En ole koskaan tuntenut itseäni normaaliksi

Vaikka koet noin, niin se ei ole totta, sillä olet täsmälleen yhtä arvokas ja kokonainen ihminen kuin kuka tahansa meistä. Varmaan itsekkin uskon niin, mutta tunteesi sanovat toista.
Jokin asia on mennyt kohdallsi pieleen vuosien saatossa. Itsetuntosi ja minuutesi on jäänyt piiloon.Kerro oletko kokenut olevasi lapsena tärkeä ja rakastettu. Onko sinua jotenkin sorrettu ja kiusattu? Oletko saanut mitään hoitoa?

Minulla on koko elämäni ollut sama kokemus itsestäni kuin sinulla, käveleväruumis.

Voisin kirjoittaa kokemuksistani 30-osaisen romaanisarjan, mutten jaksa. Tyydyn vain toteamaan, että olen aina kokenut olevani jotain muuta kuin kaikki muut ihmiset, totaalinen muukalainen. En ole pidetty ihminen noin yleensä.

Tätä on minulla jatkunut koko elämän enkä usko, että koskaan tulen tämän peruskokemukseni osalta muuttumaan.

Olen alkanut ajatella, että ehkä tosiaan olen todella poikkeuksellinen ihminen. Olen jollain fundamentaalilla ja tutkimattomalla tavalla erilainen kuin muut eikä minun tarvitse yrittää muuttua samanlaiseksi kuin muut. Ehkä jonain päivänä ymmärrän, mikä on se, joka erottaa minut kaikista muista, mutta todennäköisesti en. Se on ok.

Minusta on ok, että olen niin erilainen ja etten tiedä sille syytä. Muukalaisuus on opettanut minulle paljon ihmisyydestä. Olen säilyttänyt herkkyyteni ja armollisuuteni, vaikka olen katsonut ihmisen pahuutta silmästä silmään lukemattomia kertoja muukalaisuuteni takia. Sekä omaa pahuuttani että muiden.

Elämä on arvoituksellista, mutta uskon vahvasti, että hyvä voittaa lopussa. Itse asiassa uskoni siihen vahvistuu vuosi vuodelta.

Eikä sekään tieto lohduta että samassa tilanteessa olevia ihmisiä on satoja?
Ellei peräti tuhansia, ihmisiä jotka tuntevat aivan täysin samalla tavalla kuin sinä.

Jos tunnet olevasi muukalainen niin meitä muukalaisia on täällä tuhansia.
Lähes kaikki mitä tunnet on kuviteltua harhaa millä olet myrkyttänyt itsesi.
Miksi edes välität muiden ihmisten katseista, heidän ajatuksista ja siitä mitä ne ajattelevat sinusta?

Voisin todeta sinulle että tässä maailmassa on todellista pohjasakkaa ja sinä et todellakaan kuulu niihin. On ihmisiä joita hädin tuskin pystyy kutsumaan ihmisiksi. Sanot mitä sanot itsellesi. OLET AINA PAREMPI KUIN HE!

Sinun terveet ja normaalit ihmiset ovat suurin osa ihan yhtä rikkinäisiä ihmisiä, yrittävät vain pärjätä päivä kerralla elämästään, kaikki tuntee epätoivoa. Kaikki tuntee surua, tuntee epäonnistumisia, tuntee häpeää. Me kaikki olemme virheellisiä olentoja.
Voit yhtä hyvin liittyä kerhoon ja alkaa elämään.

Kuvittelet kai että kaikki ovat sinua vastaan, totuus on se että suurin osa ei uhraa sinulle edes ajatusta koska ovat niin uppoutuneet omiin ongelmiinsa.
Voi jollain tapaa kuulostaa julmalta mutta suurin osa tosiaankin vain yrittää pärjätä päivä kerralla.

Sinun kuvitelmasi normaalista ihmisestä on niin vääristynyt kuin olla ja voi.
Kuvitteletko että normaali ihminen todellakin katselee toisia kadulla ja arvostelee heitä? Vain ne joilla on päässään jotain vikaa tekevät sitä.

Et tunnu itsekkään tajuavan sitä että olet niin normaali ihminen kuin vain voi olla.
Sairastat vain sairautta joka saa sinut luulemaan muuta, saa sinut ajattelemaan että et ole minkään arvoinen.

Joskus todella toivoisin että omistaisin lekan millä voisi takoa totuuden toisten kalloon.

"Kuvitteletko että normaali ihminen todellakin katselee toisia kadulla ja arvostelee heitä? Vain ne joilla on päässään jotain vikaa tekevät sitä."

Jos noin on, niin olen elämäni varrella tavannut lähinnä päävikaisia ihmisiä. Minusta suurin osa ihmisistä arvostelee ohikulkijoita ja vastaantulijoita. Ja omia tuttuja ja ystäviä silloin kun nämä eivät ole kuulemassa. Ja kun tähän ei lähde mukaan, on "tylsää seuraa".

Samanlaiset fiilikset mutta vähän toisin kuin sinä itse olen yrittänyt ja halunnut koko elämäni olla vain normaali. Viiden vuoden jatkuvan yrittämisen jälkeen tuntuu aika epätoivoiselta enkä tiedä voiko tälläinen mielenvikainen ihminen koskaan tuntea oloansa normaaliksi.

Pakko olla jotain vikaa ihmisen päässä joka jatkuvasti arvostelee muita. Ihminen joka on täysipäinen ei tunne mitään syytä arvostelulle vain ymmärtää että kaikki ovat yksilöitä ja erillaisia. Pitää muistaa että me kaikki joskus arvostellaan jotain, oli se sitten miten pientä ja harmitonta se arvostelu.

On paljon ihmisiä jotka onnistuvat elämään elämänsä muita satuttamatta, muita arvostelematta, nämä ovat niitä normaaleja ihmisiä.

Koko maailma nykyään pyörii sen harhakuvan ympärillä että ihmiset jotka ovat narsistisia, kiusaajia, egoistisia, ovat normaaleja ja siihen tulisi pyrkiä. Mieti kuinka normaalia on palvoa näyttelijöitä, muusikoita, ja pitää heitä jonain yli-ihmisinä?
Meille media, elokuvat, maalailee kuvia "normaaleista" ihmisistä, "normaalista" elämästä ja kaikki kuvittelee että se on todellisuutta.
Media ja elokuvat maalailee kuvia siitä millaista rakkaus pitäisi olla, miten pitäisi ajatella ja miten tuntea.

Sitten ihmiset jotka eivät kykene elämään niin kuin elokuvissa ja mediassa toitotetaan, tuntevat itsensä epänormaaleiksi.
Itse olen ainakin lopen uupunut siihen median ja elokuvien maalaamaan fantasia maailmaan joka on läpimätä ja myrkyttää ihmisiä.

Meidät yritetään ahtaa jonkun sairaan ihanteen luomaan muottiin johon suurin osa ihmisistä ei edes sovi.

Kuinka normaalia sinä kuvittelet sen olevan?

Meillä ikävä kyllä ei ole enään niitä roolimalleja elämässä mistä näkisi mikä on "normaalia". Meillä on vain näyttelijöitä jotka hyvä kun pystyvät pitämään oman elämänsä kasassa. Suurin osa tuntuu käyttävän huumeita vain pärjätäkseen yhden päivän eteenpäin.

Se mikä mielestäni sairastuttaa ihmisiä on se harhakuvitelma siitä että pitäisi pyrkiä elämään jonkun sairaan mielen luoman fantasian mukaan.

Siinä voi mennä kauan ennen kun löytää sen oman tiensä ja sen miten itse pitäisi elää elämänsä. Miten voi olla onnellinen.

Pahoittelen purkautumista.

Mikä oma tie? Entä jos ei ole koskaan ollut kiinnostunut mistään eikä yksinkertaisesti kykene siihen? Oma elämä menee lukiessa ja pelaillessa, mutta näitäkään ei voi oikeen kiinnostukseksi kutsua. Lähinnä päihteiden korvike voisi puhua jopa samasta asiasta: tapa jolla unohtaa hetkeksi kuinka paskasti asiat ovat.

Itse myös koulukiusattu niin pahasti, että olen ollut 14v-29v oikeastaan täysi zombie. Näitä elämänohjeita kyllä kuulee, mutta luottamuus ihmisiin on niin pirstaleina, että kädet tärisee ja puhe värisee eikä silmiin voi katsoa edes omia vanhempia.

Luottamus yhteiskuntaan on mennyt näiden hoitoprosessien aikana. Lääkkeitä lääkkeitä lääkkeitä ja vitusti koko ajan lisää sivuoireita. Ihmiset psykiatrian palveluissa ovat vain töissä jos menetät voimasi käymään siellä sinut kyllä unohdetaan...Yksityiset unohtaa sut heti, kun ei ole enää varaa maksaa. Näistä palveluista en koe mitään hyötyneeni missään vaiheessa tämän 15vuoden aikana. Virastot pomputtavat entistä enempi jos huomaavat, että voivat jättää maksamatta, kun et parin lappujen palautuksen jälkeen jaksa enää. Itselle kuitenkin tuo ulos lähteminen vaatii monta kuppia kahvia ja pitkän valmistautumisen ja sitä voi pitää jopa suorituksena, kun saa kaupasta haettua taas parin päivän ruoat, että jaksaa kärsiä pari päivää vielä lisää.

Koulukiusaaminen oli yhtä h.....ttiä!
Minua kiusattiin alaluokilla siitä,että vanhempani olivat alkoholisteja ja jouduin siksi
menemään kouluun likaisissa ja huonoissa vaatteissa.
Myöhemmin sain kasvatusvanhemmat,joista isä oli täysi mielenterveyspotilas itsekkin.
Häntä oli kuulema pidetty mm kylmässä komerossa... Sen kuulin myöhemmin.
Ja hän myös yritti käyttää meitä lapsia seksuaalisesti hyväksi. Kun kerroin kasvatusäidille tästä, alkoi nimittely ja pahoinpitely.
Rouva eli omaa elämäänsä helluntalaisporukoissaan.

Myöhemmin olen ollut mm väkivaltaisessa suhteessa,vedin alkoa ja olin kerran jopa joutua ammutuksi. Onneksi meni 10 cm ohi...

Itse olen sitä mieltä,että mikä ei tapa,se vahvistaa.

Minulla on myös ollut masennusjaksoja.
Mutta jotenkin olen sieltä suosta noussut. Lääkkeitä olen joskus käyttänyt,mutta haittavaikutusten alettua olen ne heti lopettanutkin.

Nytkin olen aika aloitteeton ja koti rempallaan kun en jaksa siivota kerralla pitkään.
Välillä saan kyllä innostuksen puuskia ehdä jotain pientä,mutta pääasiassa
Olla möllötän.
Käyn kävelyllä joka päivä,vaikka lonkan kipu haittaakin kovin.

Liikunta lieneekin avainsana. Sen on todettu olevan parhainta lääkettä masennukseen.
Ainoa terapiamuoto,joka toimii.

Harmi vain,että mistään ei saa tällaista liikuntaterapiaa...

Noista keskusteluterapioista ei ainakaan minulle ole ollut mitään hyötyä.

Minullakin oli joskus tuntemuksia siitä että minua tuijotetaan arvostelevasti.
Kompensoin kävelemällä niskat kyyryssä.
No,sittenhän vasta taisivat tuijottaakin!!

Lopulta sain itseni uskomaan,että oikeasti he eivät minua sen kummemmin katsele. Heillä on omissaankin tarpeeksi miettimistä.
Nykyään en välitä muista tuon taivaallista. Ihan sama!