Vai parannutaanko ollenkaan :)
Omalla kohdallani olen pikkuhiljaa saamassa tarpeekseni tästä inhottavasta vaivasta nimeltään Sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on ohjannut mun elämääni niin kauan kuin vaan voin muistaa. Joskus tuntuu että olen lapsesta asti kärsinyt tästä samasta ongelmasta. Pidän sitä nimenomaan pelkkänä ongelmana. Pelkään hirveesti ihmisiä mutta silti haluaisin olla heidän kanssaan. Kuulostaa varmaan ristiriitaiselta. En ole perusluonteeltani erakko vaikka voin vaikuttaa siltä.
En tykkää olla yksinäinen ja pelokas. En haluasi olla yksin vaan omien ajatusteni kanssa. Mutta sitten kun olen sosiaalisessa tilanteessa niin haluan vaan pois siitä mahdollisimman pian. Sosiaalisesta kanssakäymisestä tulee ahdistava olo fyysisesti ja henkisesti. Sitten jälkeenpäin mua kaduttaa miten kömpelösti käyttäydyin tai miten vaan jotenkin valuin pois koko tilanteesta. Aina kun puhun ihmisten kanssa niin mulla on se sama epätodellinen olo ja en ole yhtään oma itseni. Haluan vain yksinkertaisesti pois koko tilanteesta. Ja nopeasti!
Mua ahdistaa kun en osaa hankkia ystäviä tai poikaystävää.Olen siis nainen. Haluaisin läheisyyttä mutta olen liian arka edes yrittämään mitään. Kaikki normaali toiminta tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta vaikka monille ne ovat itsestäänselvyyksiä. Miksi ei minulle? Tiedän että kaltaisiani on monia mutta yhteenkään en ole vielä törmännyt :) Johtuuko ehkä juuri siitä että he karttavat sosiaalisia tilanteita? :)
Te, jotka pelkäätte sosiaalisia tilanteita tai olette joskus pelänneet..Niin miten siitä voi päästä eroon? En usko lääkehoitoon koska ne lääkkeet vain turruttavat tunteita. En halua peittää lääkkeillä oikeita tunteitani. Haluaisin vain oppia olemaan tunteiteni ja ihmisten kanssa ja edes sietämään ahdistusta jota koen. Haluaisin tietää miten olette selvinneet tai päässeet eteenpäin sosiaalisen pelon vankilasta. Ja mistä luulette sos.pelon johtuvan? Pienetkin vinkit ovat tervetulleita! :)
Omalla kohdallani olen pikkuhiljaa saamassa tarpeekseni tästä inhottavasta vaivasta nimeltään Sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on ohjannut mun elämääni niin kauan kuin vaan voin muistaa. Joskus tuntuu että olen lapsesta asti kärsinyt tästä samasta ongelmasta. Pidän sitä nimenomaan pelkkänä ongelmana. Pelkään hirveesti ihmisiä mutta silti haluaisin olla heidän kanssaan. Kuulostaa varmaan ristiriitaiselta. En ole perusluonteeltani erakko vaikka voin vaikuttaa siltä.
En tykkää olla yksinäinen ja pelokas. En haluasi olla yksin vaan omien ajatusteni kanssa. Mutta sitten kun olen sosiaalisessa tilanteessa niin haluan vaan pois siitä mahdollisimman pian. Sosiaalisesta kanssakäymisestä tulee ahdistava olo fyysisesti ja henkisesti. Sitten jälkeenpäin mua kaduttaa miten kömpelösti käyttäydyin tai miten vaan jotenkin valuin pois koko tilanteesta. Aina kun puhun ihmisten kanssa niin mulla on se sama epätodellinen olo ja en ole yhtään oma itseni. Haluan vain yksinkertaisesti pois koko tilanteesta. Ja nopeasti!
Mua ahdistaa kun en osaa hankkia ystäviä tai poikaystävää.Olen siis nainen. Haluaisin läheisyyttä mutta olen liian arka edes yrittämään mitään. Kaikki normaali toiminta tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta vaikka monille ne ovat itsestäänselvyyksiä. Miksi ei minulle? Tiedän että kaltaisiani on monia mutta yhteenkään en ole vielä törmännyt :) Johtuuko ehkä juuri siitä että he karttavat sosiaalisia tilanteita? :)
Te, jotka pelkäätte sosiaalisia tilanteita tai olette joskus pelänneet..Niin miten siitä voi päästä eroon? En usko lääkehoitoon koska ne lääkkeet vain turruttavat tunteita. En halua peittää lääkkeillä oikeita tunteitani. Haluaisin vain oppia olemaan tunteiteni ja ihmisten kanssa ja edes sietämään ahdistusta jota koen. Haluaisin tietää miten olette selvinneet tai päässeet eteenpäin sosiaalisen pelon vankilasta. Ja mistä luulette sos.pelon johtuvan? Pienetkin vinkit ovat tervetulleita! :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuo on minulle tuttua nuoruudestani. Vielä parikymppisenä menin sosiaalisissa tilanteissa joskus niin kipsiin, etten edes päivää pystynyt sanomaan tutuille, kirjaimellisesti! Epäonnistumiset aina pahensivat tilannetta joksikin aikaa, ja tuntui etten halua enää ikinä nähdä ketään.
Toisaalta luovuttaminen olisi hävettänyt vielä enemmän, joten oli vaan pakko jatkaa ja toivoa, että seuraavalla kerralla menisi paremmin.
Toisaalta onnistumiset olivat sitäkin ihanempia! Keräsin tietoisesti näitä hyviä kokemuksia, ensin ihan pieniä ja vähitellen vaativampia. Valmistauduin myös tilanteisiin etukäteen, mietin mitä sanoisin.
Olen nyt viisikymppinen, ja täysin tyytyväinen siihen, millainen olen. Olen isommisa porukoissa melko hiljainen, mutta kun minulla on sanottavaa, minua myös kuunnellaan. Olen edennyt työssäni ja naimisiinkin olen "päässyt", mies piti minua kiinnostavana ja salaperäisenä!
Vinkkeinä sanoisin sinulle, että ihmiset ovat ihan oikeasti niin kinni omissa asioissaan, että he tuskin huomaavat, jos käyttäydyt joskus oudosti!
Tai ajattelepa jotain tuntemaasi ihmistä, joka on mokannut. Et pidä sitä minään, mutta omalla kohdallasi se olisi ihan kamalaa!
Tuo ongelma on vain osa sinua, sinulla muita hyviä ominaisuuksia, ajttele niitä.
Olet ilmeisen älykäs ja analyyttinen, voitko ottaa ne käyttöön?
Itse olen kärsinyt samankaltaisista ongelmista vuosia. Nyt kuluneen viikon aikana on tapahtunut jotain hämmästyttävää.. Oireet tuntuvat kadonneen lähes täysin. Ainoa mitä olen tehnyt on se, että jätin kaiken kofeiinin pois viikko sitten. En edes muistanut miten rauhallinen fiilis voi ihmisellä olla. Siis jos juot vähänkään mitään kofeiinipitoista, jätä kaikki pois ja katso vaikuttaako samoin.
Ollaan ihan samanlaisia!! Paitsi että minun sos. tilanteiden pelko alkoi punastumisesta josta edelleen kärsin ja pari vuotta sitten pahentunut aknenikin on vaikuttanut paljon.. :( suorastaan häpeän itseäni sosiaalisissa tilanteissa kaikki mitä sanon liikkumisestanikin huokuu sellainen epävarmuus ja häpeä.. sekä kauhea jännittäminen siihen päälle, masentaa todella paljon. Kaikki viikonloput olen yksin kotona.. Minulla on muutamia kavereita mutta heillä kaikilla on poikaystävät joiden kanssa ovat jatkuvasti, itse en ole koskaan seurustellut vaikka kohta 19v. En voisi kuvitella että kykenisin edes siihen vaikka kovasti haluaisinkin tuntea läheisyyttä :( jännitykseen olen syönyt proprallia kyllähän se vähän rauhoitti mutta ei ollut minkäänlaista vaikutusta punasteluuni. Alkaa todellakin väsyttää tällainen elämä..
Oon kohta 40 ja samat vaivat aina vaan. Ainoa mikä on selvästi auttanut on juurikin tuon kahvinjuonnin lopettaminen.
En ole ikinä ajatellut että kahvinjuonti voisi lisätä oireita. Olen juonut kahvia melkein lapsesta asti ja nykyään olen aikamoinen kahvin suurkuluttaja. Tiedän kyllä sen että se voi pahentaa paniikkihäiriöstä kärsivien oireita. Kannattaa ehkä miettiä kahvinjuonnin vähentämistä tai jopa lopettamista!
En sinuna enää miettisi vaan lopettaisin heti. Itseäni kaduttaa suunnattomasti että mietin, jahkailin ja yritin vähentää aivan liian kauan. Muutaman päivän vieroitusoireet ovat pikkujuttu tämän vaivan aiheuttamiin kärsimyksiin verrattuna.
Oppia voi kaikenlaista, pelkäämäänkin, mutta miksipä jäädä paikoilleen, kun kehittää voi itseään , kommunikointia, ihan vaikka pienin askelin. Esimerkisi jos on vaikea puhua, aloittaa jollain kysymyksellä, sitten kuuntelee vastauksen, nyökkää, katsoo silmiin, kysyy uuden kysymyksen jne, mutta tärkeintä on opetella ,mitä ei vielä osaa , kukapa olisi seppä syntyissään .