Olen nuoresta asti viillellyt ja vielä yli nelikymppisenäkin sitä ahdistuksissani teen ja rangaistakseni itseäni pahuudestani. Olenko ainoa mummo joka viiltelee vai onko muitakin?
Minkä ikäisiä viiltelijöitä olette?
40 v viilto
12149
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
En enää viiltele, mutta raavin itseäni niin voimakkaasti, että arpiset jalat ovat sen näköiset, että en voi niitä kenellekään näyttää. Kesä pelottaa ja on hankala. Olen 50-vuotias nainen.
Ei kai vain ole hyväksikäyttöä taustalla?
Pakko nyt sitten tarttua tähän. Olette ikäisiäni, mutta en viiltele. Lapseni on teini ja aloittanut viiltelyn. Olen ihan neuvoton ja avuton tämän asian edessä. Emme saa hänelle mistään apua, kun hän ei apua halua ottaa vastaan. Terveydenhuollossa sanottiin, että he eivät voi auttaa, että lapsen pitää itse sitä apua haluta. Nyt sitten seuraamme tätä sivusta. Näyttää, että ongelma vain pahenee. Me vanhemmat olemme ihan yksin tämän ongelman kanssa.
Olette asian kanssa eläneet. Osaatteko mitenkään antaa neuvoja, miten lasta voisi auttaa/tukea? Missä on mennyt pieleen kasvatuksessa?
Itselläni on itsen vahingoittamisen taustalla ollut itsetunto-ongelmat ja masennus. Pitkä psykoterapia on auttanut pahimman yli.
Ei viiltely ihan muusta irrallinen oire ole; se on vakavaa varsinkin nuorella. Jos mitenkään saisitte nuortanne poliklinikka-ajalle. Jos vaikka varaatte ajan valmiiksi ja sanotte, että nyt ei ole vaihtoehtoja. Viiltely on hävettävää nuorelle, mutta kyllä siinä apua tarvitsee. Oma äitini katsoi vain ihossani olevia tupakalla polttamiani jälkiä eikä reagoinut mitenkään. Muistan sen vuosikymmentenkin jälkeen.
Toinen neuvo on, että puhukaa. Jos nuori ei vastaa, niin puhukaa te vanhemmat. sanokaa, että olette huoilissanne ja välitätte. Siksi puhutte ettekä voi silmiä sulkea. Vaikkei nuori vastaa, hän kuuntelee ja silläkin on iso merkitys. Ja katsokaan silmiin. Minun vanhempani katsoivat aina poispäin.,.senkin muistan hyvin. Häpesivätkö he minua..sellainen tunne siitä ainakin jäi.
36 vee “pappa” täällä joka on viillellyt teini-iästä lähtien. Tosin välissä oli kymmenen vuoden tauko, mutta nyt on taas viiltely kuvioissa mukana. On sitä yritetty hoitaa ja auttaa, mutta aika huonolla tuloksella. Nytkin syön neuroleptejä, masennuslääkkeitä ja rauhottavia ja ei niistä juuri apua ole. Se olo mikä aiheuttaa viiltelyn on vaan niin voimakas ja hirveä, että viiltely on viimeinen apukeino tai muuten edessä on itsemurha. Jäänyt lähtemättömästi mieleen psyk.hoitajan sanat ensiavussa kun minua oli taas tikattu, että ”olen sitkeä”. Niin varmaan olenkin ja ihmettelen, että olen edelleen hengissä. Harmittaa hirveästi, kun kädet ja jalat on karussa kunnossa. Täynnä arpia ja aina kuljettava pitkähihasissa ja lahkeisissa vaatteissa. Lisäksi kun viiltely mielletään nuorten ja tyttöjen ongelmaksi niin aiheuttaa vähän kummeksuntaa ensiavussa ja muualla.
Neuvo vanhemmille joiden lapsi viiltelee on, että hankkikaa apua heti. Mitä nopeammin sitä parempi. Viiltelyyn jää koukkuun ja pahasti. On sitä jossain verrattu heroiiniinkin. Parempi saada lopetettua tapa muutamaan viiltoon, kuin kärsiä mahdollisesti tästä koko elämänsä pilaten siinä samalla kropan. Sen vuoksia apua on hankittava nopeasti. Noi arvet rupeaa kuitenkin harmittamaan myöhemmin, mutta sitten ei ole enää mitään tehtävissä. On viilleltävä, vaikka jäljet harmittaakin. Se on ikävä noidan kehä joka ei ainakaan paranna oloa.
Viiltelijä viiltelee "avunkin" kanssa.
Niinhän se on, kun on viillellyt tarpeeksi kauan. Senpä takia olisi tärkeä saada apua nopeasti ja saada tavalla tai toisella katkaistua tapa heti alkuunsa.
Omasta puolestani en enää usko, että pääsen tavasta kokonaan eroon. Ne olotilat olisi pitänyt saada poikkastua vuosia vuosia sitten. Nyt on liian myöhäistä.
Onko se apu silloin tyydyttävää? Onko terapeutilla oikeanlainen ote ja onko terapiatyyppi sopiva? Vaihtaakin voi.
Ei pääse itsetuhoinen terapiaan. Ei silloin kun itsetuho on aktiivisessa vaiheessa. Pitäisi olla piiiitkä tauko, että terapiaa voitaisiin harkita.
Kolmenkymmenen ja taistellut ongelman kanssa nyt jotain 16 vuotta. Välissä on tosin ollut pitkiäkin taukoja, mutta aina vain uudelleen ja uudelleen palaan samaan vanhaan p*skaan... Ammattiapua tai lääkkeitä en ole pahaan olooni uskaltanut ikinä hakea, mutta siltikin toivon että tämä joskus loppuisi. Tavalla tai toisella.
Kesä on kaikkein pahinta aikaa jo pelkästään vaatetuksenkin kannalta, kesämekot, shortsit, caprit ja hihattomat voi unohtaa.
Oletteko koskaan ilmaisseet itseänne eri taiteenlajien kautta: maalaamalla ahdistuksen kuvat, laulamalla/soittamalla/säveltämällä, kertomalla runolla (rujollakin) missä mennään? Tuntuuko viiltämisen himon hetkellä, että haluatte pahalle ololle näkyvän ja todisteellisen muodon? Ja että silloin paremmin uskotaan ja otetaan todesta? Tietysti viiloista aiheutuu myös mielihyvähormonipurkauksia, koska elimistö puolustautuu kipua vastaan, että on se kemiaakin.
Ensin pitäisi olla edes jotain lahjoja johonkin taidejuttuihin. Piirtäminen, maalaaminen yms vain ahdistaa jo ajatuksenakin (koska olen niin kyvytön tuollaiseen) ja soittamaan en ole oppinut kuin korkeintaan suutani:) Kirjoittaminen on ehkä ainoa tapa jolla kykenen purkamaan juttuja mitä pimeässä päässäni pyörii, kirjoitin blogiakin joskus, mutta sekin jäi koska sellaiset ihmiset saivat tietää siitä joiden pelkään nyt levittävän juttua eteenpäin.