PÄIVÄN SANA

Hei

Tässä on oikein hyviä näkökulmia, kiitos. Mutta kutsun tai tehtävän äärellä me ihmiset olemme erilaisia.

Siksi haluaisin lisätä jotain: Ajattelen, että Jumalalta saatu kutsu ja tehtävä voivat olla myös juuri sellaisia, johon ihminen lähtee iloiten ja joissa ihminen voi käyttää kaikkia niitä lahjoja, joita hänellä on. Jumalan antama tehtävä on sellainen, jossa ihminen voi toteuttaa itseään ja omia parhaita kykyjään. Usein vain me ihmiset olemme myös itsellemme vieraita, emme tunne itseämme ja siksi myös epäröimme.

Haluaisin rohkaista jokaista etsimään omaa tehtäväänsä kirkossa, seurakunnassa ja maailmassa. Kaikkia tarvitaan, meidän ihmisten tehtävänä on rakentaa maailmasta parempi. Seesteistä tietä ei ehkä ole luvassa, mutta milloin elämä on seesteistä? Jumalan siunaus kätkeytyy itse tehtävään.

Päivi-pappi Hämeestä

Painakaa siis mieleenne, että niin kuin isä kasvattaa lastaan, niin Herra, teidän Jumalanne, kasvattaa teitä. Noudattakaa hänen käskyjään, kulkekaa hänen tietään ja pelätkää häntä.
5 Moos. 8:5–6

Pelkäämme toisia ihmisiä. Emme välttämättä kädet täristen ja kauhuissamme, vaan hienovaraisemmin. Se ilmenee pyrkimyksenä käyttäytyä niin kuin muut. Emme tahdo olla poikkeavia, toisinajattelijoita, erilaisia. Myötäilemme vallitsevia mielipiteitä ja ihailemme rohkeita rajojen rikkojia. Maailma pitää rohkeutena rajattomuutta ja omien mielihalujen mukaan elämistä. Jumala kehottaa meitä kuitenkin pelkäämään vain häntä ja noudattamaan hänen käskyjään. Kun näin teemme, saatamme olla vanhanaikaisia väärinajattelijoita, mutta omassatunnossaan toiset kuitenkin tietävät meidän elävän tällöin oikein. Kristityt, jotka pysyvät itseään korottamatta sanan perustalla ja neuvovat muitakin niin tekemään, saavat eritavoin ajattelevien kunnioituksen. Kristitty, joka keskittyy osoittamaan omaa samanlaisuuttaan maailman kanssa, herättää puuhillaan lähinnä hilpeyttä. Olkaamme lujasti, mutta lempeästi Jumalaa pelkääviä ihmisiä. Sillä tiellä saamme siunauksen.

Kiitos myös Päivi- papille kirjoituksesta.

Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän.
Jes. 57:19

Mitä läheisempi on menetetty rakas, sitä lohduttomampi on suru ja syvempi kaipaus. Kuolema on suuri rikkoja, erilleen viejä, yksinäisyyteen jättäjä. Kuinka kukaan voi kestää läheisen kuoleman ilman iankaikkisen elämän toivoa? Kuolema kuuluu elämään, sanotaan. Se on jokaisen tie, muistutetaan. Menetys kuuluu ihmisen osaan, ja siksi on syytä katsoa eteenpäin, antaa menneiden olla, neuvotaan. Tuovatko neuvot toivon surevalle? Lohduttavatko ne vai saattavatko epätoivoon?

Jumala voi antaa jokaiselle surevalle toivon, joka ei perustu lohduttomiin totuuksiin tai epätodellisiin haihatteluihin. Jumala lupaa viedä taivaaseen ne, jotka hänen luokseen tulevat ja sitä häneltä pyytävät. Taivaassa saamme kohdata rakkaamme jälleen ja vielä siinä ihmeellisessä olotilassa, jossa synti ja murhe ovat poissa. Surevien huulilla voi kaipauksen keskellä elää kiitos Jumalalle, vaikka suru olisi vielä voimakkaana läsnä. Kaipaus kun ei ole jälleennäkemistä odottavalle toivotonta surua, vaan joskus jopa iloista odotusta. Vähäsarja.

Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.
Ps. 51:3

Daavid on Raamatun keskeisimpiä henkilöitä. Hän sai monia armonosoituksia Jumalalta. Hän on Psalmien tekstien keskeinen kokija ja kirjoittaja ja häneen viitataan tuon tuostakin Uudessa testamentissa. Mutta mitä tämä pyhä mies tekikään? Aviorikoksen, josta seurasi kylmäverinen ja harkittu murha ja valheiden tie. Daavidin elämä opettaa: joka luulee olevansa vahva, olkoon valppaana. Kuka tahansa voi langeta mihin tahansa syntiin ellei Herra häntä varjele ja ellei hän elä sanan varassa herkällä omallatunnolla. Daavid sai vielä armon mielenmuutokseen. Profeetta Natan saapui Daavidin luo ja kertoi, miten rikas mies, jolla oli monia lampaita, otti köyhän miehen ainoan lampaan vieraitaan varten. Daavid suuttui ja sanoi, että mies, joka noin teki, on kuoleman oma. Silloin Natan sanoi Daavidin särkeneet sanat: ”Se mies olet sinä.” Daavid tajusi tekonsa ja tunnusti syntinsä. Psalmista 51 voimme lukea Daavidin silmien avautumisen syvät tunnelmat.

Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi!
Jer. 15:16

Jumalan sanalla on se ominaisuus, että kun sitä oikein käytetään, se tekee ihmisen vapaaksi ja iloiseksi. Sana ei sido minkäänlaisen orjuuteen, ei tunteiden orjuuteen eikä lain täyttämisen orjuuteen. Se ei jätä ihmistä ansaitsemaan pelastusta omin teoin. Tekojen tie pelastuksen tienä johtaa syvään juoksuhiekkaan, jossa upotaan sitä syvemmälle, mitä voimakkaammin pyristellään. Jumalan sanan lupaukset vapauttavat synnin ja lain alta. Ne virittävät heikon ihmisen sydämeen toivon laulun, sillä ne jakavat armoa sumeilematta jokaisen kaipaavan omistettavaksi. Voimakkaammin kuin syntimme voivat koskaan saarnata tuomiota tai kadotusta, saarnaavat Jeesuksen risti ja veri anteeksiantamusta. Jumalan Karitsan armollisia kasvoja katsellessamme, sanan äärellä viipyessämme Pyhän Henki lohduttaa ja hoitaa rikkinäistä sieluamme. Sydämen täyttää ilo, onhan Herramme kutsunut meidät omakseen.

Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.
Ps. 90:12

Kristityt ovat aina odottaneet Jeesuksen paluuta ja uutta taivasta ja maata. Älköön tämä lohdutus koskaan hävitkö sydämistämme. Jalat mullassa, sydän taivaassa, se on terveen uskonvaelluksen merkki. Mutta kuka muistuttaa meitä enää taivaan ilosta, todellisesta elämästä, jonka varjoa tämä nyt näkyvä vain on? Taidamme liiaksi keskittyä elämän parantamiseen, ja se on kovin lyhytnäköistä. Rajallisesta elämästä ja taivaan kodista muistuttaakseen Jumala antaa omilleen koettelemuksia. Ne ovat kuolemisen harjoituksia ja köysien irrottajia, jotka opettavat viisaan sydämen taitoja. Koetuksissa opitaan suhtautumaan elämään ja kuolemaan niin kuin kristityn kuuluu. Sairasvuoteet ovat korkeakouluja, joiden opit ovat helppoa elämää syvemmät. Elämän rajallisuuden kohtaaminen synnyttää yllättäen kiitollisuutta ja elämäniloa. Ymmärretään, mistä lahjasta saadaan nyt nauttia ja mitä kohti ollaan kulkemassa.

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.
Gal. 5:1

Älä anna sitoa itseäsi ihmisten orjuuteen. Älä synnin orjuuteen, äläkä käskyjen, kieltojen tai toisten määrittelemän hengellisyyden ja sen lakien orjuuteen. Olemme luonnostamme käskyjen täyttäjiä ja ansioajattelijoita, joille armo on vierasta. Jeesus on kuitenkin nimeltään juuri Vapahtaja, hän vapauttaa orjat kahleista, olivatpa ne mitä tahansa. Jeesus siirtää synteihin kuolleet ja käskyihin uupuneet pimeästä valoon ja nostaa heidät armon raikkaisiin tuuliin. Siellä, missä evankeliumia sanotaan julistettavan, on aina kysyttävä, mikä tai kuka on keskiössä. Ihminen vai Jeesus? Omat teot vai Jumalan teot? Omat kokemukset vai Jeesuksen kokemukset Golgatalla? Pyhä Henki osoittaa aina Kristusta ja korottaa hänen ristintekonsa ylistyksen keskiöön. Elääkö keskuudessamme siis evankeliumin ilo? Arvioimmeko aikaa ja henkeä oikein? – Ilman vapaata ja lahjaksi julistettavaa evankeliumia ei ole olemassa armoakaan.

Ensmäisrtä kertaa pitkään aikaan aiheen mukainen, asiallinen ketju eikä mikään venäjänmiehitysisraelfanitusmaalisuikaleufouniketju. Palstariehujan haistattelu ketjun keskellä vain vähän rikkoo harmoniaa.

Silloin Herra lohdutti enkeliä ja puhui hänelle lempeästi. Enkeli, joka puhui kanssani, lausui minulle: ”Julista ja sano: Näin sanoo Herra Sebaot: – Minä rakastan palavasti Jerusalemia, minä puolustan Siionia.”
Sak. 1:13–14

Kun taivaan ja maan Herra, Kaikkivaltias Jumala, puhuu lempeästi Jumalan kaupungin ja kansan puolesta, on kaiken muun vaiettava. Jumala rakastaa palavasti omiaan, hän puolustaa meitä kaikella voimallaan. Kuka meitä voisi vahingoittaa? Pahan valta on vain rakkikoiran valtaa, oivalsi Luther kirkkaasti, ja sen voima on rajattua ja luvanvaraista. Kun Herra Jumala sanoo: ”Ei enempää.”, kun hän määrää rajan, jota ei ylitetä, raja on silloin siinä. – Älä siis pelkää, herkkä kristitty, pahan äänekästä mylvintää tai sen pelottavia puheita. Sinuun ei kukaan voi koskea ilman Kaikkivaltiaan lupaa. Olet Jeesuksen sovintoveren suojassa jokaisena elämäsi päivänä, myös silloin, kun pelko on syystä tai toisesta läsnä. Turvassa olet silti, Jumalan lapsen tavoin. Herra lupaa sinulle: ”Vielä minä annan Siionille lohdutuksen” (Sak. 1:17). Vielä sinäkin saat pelkoosi rauhan.

Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku.
Ps. 31:13

Nämä kokemukset ovat kristityille kipeitä, mutta yllättävän tavallisia. On kuin kylmä viima kulkisi ylitse ja olisit täysin yksin tässä maailmassa. Kokemusta saattaa vahvistaa niiden ystävien kaikkoaminen, jotka eivät kykene kohtaamaan heikkouttamme. Tai päinvastoin: innokkaat uskovat päättävät päästää heikon vaivoistaan ja ahdistuksistaan ja pommittavat häntä raamatunlausein ja parantajien lupauksin. Lutherin mukaan vaikeita kokemuksia kuitenkin sallitaan siksi, että uskomme harjaantuisi ja kasvaisi ja jotta Jumala saisi osoittaa meille isällisen varjeluksensa. Kärsimykset auttavat kahdella tavalla. Hengessä voimakkaina saatamme luulla, että voima on omaamme ja pidämme sitä ominaisuutenamme. Luontomme kiintyy lahjoihin, ei niiden antajaan. Heikkous varjelee ylpeydeltä. Toiseksi kärsimykset auttavat huomaamaan, että Raamatun pyhät ovat kärsineet samoin, ja tämän rohkaisemina me kestämme paremmin oman ahdinkomme. Vähäsarja.

Armahtakaa niitä, jotka epäilevät.
Juud. 1:22

Sydän kääntyy herkästi tarkkailemaan omaa uskoa. Olenko uskossa, kun en tunne mitään erityistä? Olenko uskossa, kun Jumala ei puhu minulle millään tavalla? Olenko uskossa, kun minulla on tällaisia epäilyksiä ja kysymyksiä, jotka eivät kristitylle oikein sovi? Uskon laadusta ja uskon tunteesta tulee nopeasti se mitta, joka määrittelee suhteemme Jumalaan. Meitä ei kuitenkaan kutsuta uskomaan uskoomme, vaan Jeesukseen, joka uskon antaa. Usko on turvautumista Jeesukseen, häneen luottamista silloinkin, kun ei tunnu miltään tai epäilys pyrkii valtaamaan mielen. Jeesus on Herramme kaikissa tilanteissa ja kaikenlaisissa tunnelmissa ja kaikenlaisten kysymysten keskellä. Jeesus on Herra, ei meidän ailahteleva sydämemme. Taivaassa me kyllä tulemme näkemään ja ymmärtämään kaiken, mutta vasta silloin. Nyt elämme uskossa, luottaen häneen, jota emme ole vielä nähneet.

otisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pelastaja!
Jes. 45:15

Karin piirroksessa hienot herrat istuvat valtavan kämmenen päällä ja keskustelevat viisaina siitä, onko Jumalaa olemassa. Kun me kerran saamme nähdä Jumalan taivaan ja Herramme Jeesuksen kasvoista kasvoihin, havaitsemme, kuinka täydellisesti Jumalan suojelus, johdatus ja siunaus ovat täyttäneet koko elämämme, vaikka emme sitä kyenneet aistein havaitsemaan. Salattu Jumala, elämän ylläpitäjä, on lähellä myös niitä, jotka eivät koskaan suostu uskomaan häneen. Niin paljon Jumala heitäkin rakastaa, että antaa heille ruokaa, kodin, ystäviä ja muita lahjoja pitäen heidän elämäänsä yllä. Jopa pilkkaajat nauttivat Jumalan lahjoista, joita ilman he eivät eläisi hetkeäkään. Todellakin, salattu mutta elävä Jumala rakastaa meitä. Todellakin, hän on tässä aivan vieressä koko matkan. Todellakin, hän antaa omilleen siunauksensa ja muille siinä sivussa.

Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden.
Ef. 1:4–5

Uskaltaisimmeko rohkeasti ajatella, että Jumala on kanssamme joka päivä ja että elämämme kipeätkin kohdat ovat hänen ennalta laaditun suunnitelmansa säikeitä? Säikeitä, jotka kokonaisuuden tähden pitää kutoa, vaikka emme mitenkään kykene näkemään niissä mitään kaunista tai opettavaista. Uskaltaisimmeko uskoa levollisesti, että kaikessa, mitä meille tapahtuu, on mielensä? Olisiko Herramme antama elämä monimutkaisuudessaan niin suora ja viisas, että se ylittäisi täysin käsityskykymme? Koska Jumala on määrännyt ennalta meidät yhteyteensä, me emme voi olla tuuliajolla Tekijältämme. Tunnemaailmamme saattaa olla sekaisin, mutta Jumala on kanssamme joka hetki. Hänellä ei ole varjeluksessa tai johdatuksessa vapaajaksoja. Jumalan suunnitelma elämämme suhteen liikkuu vain pidemmällä aikajänteellä, kuin miltä meistä juuri tänään hyvältä tuntuisi.

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta.
Luuk. 1:57–59

Roomalaiset antoivat pojalle nimen yhdeksän päivän iässä, kreikkalaiset seitsemän tai kymmenen. Juutalainen vanha käytäntö oli antaa nimi kahdeksantena päivänä ympärileikkauksen yhteydessä. Ympärileikkauksen taustalla vaikutti Jumalan uskollisuuden vala: ”Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (Jes. 43:1) Kuten usein nykyään kasteen yhteydessä, niin myös silloin nimi paljastettiin vasta seurakuntaan liittämisen sakramentin yhteydessä. Ympärileikkaus oli sakramentti vanhan liiton aikana ja se tarkoitti valaa, uskollisuuden vakuutusta ja pyhää muistutusta. Kaste on uuden liiton ympärileikkaus, niin kuin Kolossalaiskirjeessä todetaan: ”Häneen teidät on yhdistänyt Kristuksen ympärileikkaus, jossa synnin luonto riisutaan pois. Teidäthän haudattiin yhdessä hänen kanssaan kasteessa ja myös herätettiin hänen kanssaan eloon, kun uskoitte Jumalaan.” (Kol. 2:11–12) Vähäsarja

Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia.
Gal. 1:6–7

Evankeliumi ei syvimmältään ole sanoma elämän muuttumisesta, vaikka elämä saattaa paljonkin muuttua sen vaikutuksesta. Evankeliumi ei ole sanoma kokemuksesta, vaikka saatamme kokea kaikenlaista löytäessämme Jeesuksen ja hänessä olevan armon. Evankeliumi on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Iloa siitä, että ristin sovitus on tapahtunut meidän puolestamme ja syntimme ovat anteeksiannetut. Moralistinen kristinusko panee toivonsa hyvään elämään. Rationalistinen kristinusko panee toivonsa järjen perusteluihin. Mystinen kristinusko panee toivonsa kokemuksiin tai hiljaisuuteen, jossa pelastus löytyy omasta sydämestä. Kristinuskon evankeliumi ei ole mitään näistä. Evankeliumi on sanoma Jumalan Karitsasta, joka on ottanut pois maailman synnin. Evankeliumi on sanoma Jeesuksen ristinsovituksesta ja ylösnousemuksesta. Se on iloa siitä, että kaikki on jo tehty puolestamme taivaaseen pääsemiseksi.

Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut. Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä.
Apt. 20:28–29

Seurakunta voidaan irrottaa Jumalan sanasta hurskaalla tavalla. Sille on tunnusomaista, että Pyhä Henki esitellään voimavaikutuksena tai voimavirtana, ei todellisena Jumalana, jota uskontunnustuksen mukaan kumarretaan ja kunnioitetaan yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Tämän opetuksen mukaan ihminen päättää, milloin Pyhä Henki on läsnä ja millä tavalla. Mitä Pyhän Hengen sopii tehdä, mitä ei. Kristitty irtautuu sanasta ja joutuu harhaan helpoiten juuri hurskaalla tavalla, huomaamatta. Jumalan sanan ohjeet muuttuvat puheeksi omista tunteista, puheeksi kosketuksesta ja siunausten etsimiseksi. Hurskaan sanasta irtautumisen seuraus on se, ettei ole enää todellisuudessa Jumalan sanan auktoriteettia vaan vain kokemuksen auktoriteetti. Mikä toimii, on oikeaa. Mikä ei näytä toimivan, ei ole niin vakavasti otettavaa. – Jeesus on seurakunnan verellään lunastanut ja sen varjeleminen hurskailtakin harhoilta on paimenten tärkeä tehtävä.

Kiitos kiittämästä, Ninni.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista.
1 Piet. 3:4

On erikoista, miten paljon kärsineiden, mutta kärsimyksensä Jumalan kädestä ottaneiden ihmisten lähellä on niin hyvä olla. Heidän elämänilonsa ja tyytyväisyytensä on tarttuvaa. Heissä ei ole mitään puristavaa, vaativaa tai ahdistavaa. Herran kanssa elämän pimeän kohdanneiden ja katkeroitumatta selvinneiden kristittyjen lähellä voi käsin kosketeltavasti tuntea, mitä tarkoittaa ”salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki”. Sellaisessa ihmisessä voi nähdä toteutuneena kehotuksen: ”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon.” Aidosti vapaan ja Jumalassaan tyytyväisen ihmisen lähellä on helpompi uskoa olevansa itsekin Jumalalle rakas ja arvokas. Hänen lähellään on henkistä tilaa, lempeyttä ja armon avaruutta. Jumala sanoo, että sydämen ihmisen lempeä ja sävyisä henki on hänen silmissään kallisarvoista. Miksi me haikailemme mieluummin kovaäänisen ja aggressiivisen kristillisyyden perään?

Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.
Matt. 5:20

Jeesus ei ole syntiä ymmärtävästi katseleva kaverijumala. Jeesus ei tullut pehmentämään Vanhan testamentin kovalta kuulostavaa Jumalan lakia, vaan hän tuli kiertämään lain ruuvipenkin loppuun saakka. Jeesushan totesi, että sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Nyt hän toteaa, että lakia on noudatettava paljon paremmin kuin kiivaimmat lakihurskaat, muuten ei taivas aukea. ”Älä tapa” -käskyn selityksessä Jeesus puhuu siitä, kuinka jo vihoissaan oleva on ansainnut oikeuden tuomion ja hulluksi toista haukkuva on ansainnut helvetin tulen. Tai että se, joka katsoo vierasta naista himoiten, on jo syyllistynyt aviorikokseen. Tästä lainkiristämisestä ei kukaan meistä selviä puhtaana. Vain Jeesuksen veri voi siksi puhdistaa sydämen, ja siten me voimme tavoittaa taivaan. Armahdettavaksi, toistuvasti, tulee jokaisen meistä taipua. Vähäsarja

Minä olen Herra. Ei ole ketään toista, ei ole muuta jumalaa kuin minä. Vaikka sinä et minua tunne, minä vyötän sinut.
Jes. 45:5

Kun Kristus saapuu luoksemme, seuraa mukana aina myös risti. Ristin kantaminen taivuttaa suostumaan Jumalan tiehen, joka ei ole oman mielemme mukainen. Toinen tulee ja vyöttää ja vie sinne, minne ei ehkä aiottu ollenkaan lähteä. Pyhä risti vaikuttaa oman tahdon ja ylpeyden kuolemisen, tuo nöyryyden ja Jumalan janon, antaa seuraamisen tahdon. Ristinkantamista opettelemme koko elämän. Hyvänä päivänä on helppo uskoa Vapahtajaan ja tunnustaa hänen nimeään. Raskaana päivänä se on jo toista, kuoleman edessä tunnustus on Pyhän Hengen puhdasta lahjaa. Voimastaan riisuttu uskova, joka turvaa Isään Jumalaan, on kuitenkin Pyhän Hengen lempeä kantaja. Pyhä Henki huutaa lakkaamatta sydämessä Isää avuksi, vaikka hänen läsnäoloaan ei kykenekään tuntemaan. Henki tietää, että Isä kääntää lupauksensa mukaan kasvonsa heikon puoleen ja antaa hänelle rauhan. Vähäsarja

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun.
Luuk. 2:25–26

Simeon luotti Jumalan lupaukseen, vaikka odotus kohdistui täysin uskomattomaan asiaan: maailman Vapahtajan syntymiseen. Pyhä Henki vaikuttaa aina luottamusta Jumalan sanoihin, olivat ne pieniä tai suuria. Simeon on esimerkki Pyhän Hengen työstä, joka tekee ihmisestä ”maan hiljaisen”. Ihmisestä tulee pienempi, Herrasta suurempi. Simeon luotti lupauksiin aivan samoin kuin ne kaksi, joiden uskoa Jeesus ylisti suureksi. Toinen oli sadanpäällikkö, joka sanoi, että avun saamiseen riittää vain sana Jeesukselta. Toinen oli nainen, joka ei pitänyt itseään arvollisena armoon ja pyysi saada vain murusia isännän pöydältä niin kuin koira. – Todellinen hurskaus on silmiltämme peitossa, ja yleensä me sen arvioimisessa erehdymme. Vähäsarja.

Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: ”Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo.” Ja isä itki Joosefia.
1 Moos. 37:35

Kuinka lohduton voikaan suru olla, kun se koskettaa riittävän läheltä. Jaakob luuli poikansa Joosefin kuolleen ja suri tätä niin, ettei lohdutuksesta huolinut. Suru oli liian suuri lohdutettavaksi. Elämä oli muuttunut liian synkäksi, jotta se voisi tarjota enää mitään arvokasta. Näitä surun teitä Isä Jumala meitä kaikkia ajallaan johdattaa. Niin kuin elämä, myös kuolema kuuluu ihmisen osaan. Vielä nyt joudumme sanomaan hyvästejä, vielä nyt joudumme itkemään katoavaa elämää ja menetettyä rakkautta. Jaakob päätti surra kuolemaansa saakka, kunnes pääsisi poikansa luokse. Näin moni meistäkin ajattelee, kun läheinen on otettu pois. Jaakobin surujen tieltä löytyi kuitenkin täysin uusi ja yllättävä elämä. Sellainen, jota ei olisi voinut koskaan kuvitella. Myös Joosef sai vielä olla isälleen iloksi ja kansalleen hyödyksi, vaikka hänen siunattu matkansa alkoi synkän kaivon uumenista.

Ojensin käteni Herran, Jumalani, puoleen ja sanoin: ”Jumalani, minä häpeän niin, että tuskin uskallan nostaa kasvojani sinun puoleesi, sillä meidän syntimme tulvivat jo päämme yli ja syyllisyytemme kohoaa taivaaseen saakka.”
Esra 9:5–6

Jumalan lain tuomiot kävivät myös Esran oman sydämen läpi. Hän ei jättäytynyt ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän oli syntinen syntisen kansan joukossa ja muiden mukana katumassa ja pyytämässä rikkomuksiaan anteeksi. Kansan synnit olivat myös sen johtajien ja pappien syntejä. Tämän asenteen voi havaita muuallakin Raamatussa. Tuomiotakin julistaessaan profeetat rakastivat omiaan ja samastuivat heidän hätäänsä. Sama sydämenasenne oli Abrahamin rukouksessa Sodoman puolesta: Jos sieltä löytyy viisikymmentä hurskasta, säilyttäisikö Jumala kaupungin? Entä jos siitä puuttuu viisi? Entä jos heitä on neljäkymmentä? Entä jos löytyy kolmekymmentä… kaksikymmentä… kymmenen? Ja Herra lupasi, että noiden kymmenen takia hän jättää sen tuhoamatta. Rakkaus ihmisiä ja omaa kansaa, myös langenneita kohtaan on oikea asenne kristitylle, ei nenänvartta pitkin nyrpistely ja toisten syntien paheksunta. Onhan tuomitsija itsekin syntinen ihminen.

Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: ”Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Jeesus vastasi heille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?”
Luuk. 2:48–49

Emme kykene tavoittamaan puhetapaa tai äänensävyä, mutta jonkinlainen nuhteleva muistutus Jeesuksen sanoihin omalle äidilleen sisältyi. Ne painottivat Jeesuksen koko maailmaa koskevaa tehtävää ja alkuperää. ”Minun tulee” viittaa jumalalliseen välttämättömyyteen. Jeesuksen ihmiseksi tulon myötä oli alkanut uusi aika pelastushistoriassa. Hänen tuli olla Isänsä talossa, tämän tehtävissä, ihmisten tähden. Marian kerrotaan kätkeneen kaiken tapahtuneen sydämeensä.

Jokaiselle kristitylle Jumalan huoneen on oltava tärkeällä paikalla. Jumalan sanojen puolestaan kuin ilma, jota hengittämme ja josta saamme elämän. Marian tavoin kätkemme Jumalan sanat sydämeemme hengellisesti hämärtyvässä illassa. Jo Martti Luther puhui pimeistä kirkoista, joissa käy valoisia sydämiä, ja hyvin valaistuista kirkoista, joissa käy pimeitä sydämiä. Kun kätkemme Jumalan sanan sydämeemme ja uskomme sen omalle kohdallemme iloon ja rauhaan saakka, voimme olla palavia sydämiä, vaikka kirkon valot sammuisivat.

Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ”Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!”
Matt. 11:19

Kuuletko sydämelläsi nämä sanat: syntisten ystävä. Jeesus oli todellisten syntisten todellinen ystävä. Toisten alapuolelle alennettujen, elämässään haaksirikkoutuneiden, ihmissuhteissa särkyneitten, hylättyjen. Jeesus näki särkyneen ihmisen tekojen ja sanojen taakse sinne, missä oli edelleen rakkautta kyselevä arka ihminen. Jeesus tunnisti ihmisessä luomisensa jäljen ja jokaisen korvaamattoman arvon. Kukaan ei ollut hänelle vieras tai muukalainen. Siksi hän ei myöskään kulkenut kenenkään ohi. Hän rakasti ja toi toivon. Jeesus tiesi, ketkä armoa tarvitsivat, ketkä olivat niitä, joiden puoleen toiset eivät enää katsoneet. Jeesus on meidänkin ystävämme. Hän on avuntuoja. Hän on surkeiden syntiemme kantaja. Hän tulee lähelle ja lupaa, että olemme hänen. Mitään sen suurempaa emme voi koskaan lahjaksi saada. – Auta, rakas Jeesus, meitä tunnistamaan sinut oikein, niin kuin sinäkin näet ja tunnet oikein meidät.

Kiitos Vähäsarjalle hyvistä sanoista.

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?”
Joh. 9:1–2

Jumalan valtakunnassa kaikki on päinvastoin. Sokeat ovat näkeviä ja näkevät sokeita. Sairaat ovat terveitä ja itseään terveinä pitävät vakavasti sairaita. Terveet ja näkevät pitävät heikkoutta synnin seurauksena: ”Hänkö itse on tehnyt syntiä vai hänen vanhempansa?” Jeesus puolestaan teki syljestä tahnaa ja paransi sairaan sanoen: ”Ei hän, eivätkä hänen vanhempansa.” Ei mies ollut syntisempi kuin kukaan muukaan, vaan hän oli saanut erityisen lahjan taivaasta: hänessä saivat Jumalan teot tulla esille. Oleellista ei tässäkään tapauksessa ollut itse ihme, vaan se, mihin parantuminen viittasi. Kaikki valta on annettu Jeesukselle, joka sen merkkinä voi parantaa kenet tahtoo ja milloin tahtoo – tai olla parantamatta. Jeesuksen ja sairaan kohtaamisessa toistuu aina syntisen ja pyhän kohtaaminen, jossa sokea, hyljeksitty, parantuneenakin poistyönnetty saa olla Jeesuksen kosketuksesta näkevä ja autuas, onnellinen armollisessa Jumalassaan.

He sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen.”
Matt. 27:40–42

Jeesus olisi tahtoessaan voinut osoittaa voimansa ja jättää ristin tien kulkematta. Hänen pilkkaajansakin houkuttelivat Jeesusta toistuvasti antamaan näyttöjä jumaluudestaan. Jeesus ei kuitenkaan kuunnellut pilkkaajiaan. Hän ei osoittanut voimaansa eikä pelastautunut, vaan kätki voimansa, kärsi ja kuoli. Getsemanessa, ennen ristiä, Jeesus rukoili kärsimyksen maljan menemistä ohi, jos se olisi Isän tahto. Jeesuksen rukous kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Rukous kuultiin, mutta risti odotti. Isän tahdon toteutuminen on jokaiselle Jeesuksen seuraajallekin parasta. Vaikka on vaikea kohdata sellaista rukousten kuulemista, jossa sanotaan hartaalle ja perustellulle pyynnölle ”ei”, se on Jumalan viisaan johdatuksen tähden kuitenkin hyvä tie. Syistä, joita emme näe, mutta joiden tarkoituksen me voimme uskossa hyväksyä vastoin ymmärrystämme. ”Tapahtukoon sinun tahtosi” on uskon syvin rukous.

Vähäsarjalla on aina hyvä sana tarjottavanaan.

Olen nyt ollut mieletön, mutta te olette pakottaneet minut siihen. Teidänhän olisi tullut pitää minun puoltani. Vaikka en mitään olekaan, en silti ole ollut millään tavoin noita mainioita apostoleja huonompi. Olenhan teidän keskuudessanne todistanut olevani oikea apostoli, kun olen tehnyt tunnustekoja, ihmeitä ja voimatöitä yhden toisensa jälkeen.
2 Kor. 12:11–12

Paavali tiesi, että kerskuminen kokemuksista tai teoista on mieletöntä. Hän kuitenkin poikkeuksellisesti lähtee kisaan seurakunnan silmien avautumisen tähden. Hänen tehtävänsä oli suojella seurakuntaa supermiehiltä, jotka olivat saapuneet julistamaan toista Jeesusta ja toisenlaista evankeliumia kuin Paavali. Paavali myöntää, ettei ole mikään kaunopuhuja tai sanoilla taiteilija. Mutta Jumalan sanan hän tunsi ja oikein hän oli sitä opettanut. Superapostolit eivät olleet ainoastaan paisuneita, vaan he olivat suorastaan valheapostoleja. He eivät palvelleet Kristusta, vaan saatanaa, ja he saisivat ajallaan omat tuomionsa. Paavalille kysymys puhtaasta evankeliumista ei ollut mielipidekysymys, vaan kysymys elämästä ja kuolemasta. Evankeliumi on vain yksi ja jokainen elää siitä tai jostain muusta. Jotkut ovat suorastaan sen vastustajia, vaikka kantavat kristityn nimeä. Vähäsarja

Moni kahmaisee kultaa kukkarostaan, vaa’alla punnitsee hopeaa ja palkkaa mestarin tekemään jumalan. Sitä hän kumartaa, sen eteen heittäytyy, sen hän nostaa harteilleen, sitä kantaa, pystyttää sen paikalleen. Siinä se seisoo, ei minnekään liiku, ei mihinkään hievahda. Sitä hän huutaa avuksi, mutta ei se vastaa, ei pelasta häntä ahdingosta.
Jes. 46:6–7

Se, mihin tai kehen ihminen hädässään turvaa, on hänen jumalansa. Monet turvaavat rahaan, sillä keskimäärin on helpompi elää sitä omistaen kuin ilman. Toiset tekevät terveydestä jumalansa ja virittävät elämäänsä kukkaan peilin edessä. Joku rakastuu tietoon ja viisauteen. Niiden avulla saa arvostusta ja mielihyvää, joskus rahaakin. Raha oikein käytettynä, terveys oikein tavoiteltuna ja tieto ja viisaus nöyryyteen puettuina ovat kaikki Luojan hyviä lahjoja ja sellaisina hyviä asioita. Jumalaksi niistä ei kuitenkaan ole. Silloin, kun elämää ravistellaan, ne ovat mykkiä jumalia, ne eivät anna toivoa eivätkä varmista tulevaisuutta. Maailmaan ja elämään liittyvissä asioissa on hyvä tyytyä kohtuullisuuteen. Iankaikkisuuteen ja elämän syvimpään tarkoitukseen liittyvissä asioissa on ennen kaikkea syytä kääntyä elävän Jumalan puoleen. Hän tahtoo olla meidän Jumalamme ja hän antaa lahjanaan kaiken muunkin, mitä me elämässä tarvitsemme.

Jeesus sanoi heille: ”Ihmisten edessä te olette olevinanne hurskaita, mutta Jumala tuntee teidän sydämenne. Se, mikä on ihmisten silmissä arvokasta, on Jumalalle iljetys.”
Luuk. 16:15

Muut arvostivat toisia sen mukaan, miten elämää oli siunattu rikkaudella, lapsilla, asemalla, terveydellä, oikeaan kansaan kuulumisella, hurskaudella ja muilla ihmisten laatimilla kriteereillä. Jeesus katsoi näiden taakse suoraan sydämeen. Hän näki, mitä ihmisessä oli. Hän katsoi kaikkien saavutusten ja arvorakennelmien läpi. Jumalan sanan alla arka oli Jeesukselle mieleen. Hänen silmissään autuaita olivat hengessä köyhät, murheelliset, kärsivälliset ja vainotut. Ne, jotka armahtivat toisia. He tulisivat saamaan lohdutuksensa. Tällaisella asenteella Jeesus kohtasi jokaisen ihmisen ja haastaa meitäkin katsomaan ja näkemään pintaa syvemmälle. On täysin selvää, että oikeaan rakastamiseen tarvitaan paljon Jumalan Pyhän Hengen työtä sydämissä. Rakkaus, niin kuin uskokin, on Jumalan lahja, se on hengen hedelmä. Kyky ehyeen rakkauteen ei asu meissä luontaisesti.

Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.”
Joh. 19:17–19

Jumalan nimissä Jumala ristiinnaulittiin teloituspuuhun. Pimeään viety, pahoinpidelty ja kiduttamalla tapettu Herramme sai suuriman voittonsa kuolemalla roiston kuoleman, kohtaamalla pahan pahimman iskun. Siinä hetkessä kuitenkin sovitettiin maailman synti – siinä hetkessä sovitettiin sinun syntisi. Siinä hetkessä tehtiin rauha Jumalan ja ihmisen välille, silloin Jumala kumartui maan alimpaan paikkaan asti. Silloin rauha tuotiin maailmaan, vaikka mitään tästä Jumalan valtakunnan saapumisesta ei voitu silmin nähdä. Jumala tuli luoksemme salattuna, loukkaavana, pahennusta herättävänä, ja vain usko, lahjaksi armosta saatu usko, voi hänet löytää ja havaita. Sana rististä ei kuulosta jumalalliselta, mutta se on Jumalan viisasta hulluutta. Sen kautta hän pelasti maailman.

Käske siis vartioida hautaa tarkoin kolmanteen päivään asti, etteivät hänen opetuslapsensa pääse varastamaan häntä ja sanomaan ihmisille: ”Hän on noussut kuolleista.” Viimeinen villitys olisi silloin ensimmäistä pahempi.
Matt.27:64

Jeesuksen haudalle käskettiin vartio, ettei kukaan pääsisi sisään hautaan varastamaan kuollutta ja väittämään häntä sen jälkeen eläväksi. Joosef Arimatialainen, arvostettu neuvoston jäsen, joka uskoi Jeesukseen ja ”odotti Jumalan valtakuntaa”, sai luvan nostaa Jeesuksen pois ristiltä. Eihän teloitetun ruumista saanut jättää puuhun riippumaan, ei varsinkaan sapattiyöksi. Jeesus otettiin alas ristiltä, käärittiin puhtaaseen pellavavaatteeseen ja asetettiin vasta tehtyyn hautaan. Elettiin vielä pitkäperjantain iltaa, kun ylipapeilla ja fariseuksilla oli jo kiire päästä varoittamaan siitä, että Jeesuksen opetuslapset voisivat tulla varastamaan ruumiin ja aiheuttamaan näin villityksen, joka olisi vielä pahempaa kuin siihenastinen sekasorto. Hätä näyttää olleen suuri, koska he sapatista huolimatta marssivat saastaisena pidetyn pakanan palatsiin. Pelko osoittautuikin todeksi. Villityksestä tuli maailmanlaajuinen – eikä sille loppua näy. Vähäsarja

Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.
1 Kor. 15:19

Kun tavoitan sen, että kaikki teot, joita Jumala tekee Kristuksessa, ovat tapahtuneet minulle ja ovat minulle lahjoitetut ja annetut, ja että hänen ylösnousemisensa vaikuttaa minussa sen, että minäkin ylösnousen ja tulen eläväksi hänen kanssaan, niin se vasta hyvältä maistuu, kirjoitti Martti Luther. Emme siis vain muistele Kristuksen ylösnousemusta, vaan se on meidän elämämme – Kristus on noussut kuolleista! Myös Paavali kirjoittaa rohkeasti: ”Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?” Paavali eli siitä, että Kristus, Herramme, on todella ylösnoussut ja hän elää. Tämän ilosanoman varassa lepää kaikki. – Lopettakaamme siis jo oman uskomme sairaalloinen tarkkailu ja katsokaamme Ristiinnaulittuun ja Ylösnousseeseen Herraamme. Hänen teoistaan löytyy elämä ja taivas. Hänen haavoihinsa ovat meidänkin nimemme kirjoitetut. Hänen ylösnousemisensa voimasta mekin nousemme taivaaseen

Ketju Juha Vähäsarjan tekstiä netistä. Sana jokaiselle päivälle.