Ben Gurionin unelmaa ”dynaamisesta laajentumishakuisesta valtiosta” toteutettiin vuoden 1949 aselevon jälkeen koetelluilla menetelmillä, verilöylyillä, karkotuksilla ja kylien tuhoamisilla. Askelonin kylän asukkaat vietiin kuorma-autoissa Gazaan ja jätettiin sinne. Kibiyan kylässä pahamaineinen Erikoisyksikkö 101 murhasi 69 miestä, naista ja lasta vuonna 1953. Alkuperäisen käskyn valokuva julkaistiin Ha’aretz-lehden etusivulla 9. syyskuuta 1994. Se sisälsi lauseen: ”Tavoite: hyökätä Kibiyan kylään, vallata se ja aiheuttaa maksimaalista tuhoa hengelle ja omaisuudelle ” (korostus alkuperäisessä tekstissä), ja sen oli allekirjoittanut majuri Ariel Sharon, erikoisyksikön päällikkö. Majuri oli jo kunnostautunut Gazan eteläosassa sijaitsevaan al-Bureijin pakolaisleiriin kohdistetussa operaatiossa, jossa israelilaisten raporttien mukaan surmattiin 50 pakolaista.
Vuonna 1956 Israel otti osaa brittien ja ranskalaisten kanssa Suezin valtaamiseen, vaikkakin tässä tapauksessa Yhdysvallat, jolle ei oltu ilmoitettu suunnitelmasta, puuttui asiaan ja pakotti joukot vetäytymään. Joka tapauksessa operaation aikana yksin israelilaiset surmasivat noin 3 000 egyptiläistä.
Vuoden 1967 Egyptin invaasio oli menestyksellisempi: koko Siinai vallattiin, samoin kuin Länsiranta, Gaza ja Syyrian Golanin kukkulat. 325 000 palestiinalaista lisää joutui pakolaisiksi. Vaikka monet Israelissa vaativat vetäytymistä miehitetyiltä alueilta, haukat säilyttivät asemansa ja Länsirannan ja Gazan laittomien siirtokuntien rakentaminen alkoi.
Vuonna 1978 Israel hyökkäsi Libanoniin, missä suuri palestiinalaispakolaisväestö ja palestiinalaisten vastarinta nähtiin uhaksi Israelin turvallisuudelle. Tekosyynä oli se, että Israelin siirtokuntia Libanonin rajan läheisyydessä oli tulitettu. Yleisesikuntapäällikkö Mordechai Gur sanoi Israelilaisten lehtien mukaan kuitenkin, että
”Armeija ei ole koskaan tehnyt eroa siviilikohteiden ja sotilaallisten kohteiden välillä edes silloin, kun Israelin siirtokuntiin ei ole isketty”.
Monet siviilit saivat surmansa ja 250 000 menetti kotinsa. Tämä nimenomainen operaatio herätti hämmennystä aikaisemmassa ulkoministerissä Abba Ebanissa, joka sanoi:
”Israelista syntyy kuva, jonka mukaan se tuottaa kaikkea mahdollista kuolemaa ja hätää siviiliväestölle mielivaltaisesti tavalla, joka muistuttaa hallintoja, jollaisten nimiä ei herra Begin enkä minä tohtisi mainita”.
Toinen hyökkäys tehtiin kuitenkin vuonna 1982, minkä jälkeen israelilaiset jäivät Etelä-Libanoniin seuraaviksi yhdeksäksitoista vuodeksi.
Pahamaineisin kaikista tänä aikana dokumentoiduista tapahtumista oli vuonna 1982 Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Beirutin lähistöllä tapahtunut verilöyly. Kenraali Sharonin komentama Israelin armeija eristi leirit ja lähetti kristityt falangistijoukot ’siivousoperaatioon’ raskaan ilmapommituksen jälkeen. Kahden päivän ajan miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin järjestelmällisesti huolimatta amerikkalaisten tarkkailijoiden vastalauseista. Erikoislähettiläs Morris Draper protestoi Israelin pääesikunnalle:
”Teidän täytyy lopettaa verilöylyt. Ne ovat säädyttömiä. Minulla on upseeri leirillä laskemassa ruumiita… Ne tappavat lapsia. Teilla on alueen ehdoton kontrolli ja siksi te olette vastuussa tästä alueesta.”
Libanonilaiset sanoivat myöhemmin, että 2 000 ihmistä oli tapettu, kun taas Sharon asetti luvuksi noin 800. Kaksi falangistia kuoli. Vaikka Israelin Korkeimman oikeuden tutkijalautakunta totesi Sharonin vastuulliseksi tapahtumaan, hän ei eronnut hallituksesta eikä pääministeri kehottanut häntä eroamaan. Kaikkiaan yli 35 000 siviiliä kuoli Libanonin hyökkäyksen ja miehityksen aikana.
Kaikki nämä sotilaalliset seikkailut on esitetty puolustuksellisina tai ennalta ehkäisevinä, vaikka useat riippumattomat israelilaiset historiantutkijat ja jopa poliitikot tunnustavat niiden taustalla olevan päämäärätietoisen laajentumispolitiikan. Israelin hallitus ja sitä tukevat järjestöt ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväkseen myötätuntoa, jota maailmalla tunnetaan juutalaisten toisen maailmansodan aikaisia kärsimyksiä kohtaan, vaikka tämä on vastenmielistä jopa monille siionisteille. Nahum Goldmann, Maailman siionistijärjestön presidentti vuodesta 1956 vuoteen 1968, kirjoitti:
”Meidän tulee ymmärtää, että juutalaisten kärsimykset holokaustin aikana eivät enää toimi suojanamme, ja meidän täytyy ehdottomasti pidättäytyä käyttämästä holokaustia oikeuttamaan mitä tahansa tekojamme. Holokaustin käyttäminen tekosyynä Libanonin pommittamiseen, kuten esimerkiksi Menachem Begin tekee, on eräänlainen ’Hillul Hashem’ (pyhäinhäväistys), Shoahin tragedian banalisointia…”.
Vuonna 1956 Israel otti osaa brittien ja ranskalaisten kanssa Suezin valtaamiseen, vaikkakin tässä tapauksessa Yhdysvallat, jolle ei oltu ilmoitettu suunnitelmasta, puuttui asiaan ja pakotti joukot vetäytymään. Joka tapauksessa operaation aikana yksin israelilaiset surmasivat noin 3 000 egyptiläistä.
Vuoden 1967 Egyptin invaasio oli menestyksellisempi: koko Siinai vallattiin, samoin kuin Länsiranta, Gaza ja Syyrian Golanin kukkulat. 325 000 palestiinalaista lisää joutui pakolaisiksi. Vaikka monet Israelissa vaativat vetäytymistä miehitetyiltä alueilta, haukat säilyttivät asemansa ja Länsirannan ja Gazan laittomien siirtokuntien rakentaminen alkoi.
Vuonna 1978 Israel hyökkäsi Libanoniin, missä suuri palestiinalaispakolaisväestö ja palestiinalaisten vastarinta nähtiin uhaksi Israelin turvallisuudelle. Tekosyynä oli se, että Israelin siirtokuntia Libanonin rajan läheisyydessä oli tulitettu. Yleisesikuntapäällikkö Mordechai Gur sanoi Israelilaisten lehtien mukaan kuitenkin, että
”Armeija ei ole koskaan tehnyt eroa siviilikohteiden ja sotilaallisten kohteiden välillä edes silloin, kun Israelin siirtokuntiin ei ole isketty”.
Monet siviilit saivat surmansa ja 250 000 menetti kotinsa. Tämä nimenomainen operaatio herätti hämmennystä aikaisemmassa ulkoministerissä Abba Ebanissa, joka sanoi:
”Israelista syntyy kuva, jonka mukaan se tuottaa kaikkea mahdollista kuolemaa ja hätää siviiliväestölle mielivaltaisesti tavalla, joka muistuttaa hallintoja, jollaisten nimiä ei herra Begin enkä minä tohtisi mainita”.
Toinen hyökkäys tehtiin kuitenkin vuonna 1982, minkä jälkeen israelilaiset jäivät Etelä-Libanoniin seuraaviksi yhdeksäksitoista vuodeksi.
Pahamaineisin kaikista tänä aikana dokumentoiduista tapahtumista oli vuonna 1982 Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Beirutin lähistöllä tapahtunut verilöyly. Kenraali Sharonin komentama Israelin armeija eristi leirit ja lähetti kristityt falangistijoukot ’siivousoperaatioon’ raskaan ilmapommituksen jälkeen. Kahden päivän ajan miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin järjestelmällisesti huolimatta amerikkalaisten tarkkailijoiden vastalauseista. Erikoislähettiläs Morris Draper protestoi Israelin pääesikunnalle:
”Teidän täytyy lopettaa verilöylyt. Ne ovat säädyttömiä. Minulla on upseeri leirillä laskemassa ruumiita… Ne tappavat lapsia. Teilla on alueen ehdoton kontrolli ja siksi te olette vastuussa tästä alueesta.”
Libanonilaiset sanoivat myöhemmin, että 2 000 ihmistä oli tapettu, kun taas Sharon asetti luvuksi noin 800. Kaksi falangistia kuoli. Vaikka Israelin Korkeimman oikeuden tutkijalautakunta totesi Sharonin vastuulliseksi tapahtumaan, hän ei eronnut hallituksesta eikä pääministeri kehottanut häntä eroamaan. Kaikkiaan yli 35 000 siviiliä kuoli Libanonin hyökkäyksen ja miehityksen aikana.
Kaikki nämä sotilaalliset seikkailut on esitetty puolustuksellisina tai ennalta ehkäisevinä, vaikka useat riippumattomat israelilaiset historiantutkijat ja jopa poliitikot tunnustavat niiden taustalla olevan päämäärätietoisen laajentumispolitiikan. Israelin hallitus ja sitä tukevat järjestöt ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväkseen myötätuntoa, jota maailmalla tunnetaan juutalaisten toisen maailmansodan aikaisia kärsimyksiä kohtaan, vaikka tämä on vastenmielistä jopa monille siionisteille. Nahum Goldmann, Maailman siionistijärjestön presidentti vuodesta 1956 vuoteen 1968, kirjoitti:
”Meidän tulee ymmärtää, että juutalaisten kärsimykset holokaustin aikana eivät enää toimi suojanamme, ja meidän täytyy ehdottomasti pidättäytyä käyttämästä holokaustia oikeuttamaan mitä tahansa tekojamme. Holokaustin käyttäminen tekosyynä Libanonin pommittamiseen, kuten esimerkiksi Menachem Begin tekee, on eräänlainen ’Hillul Hashem’ (pyhäinhäväistys), Shoahin tragedian banalisointia…”.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vanhasta testamentista.