Olen 20vuotias tyttö.
Muistan ensimmäisen ahdistuskohtauksen rippikouluajoilta ja sen kuinka ajattelin että oikeasti haluan tappaa itseni. Tulee kausia jolloin ajattelen itsemurhaa enemmän. En tiedä mitä tekisin. Tässä mun tarina lyhyesti.
Oon ihan kivannäköinen tyttö, kuulen usein että olen kaunis jne. Joskus ajattelen että olen kamalan ruma ja haluaisin vaan kuolla ja joskus parempina hetkinä olen ihan tyytyväinen.
Lapsuudessani äitini äiti aina arvosteli mun ulkonäköä. Sanoi että pitää laihduttaa ja että on rumat hampaat ja rumat hiukset ja oon niin kamalan pitkä ettei kukaan halua mua. Mitoiltani olen tällä hetkellä 180cm/68kg.
Haluaisin laihtua. Tai ainakin kiinteytyä mutta ei ole aikaa treenata.
Olen alkanut tahallaan oksentaa lähes joka päivä ainakin kerran.
Teen töitä ma-pe 6-22, mutta joinain päivinä saattaa olla vaan esim 6-14. ja la yleensä 12-20.
Lapsuudessa isäni oli alkoholisti, äiti oli enemmän isän puolella kuin mun ja mun 2vuotta nuoremman pikkusiskon. Koen että jouduin huolehtimaan siskostani.
Tulin raiskatuksi ekan kerran 14-vuotiaana ja toisen kerran viime joulukuussa. En ajattele että tapahtumat oli mun syytä enkä oikeastaan edes ajattele että olisin tullut raiskatuksi. Ennemminkin tuntuu että tiedän että niin on käynyt, mutta sen ajatteleminen ei saa mitään tunteita aikaan. Ihan kuin olisi ihan arkipäiväinen juttu.
Seurustelin 2,5v narsistin kanssa. Viime kesänä erottiin ja nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä eroon hänestä. On roikkunut kimpussa ja koittanut saada takaisin. Olin ihan rikki aluksi mutta en enää. Parempi näin.
Eli mun rahoilla, mun kodissa jne ilman mitään omantunnontuskia. Vaati seksiä ja kohteli miten halusi..
Kerran olin ihastunut yhteen poikaan. Olin silloin 16v. Sen jälkeen en ole ihastunut kehenkään tai tuntenut muutenkaan mitään. Pelkään että jos ihastun väärään ja satutan itseni.
Juon joka viikonloppu ainakin toisena päivänä..paljon.. niin paljon että melkein joka kerta loppujen lopuksi sammun. Pari vuotta sitten terveystarkastuksessa kysyttiin alkoholinkulutusmääriä ja laitoin puolet todellisesta ja sanottiin että se on ihan liikaa... nyt se on vielä enemmän. En halua olla vapaa-ajalla selvä. En pysty. Teen töitä etten joisi ja juon koska stressaan töistä..
Mulle tarjottiin ammattiapua mutta en pysty menemään sinne. Oon niin epäsosiaalinen ja sisäänpäinkääntynyt että en pysty meneen..
Auttaako tässä enää mikään?
Muistan ensimmäisen ahdistuskohtauksen rippikouluajoilta ja sen kuinka ajattelin että oikeasti haluan tappaa itseni. Tulee kausia jolloin ajattelen itsemurhaa enemmän. En tiedä mitä tekisin. Tässä mun tarina lyhyesti.
Oon ihan kivannäköinen tyttö, kuulen usein että olen kaunis jne. Joskus ajattelen että olen kamalan ruma ja haluaisin vaan kuolla ja joskus parempina hetkinä olen ihan tyytyväinen.
Lapsuudessani äitini äiti aina arvosteli mun ulkonäköä. Sanoi että pitää laihduttaa ja että on rumat hampaat ja rumat hiukset ja oon niin kamalan pitkä ettei kukaan halua mua. Mitoiltani olen tällä hetkellä 180cm/68kg.
Haluaisin laihtua. Tai ainakin kiinteytyä mutta ei ole aikaa treenata.
Olen alkanut tahallaan oksentaa lähes joka päivä ainakin kerran.
Teen töitä ma-pe 6-22, mutta joinain päivinä saattaa olla vaan esim 6-14. ja la yleensä 12-20.
Lapsuudessa isäni oli alkoholisti, äiti oli enemmän isän puolella kuin mun ja mun 2vuotta nuoremman pikkusiskon. Koen että jouduin huolehtimaan siskostani.
Tulin raiskatuksi ekan kerran 14-vuotiaana ja toisen kerran viime joulukuussa. En ajattele että tapahtumat oli mun syytä enkä oikeastaan edes ajattele että olisin tullut raiskatuksi. Ennemminkin tuntuu että tiedän että niin on käynyt, mutta sen ajatteleminen ei saa mitään tunteita aikaan. Ihan kuin olisi ihan arkipäiväinen juttu.
Seurustelin 2,5v narsistin kanssa. Viime kesänä erottiin ja nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä eroon hänestä. On roikkunut kimpussa ja koittanut saada takaisin. Olin ihan rikki aluksi mutta en enää. Parempi näin.
Eli mun rahoilla, mun kodissa jne ilman mitään omantunnontuskia. Vaati seksiä ja kohteli miten halusi..
Kerran olin ihastunut yhteen poikaan. Olin silloin 16v. Sen jälkeen en ole ihastunut kehenkään tai tuntenut muutenkaan mitään. Pelkään että jos ihastun väärään ja satutan itseni.
Juon joka viikonloppu ainakin toisena päivänä..paljon.. niin paljon että melkein joka kerta loppujen lopuksi sammun. Pari vuotta sitten terveystarkastuksessa kysyttiin alkoholinkulutusmääriä ja laitoin puolet todellisesta ja sanottiin että se on ihan liikaa... nyt se on vielä enemmän. En halua olla vapaa-ajalla selvä. En pysty. Teen töitä etten joisi ja juon koska stressaan töistä..
Mulle tarjottiin ammattiapua mutta en pysty menemään sinne. Oon niin epäsosiaalinen ja sisäänpäinkääntynyt että en pysty meneen..
Auttaako tässä enää mikään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen ihan mallimitoissa. On se kumma, että äidin typerä käytös satuttaa noin. Ymmärrät että juominen ja elämäsi ei ole tasapainossa. Tee nyt se päätös itsellesi, että manet hakemaan apua.
Voi Onneton!
Mistä voisit saada sen verran voimia, että voisit ottaa vastaan sinulle tarjotun avun? Olet tullut väärin kohdelluksi sekä lapsuudessasi ja seurustelusuhteissasi. Olen pahoillani. Ei ole ihme, jos olet hajalla. Olet siis tullut niin väärin kohdelluksi, äidit ja isät eivät joka tilanteessa ole niin rakastavia ja osaavia kuin toivoisi tai kuin he itse toivoisivat – hyväkin pyrkimys kääntyy usein päälaelleen…
Onko sinulla ketään, joka voisi lähteä yhdessä kanssasi ottamaan vastaan tarjottua apua? Olen samaa mieltä, että sinä tarvitset ammattiapua. Raiskatuksi tuleminen on NIIN VÄÄRIN SINUA KOHTAAN ja nyt rankaiset itse itseäsi juomalla liikaa.
Onko sinulla läheiset välit siskoosi, voisiko hän lähteä kanssasi? Älä luovuta, Usein ammattilaiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja myötätuntoisia ihmisiä, he ovat ennenkin nähneet ihmisiä, jotka pitävät itseään epäsosiaalisina ja sisäänpäin kääntyneinä.
Uskon, että elämässäsi on vielä paljon iloa ja valoa, ehkä et sisimmältäsi ole kuitenkaan lainkaan epäsosiaalinen. Joskus vain nuoruus ottaa niin koville.
Siunausta elämällesi,
Päivi-pappi Hämeestä
Kiitos paljon. Odotin pelkkiä haukkuja niin liikutuin noin kannustavista vastauksista. Vaikka en edes tunne teitä saitte mut ajattelemaan. Ehkä ammattiapu ei olisikaan niin kamalaa. Sisko on todella läheinen. Pystyn puhumaan hänelle kaikesta mutta luulen että hän ei pysty puhumaan minulle ihan kaikesta. Hänkin juo paljon ja ollaan yhdessä muisteltu kuinka äiti joskus löi meitä. Lähinnä vaan naurettu asialle vaikka kyllä meillä molemmilla on henkiset arvet.
Kerään rohkeutta ja haen apua siskon kanssa.
Kiitos vielä. Tulee ihan onnenkyyneleet silmiin
Luin viestiäsi ja löysin pitkälti siitä itseni. Nyt olen jo sinua puolet vanhempi, mutta avun suostuin ottaan vastaan vasta viisi vuotta sitten. Senkin vain siksi, että romahdin niin täysin etten jaksanut edes laittaa vastaan. Nyttemmin olen monesti miettinyt kuinka paljon helpompaa olisi elämäni ollut jos olisin suostunut menemään autettavaksi aiemmin. Älä sinä tuhlaa elämääsi odottamalla että asiat paranee (ei ne oikeesti parane itsestään), vaan ota apu ajoissa vastaan ja opi nauttimaan elämästä. Ensimmäinen ovenavaus on vaikea, mutta se helpottuu joka kerta ja siitä tulee jopa mielekästä, kun huomaa sen auttavan. Voimia matkalle!!