hetki Estonialle
Kirjoittanut: Simanainen, 28.9.2004 klo 08.35
Mä en jaksa olla täällä enää...sanoi pikku-Sirpa ja kieriskeli tuskaisena
hotellin sängyssä. Annika! Onko täällä saatavilla kuumemittaria? Musta tuntuu,
että Sirpan kuume nousee...
Siitä kaikki alkoi.
Käydään kahvilla, niin mä voin soittaa. Kyllä me päästään mukaan vielä,
sillä Magnuksen porukasta jää puolet huomiseen, eivät lähde tänään. Annika
haluaa itselleen ja tytöille oman hytin. Olkoon vaikka autokannen vierestä,
mutta vieraiden kanssa se ei suostu nukkumaan.
Pari puhelua, pientä selittelyä ja homma ok.kamat kasaan ja taksilla satamaan.
Lare vie kassit sillä välin, kun saadaan tytöt puettua ja pikku nillukat
ja nallukat mukaan. Taru ojentaa minulle pienen muovisen merenneidon ja
sipattaa-sen pitää päästä mereen, merenneidot kuolee jos ne joutuu oleen
kauan maan päällä...hymyilytti ja painoin merenneidon farkkujen taskuun.
-varför?
-jag vet ingenting!
Loputonta pulinaa ja sähläystä...har du brottom?...jäin keskustelemaan kollegan
kanssa ja Annika meni tyttöjen kanssa hyttiin, joka järjestyi sittenkin
ilman muukalaisia kaverina.
Kello oli jo vaikka kuinka paljon ja vain Lare oli jäänyt baariin. Annika
ja tytöt olivat menneet nukkumaan aikoja sitten. Sanoinkin, että otetaan
vielä yömyssyt ja sitten koisimaan.
Pamahdus...ihmeellinen ääni! Katsoin Larea silmiin säikähtäneenä...kaikki
baarissa olijat hiljenivät hetkeksi. Sitten jatkui tasainen puheensorina
ja vieruskaveri vitsaili jotain typerää laivan karilleajosta, johon sanoin;ole
peipi huoleti, täällä ei ole kareja....
Sen sanottuani laiva ikäänkuin kellahti. Takerruin pöydän reunaan ja näin
edessäni Laren kauhusta lasittuneet silmät-tää ei tiedä hyvää!
Laiva kallistui lisää ja minä olin kuin ulkopuolinen, seurasin sitä kaikkea
sivusta. Lare käski seisomaan siinä oven vieressä ja hakevansa Annikan ja
tytöt...se oli viimeinen kerta, kun näin heistä ketään.
Työnsin itseni ovesta ulos ja tunsin vihmovan tuulen, sekä piskot kasvoilla.
Miksi minua ei pelottanut lainkaan?
Laiva kallistui nyt niin paljon, että ovista näkyi, mikä paniikki sisällä
oli. Ihmiset huusivat, itkivät, etsivät läheisiään ja jotkut lapsiaan...helvetti,
täydellinen painajainen. Vierestä kuului huuto- Äiti! Auta! Mä en pääse
irti!...vilkaisin ympärille ja ojensin käden...OTA KIINNI JA LUJAA!
Katsoin reelingiltä alas ja ymmärsin, aikaa ei enää ole.
Tartuin tytön leukaan
-mikä sun nimi on?
-tuskin kuiskausta kovempi ääni kuiskaa korvaani Emmi-Lotta
-Nyt Emmi teet ihan niinkuin sanon, jooko? Ja tyttö lupaa
-tule tähän viereen, otat minua kaulasta kiinni ja kiedot jalat vyötäröni
ympäri.Pidät kiinni, etkä irroita...hyvin tässä käy.
Katsoin alhaalla vellovaa mustaa syliä ja ensimmäisen kerran tunsin pelon.
Se kouraisi vatsanpohjaa ja sai minut vapisemaan...silloin joku töytäisi!
Ehdin huutaa:PIDÄ KIINNI!
Vedin jalat koukkuun ja luoja, miten lujaa vesi iski vastaan. Sieraimiin
tunki suolaista vettä ja vaistomaisesti räväytin silmät auki. Tyttö tuntui
hyvin sylissä ja tiesin tarkkaan että nyt on potkittava ja lujaa.
Se tuntui ikuisuudelta, mutta pääni nousi vedestä ja Emmi-Lotta minussa
tiukasti kiinni. Olen hyvä uimari, ollut aina. Jumalan kiitos.
*****
Tätä väliä en täytä tekstillä, sillä saattaa tuottaa herkimmille ja voimakkaasti
eläytyville suurta ahdistusta.
*****
Emmin ote irtosi, enkä kuullut enää ääntäkään. Minä vain en jaksanut.
Oli hirmuisen hiljaista. Merenkäynti tuntui valtavalta ja etsin vain jotain,
mihin tarttua. Tiesin etten jaksaisi kauaa....
Hoin itselleni jotain lausetta...enää en edes muista, mikä se oli.
Ääni kului ihan vierestä ja käsivarteni osui johonkin...huusin ja minuun
tartuttiin. Taistelin potkien ja ihmiseen tarrautuen, kiskoin itseni hurjasti
heiluvaan lauttaan.
Muutama oksensi ja seassa tuntui muukin, kuin oksennuksen haju. Minä palelin,
voi hyvä jumala miten minä palelin...muistin Annikan, tytöt ja Laren...
Meitä oli kahdeksan. Kaikki vielä elossa, ainakin sillä hetkellä. Paljon
muuta en muistakaan. Työnsin kädet puseron alle, kun muistin jonkun sanoneen,
että vatsa on kaikista lämpimin paikka ihmisen kehossa. Käteni osui taskun
seutuville ja tunsin pienen merenneidon. Otin sen käteeni ja puristin sitä
kuin kuoleman hädässä. Huulilta purkautui itkusta tukahtunut kuiskaus? Huuto?
TARU!!!
Meistä kuusi selvisi. Niihin tunteihin mahtui paljon. Monta elämätöntä elämää,
silloin en edes tajunnut kuinka monta. Se selvisi vasta seuraavina päivinä.
Kun minut siirrettiin Symphonyyn avasin tunnottoman käteni ja kuiskasin
hiljaa- hyvästi pikkuinen...vieressäni oleva pelastusmies taisi tietää,
mistä oli kysymys, sillä niin lempeä ja myötätuntoinen hänen katseensa oli,
sekä kosketus, kun hän puristi lujaa olkapäätäni....
Totta vai tarua, päättäköön sen jokainen tykönään.
Tänään hetki hiljaisuudelle ja niille, jotka menettivät kalleimpansa tuossa
mielipuolisessa onnettomuudessa ja hiljainen rukous, sadoille menehtyneille.
Kirjoittanut: Simanainen, 28.9.2004 klo 08.35
Mä en jaksa olla täällä enää...sanoi pikku-Sirpa ja kieriskeli tuskaisena
hotellin sängyssä. Annika! Onko täällä saatavilla kuumemittaria? Musta tuntuu,
että Sirpan kuume nousee...
Siitä kaikki alkoi.
Käydään kahvilla, niin mä voin soittaa. Kyllä me päästään mukaan vielä,
sillä Magnuksen porukasta jää puolet huomiseen, eivät lähde tänään. Annika
haluaa itselleen ja tytöille oman hytin. Olkoon vaikka autokannen vierestä,
mutta vieraiden kanssa se ei suostu nukkumaan.
Pari puhelua, pientä selittelyä ja homma ok.kamat kasaan ja taksilla satamaan.
Lare vie kassit sillä välin, kun saadaan tytöt puettua ja pikku nillukat
ja nallukat mukaan. Taru ojentaa minulle pienen muovisen merenneidon ja
sipattaa-sen pitää päästä mereen, merenneidot kuolee jos ne joutuu oleen
kauan maan päällä...hymyilytti ja painoin merenneidon farkkujen taskuun.
-varför?
-jag vet ingenting!
Loputonta pulinaa ja sähläystä...har du brottom?...jäin keskustelemaan kollegan
kanssa ja Annika meni tyttöjen kanssa hyttiin, joka järjestyi sittenkin
ilman muukalaisia kaverina.
Kello oli jo vaikka kuinka paljon ja vain Lare oli jäänyt baariin. Annika
ja tytöt olivat menneet nukkumaan aikoja sitten. Sanoinkin, että otetaan
vielä yömyssyt ja sitten koisimaan.
Pamahdus...ihmeellinen ääni! Katsoin Larea silmiin säikähtäneenä...kaikki
baarissa olijat hiljenivät hetkeksi. Sitten jatkui tasainen puheensorina
ja vieruskaveri vitsaili jotain typerää laivan karilleajosta, johon sanoin;ole
peipi huoleti, täällä ei ole kareja....
Sen sanottuani laiva ikäänkuin kellahti. Takerruin pöydän reunaan ja näin
edessäni Laren kauhusta lasittuneet silmät-tää ei tiedä hyvää!
Laiva kallistui lisää ja minä olin kuin ulkopuolinen, seurasin sitä kaikkea
sivusta. Lare käski seisomaan siinä oven vieressä ja hakevansa Annikan ja
tytöt...se oli viimeinen kerta, kun näin heistä ketään.
Työnsin itseni ovesta ulos ja tunsin vihmovan tuulen, sekä piskot kasvoilla.
Miksi minua ei pelottanut lainkaan?
Laiva kallistui nyt niin paljon, että ovista näkyi, mikä paniikki sisällä
oli. Ihmiset huusivat, itkivät, etsivät läheisiään ja jotkut lapsiaan...helvetti,
täydellinen painajainen. Vierestä kuului huuto- Äiti! Auta! Mä en pääse
irti!...vilkaisin ympärille ja ojensin käden...OTA KIINNI JA LUJAA!
Katsoin reelingiltä alas ja ymmärsin, aikaa ei enää ole.
Tartuin tytön leukaan
-mikä sun nimi on?
-tuskin kuiskausta kovempi ääni kuiskaa korvaani Emmi-Lotta
-Nyt Emmi teet ihan niinkuin sanon, jooko? Ja tyttö lupaa
-tule tähän viereen, otat minua kaulasta kiinni ja kiedot jalat vyötäröni
ympäri.Pidät kiinni, etkä irroita...hyvin tässä käy.
Katsoin alhaalla vellovaa mustaa syliä ja ensimmäisen kerran tunsin pelon.
Se kouraisi vatsanpohjaa ja sai minut vapisemaan...silloin joku töytäisi!
Ehdin huutaa:PIDÄ KIINNI!
Vedin jalat koukkuun ja luoja, miten lujaa vesi iski vastaan. Sieraimiin
tunki suolaista vettä ja vaistomaisesti räväytin silmät auki. Tyttö tuntui
hyvin sylissä ja tiesin tarkkaan että nyt on potkittava ja lujaa.
Se tuntui ikuisuudelta, mutta pääni nousi vedestä ja Emmi-Lotta minussa
tiukasti kiinni. Olen hyvä uimari, ollut aina. Jumalan kiitos.
*****
Tätä väliä en täytä tekstillä, sillä saattaa tuottaa herkimmille ja voimakkaasti
eläytyville suurta ahdistusta.
*****
Emmin ote irtosi, enkä kuullut enää ääntäkään. Minä vain en jaksanut.
Oli hirmuisen hiljaista. Merenkäynti tuntui valtavalta ja etsin vain jotain,
mihin tarttua. Tiesin etten jaksaisi kauaa....
Hoin itselleni jotain lausetta...enää en edes muista, mikä se oli.
Ääni kului ihan vierestä ja käsivarteni osui johonkin...huusin ja minuun
tartuttiin. Taistelin potkien ja ihmiseen tarrautuen, kiskoin itseni hurjasti
heiluvaan lauttaan.
Muutama oksensi ja seassa tuntui muukin, kuin oksennuksen haju. Minä palelin,
voi hyvä jumala miten minä palelin...muistin Annikan, tytöt ja Laren...
Meitä oli kahdeksan. Kaikki vielä elossa, ainakin sillä hetkellä. Paljon
muuta en muistakaan. Työnsin kädet puseron alle, kun muistin jonkun sanoneen,
että vatsa on kaikista lämpimin paikka ihmisen kehossa. Käteni osui taskun
seutuville ja tunsin pienen merenneidon. Otin sen käteeni ja puristin sitä
kuin kuoleman hädässä. Huulilta purkautui itkusta tukahtunut kuiskaus? Huuto?
TARU!!!
Meistä kuusi selvisi. Niihin tunteihin mahtui paljon. Monta elämätöntä elämää,
silloin en edes tajunnut kuinka monta. Se selvisi vasta seuraavina päivinä.
Kun minut siirrettiin Symphonyyn avasin tunnottoman käteni ja kuiskasin
hiljaa- hyvästi pikkuinen...vieressäni oleva pelastusmies taisi tietää,
mistä oli kysymys, sillä niin lempeä ja myötätuntoinen hänen katseensa oli,
sekä kosketus, kun hän puristi lujaa olkapäätäni....
Totta vai tarua, päättäköön sen jokainen tykönään.
Tänään hetki hiljaisuudelle ja niille, jotka menettivät kalleimpansa tuossa
mielipuolisessa onnettomuudessa ja hiljainen rukous, sadoille menehtyneille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.