuruisia ihmisiä touhuamassa uskonsa puolesta; taistelemassa, tappamassa, lähetyssaarnaamassa, valtavia kirkkoja rakentamassa. Pienestä karusta maapalasta ja sen oikeasta merkityksestä ja hallinnasta verissäpäin sotimassa.Oikeudenkäynneissä jumalattomuudesta todistamassa ja tuomitsemassa, noituudesta syyttämässä ja polttoroviotuomioita jakelemassa.
Uskonnollisten tekstien sanamuotoja ruotimassa ja käännösten vivahteita miesvoimin hiomassa. Tötteröhatuissa keekoilemassa ja arvokkaasti totuuden sanoja jakelemassa.
Väittelemässä siitä minkäpituinen helma tai lahje sopii kenellekin tai millaiset hiukset tai niiden puute, millainen huivi tai hattu vai eikö päähinettä ollenkaan.
Kiistelemässä siitä kuka saa rakastaa ketä ja milloin ja kuka sen voi hyväksyä ja millaisin menoin.
Kaikilla mielessä oma versio jostakin ikuisesta ihmemaailmasta jossa se oikea tosi hauskuus sitten vasta alkaa ja punnukset tasataan, ja sitä varten tässä elämässä kannattaakin saarnata, uhrautua, kärsiä, taistella, vahtia toisia, pidättäytyä milloin mistäkin ja jopa silpoa itseään ja lapsiaan.
Ja sitten jokainen pikkuruinen ihminen jossakin vaiheessa kuolee, kups.
Ja siinä se.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sanoisin että hukkaat heitettyä elämää. Unelmia ja haaveita toki pitää olla, ne pitää liikkeessä, mutta jalat pitää silti pitää maassa. Välillä tekee hyvää tömähtää takaisin maan pinnalle.
hukkaan*
Niinpä.
Paljon haaveita ja toiveita ja uhrautumista, odotusta siitä että sitten vasta kaikki oikein alkaa kun täältä päästään - ja sitten kups.
Minusta siinä on jotakin hyvin koskettavaa. Ja hassua.
Usein unihorroksessa tulee kehiteltyä ihan käsikirjoituksiakin. No, lyhytelokuviin vaan, mutta kuitenkin niin, että idea on siinä valmiina.
Ei ne koskaan mitään uskonnollisia juttuja ole, vaan enemmänkin tapahtumia todellisesta elämästä. Tai siis ainakin sellaisista tapahtumista, joita oikeasti saattaisi tapahtua.