Itkua ja vinkua..

KIrjotan nyt pienen suuren tarinan kertomuksen jotta saisin edes hieman omia aivoja toimimaan..
Joo'o eli mun keskustelu taidot on kadonnu jonnekkin, en vain kykykene enää normaaliin keskusteluun toisen ihmisen kanssa, en löydä vastauksia, tai omasta mielestäni en ainakaan kovinkaan fiksuja vastauksia..
Olin poissa itsestäni ainakin omasta mielestäni tuossa jonkin aikaa sitten, suustani pääsi mitä oudoimpia asioita ulos ja pääni sisällä pyöri vielä oudompia asioita,. Tuntuu että identiteettejä riitti vaikka muille jakaa.. Typerältä kuullostaa vinkua tätä asiaa, koska ``jatka elämääsi eteenpäin``..
Nyt tän seurauksesta mua ei jaksa kiinnostaa enää mikään, pelottaa suurinpiirtein astua ovesta ulos.. Keskustelu poikaystäväni kanssa ei enää luonnistu tai ei ainakaan minun kautta, vaikka pidän hänestä paljon. Olen alkanut jo itse pohtimaan itselleni kaikennäköisin mielensairauksia skitsofreniasta narsistiin.. Typerää tiedän.. Tälle ei vain enää tule loppua kun se kerran alkoi tai ainakin siltä tuntuu..
Sain haettua työpaikkaakin tuossa jopa, menin työhaastatteluun ja sehän ei mielestäni mennyt yhtään hyvin kun omalta itsesääliltäni en tajunnut valmistautua siihen mitenkään. Ja naurettavinta tässä on tietenkin se ettei työ minua oikeasti edes kiinnostanut? Mutta töitähän tässä valtiossa on tehtävä, ymmärrän ja niin haluankin en vain tiedä enää mitä työtä tahtoisin edes tehdä..
Mutta yllätys paskan haastattelun päätteeksi sain työpaikan! Sekin varmaan siksi ettei siihen ollut pitkään aikaan löytynyt ketään sopivaa.. Jossittelua ja jaarittelua tiedän.. Koitti ensimmäinen työpäivä mun typerät paniikki ahdistus kohtaukset alkoi. Aamu alkoi työkamppeiden etsimisellä ja mun suusta ainut sana tais olla sen tunteroisen ajan ´´Joo´´ ... Sen kun hoksasin työnantajan oudosta ilmeestä viimeisillä joo vastauksillani ja hänenkin suustaan pääsi outo joo äänähdys tästäkös sitten koko työpäivä rupes menemään päin helvettiä... Pääsin työalueelleni, en vain kyennyt enään keskittymään niin mihinkään.. Unohtelin asioita.. Väen paljous ahdisiti.. Mua hävetti yksinkertaisesti olla edes olemassa.. Koitin käydä latailemassa itseäni ´´piilossa´´ ja tsempata että kyllä tämä tästä.. Alkujännitystä vain.. Mutta sitten rupesin jo kuvittelemaan tai mistäpä minä tiedän kuvittelinko.. Että ´´työkaverini´´ naureskelivat minulle ja että tyypit poistuivat paikalta ja aistivat mun ahdistuksen.. Typerää tiedän.. Siitä pienellä paniikin omaisella poistumisella työpaikalta puolta tuntia ajjemmin kuin työpäivä olisi edes päättynyt.. Paniikissa soittaen työvoimatoimistoon että tämä työ oli tässä muuta hauskaa paniikin omaista selittämistä.. Sen jälkeenhän tottakai alkoi sitten rahahuolet, fiksuna flikkana kun irtisanoin itseni seuraavana päivänä kun koko edellisen illan ahdisiti.. Itsehhän epäilen jotain sosiaalisiafobioita mutta kuka ties tässä on jotain muutakin taustalla kun alkaa tulemaan vain virheitä virheitä virheitä.. Pelottaa jo tulevaisuus, kun olisi vain niin mukava olla normaali töissä käyvä ihminen.. Nyt minusta on tullut vain valittava itkevä tyyppi, jota ny kukaan kovin kauaa jaksaa kahtella.. Ja onhan tuota jo joka suunnasta tullut vaikka minkälaista ´´ohjeistusta´´ mutta tuntuu ettei se vaa mee mulle perille. Sitäkin oon kerenny täsä miettiä että jospa tää onkin vaa jotain luulotautia jo? Huomaatteko mietin mietin mietin.. Vahvat epäilyt että olen itse aiheuttanut itselleni mahtavat mielenterveys ongelmat, ehkäpä sitä vielä iloitaan jos tästä suosta noustaan, omat varat tuntuu vaan jo loppuneen..
Pitkä ja tylsä tarina joka ehkä hieman helpotti tuskaa.
Nauttikaa ihmiset elämästä ja käykää siellä töissä.. Mää en ikävä kyllä nyt siihen kykene ja jos joku niin sehän tässä masentaa jo vitusti. Nythän mun pitäis vaan nauttia olostani kun olen sairaslomalla, mutta jonkin helvetin takia en siihenkään kykene.. Ennen olin naurava iloinen ja pidin kavereiden seurasta ihan älyttömästi perheeni oli mitä mahtavin, ja löysin mukavan miehenkin rinnalle... Näin sitä saa elämän käännytettyä päälaelleen aika hienosti?? Ihmisen mieli mitä mielenkiinoisin asia, mitäs sitä sitten kun on haaveita ja suunnitelmia mutta niitä ei enää vain osaa suorittaa.. Myönnän että olen hieman heikko ja en osaa pitää puoliani.. Ja kaikista vaiken asia elämässäni on ollut kieltävien sanojen käyttö.. Hiljainen, kohta yksinäinen, haaveet alkaa oleen jo pelkkää suttua, menneisyydestä pulpahtelee vain ahdistavia muistoja. Piupaupou, itsemurha ajatukset on ollut aika pinnalla tässä jo jonkin aikaa. Mutta kiittäkäämme onnea minun muita ajattelevasta luonteesta en edes sitä kehtaa tehdä!