Hyvää sunnuntaita

Taas yksi sunnuntai aamu, kaikkien aikasempien joukossa joita on pitemmän aikaa yhdistänyt kauhea morkkis. Taas on yksi arki viikko painettu töitä ja töiden aiheuttama väsymys ja vitutus nollattu ryyppäämällä. Jokainen viikko on identtinen toisensa kanssa ja pikku hiljaa alkaa psyyke murenemaan jo tähän touhuun.

Olen nyt kahdessapuolessa, ja siitä on n. 2 vuotta kun pääsin irti huumekierteestä.
Miltei kymmenen vuoden kamankäyttö loppui, alkoholi jäi koska sehän ei huume ole (eipä). Se miten kavala viinapiru voikaan olla yllätti ihan täysin.

Kaikki muut lopetettuani tuli todella hyvä olo. Elämä tuntui hymyilevän vihdoinkin ja olin oikeasti onnellinen. Tutustuin uusiin ihmisiin ja alon urheilemaan.
Elämään tuli ihan oikeata sisältöä, duunissa oli oikeasti mukavaa olla ja vapaa-ajalla oli aina jotain mieleistä tekemistä. Oli tavoitteita ja haaveita, asioita miksi herää joka aamu.

Ja sitten BOOM, kaikki muuttui. Dokaamisesta alko muodostua tapa ja pikkuhiljaa kaikki nuo muut tekemiset vaan unohtui, mieluummin sitä meni lähibaariin ottaa kaljaa kun esimerkiksi pelaamaan lätkää kavereitten kanssa.
Ne pienetkin asiat jää tekemättä. Ruokaa en jaksa laittaa, enkä siivota, en edes jaksa käydä suihkussa.


Nykyään suurin tavoite on olla ryyppäämättä ja sekään ei onnistu, olen tälläkin hetkellä nyhjöttämässä sohvalla masentuneena ja vittuuntuneena. Olen ehtinyt toilailla nyt lyhyessä ajassa niin paljon että hävettää katsoa peiliin, vajoudun vaan itsesäliin ja huomisen työpäivän tuskaiseen odottamiseen.

Olen todella hukassa lopettamiskeinojen kanssa. Lääkäritkin on sitä mieltä ei sun tarvii kokonaan lopettaa. tuntuu että täällä Suomessa on pakko ryypätä.
Mulla on oikeasti motivaatiota lopettaa kokonaan mutta en tiedä miten kun tuntuu että kaikki haluaa vaan ryypätä, kaikkeen liittyy ryyppääminen, mitään ei voi tehdä ilman.
Tekis mieli ottaa menolippu jonnekkin aurinkorannalle missä ihmiset jaksaa tanssia illasta aamuyöhön pelkällä auringonvoimalla. Elämä ilman mitään päämäärää on tosi masentavaa.