motiivi

Parannus on elämän täydellinen muutos. Kuolleesta sielusta tulee elävä. Usko tulee kuulosta ja kuulo Jumalan sanan kautta. Usko on lahja, jonka voi saada vain Jumalan armosta. Armo kuuluu syntinsä tuntevalle ihmiselle. Siten keskeisimmäksi kysymykseksi parannuksen teossa muodostuukin synnintunto ja hätä oman sielunsa vuoksi ja samalla evankeliumin ilosanoman uskominen ja vastaanottaminen. Ihminen voi saada rauhan vain Jumalansa yhteydessä. Puhdas omatunto on taivas maan päällä.

Oikea uskova uskoo Jumalan itsensä (Hyvyyden) tähden.
Väärä usko on sellaista "jos minä siitä jotenkin hyödyn uskoa".

Jumalan johdatukseen luottamista joka aika. Se on sellaisessa kuuliaisuudessa elämistä, että varoo kenellekään tekemästä sellaista, mitä ei itselle tahdo tehtävän. Jos joku tekee minulle mielestäni väärin, yritän selvittää asian neuvottelulla. On parempi tyytyä vähään kuin saattaa lähimmäistä vaikeuksiin.

Rohkenen epäillä, että täällä juuri kukaan tietäisi uskomisensa motiiveja.

Tosin suurin syy, ehkä onkin aivan ulkoinen, lapsesta saakka jatkunut opetus ja kristillisten dogmien tolkutus niin, että ne ovat urauttaneet ajatteluumme itsestäänselvyyksiä.
Vaan ovatko tällaiset opettamalla opetetut oikeita uskovaisia ollenkaan? Tutkimusten mukaan melkoinen joukko suomalaisia ilmoittaa, että uskovat, mutta ei kirkon opettamalla tavalla.

Mutta niistä motiiveista. Käsitykseni on, että motiivit tulevat alitajunnasta (tiedostamattomasta) tarpeina, pelkoina ja pakkoina, joihin uskonto (meillä kristinusko) vastaa. Niistä ei ymmärtääkseni juuri kukaan ole oikeasti selvillä ilman psykoanalyysin kaltaista tutkimista.
Tietenkin melkein jokaisella on esittää vakaumuksen syvällä rintaäänellä uskomisensa syyt, mutta ne ovat mitä todennäköisimmin järkeistyksiä. Näissä järkeistyksissä on sellainen metka piirre, että ne selittävät asiat päälaelleen.
Jos ihmisellä on jokin kompleksi, usein hän viimeiseksi haluaa myöntää sen itselleen.
Sanotaanpa esimerkiksi, että jos tuttavasi tulee selittämään sinulle miten hyvin hänellä menee puolisonsa kanssa, on kenties syytä epäillä, että heillä on suhteessaan ongelmia.

Käsitykseni on, että jumalusko on eräille ihmisille käyttökelpoinen psyyken rakennuspalikka, jonka avulla siedettävä mielentasapaino saadaan aikaan. Toiset ei tuota palikkaa tarvitse, mutta tarvitsevat kuitenkin jotakin muita palikoita mielentasapainon rakentamiseksi.

heips! mä en oo koskaan tehny sellaste päätöstä että uskonko vai en. mulla on ollu lapsesta asti sellanen varma olo et Jumalan on pakko olla, koska en tosiaan oo ikinä nielly ajatusta alkuräjähdyksestä. About kaks vuotta sitten saksassa TeenStreetillä ollessani huomasin sitte on mun on alettava elämään myös sen mukaan mihin uskon. tajusitko? eli periaatteessa ennen olin vaa ajatellu että kunhan uskon, en mä millonka ottanu Jumalaa ja Jeesusta oikeesti elämääni osalliseks. Nyt on ihana olo, tiiän et en oo millonka yksin, ku on mahottoman kurjaa ni voi jutella ylöspäin asiasta (oon myös raivonnu ja hakannu päätäni monet kerrat), Jumala kyllä kuuntelee. pari kertaa oon ihan konkreettisesti tuntenu ku Jumala on ottanu mut syliinsä, sillon silmät on ihan tulvinu kyyneleistä. en tosiaan halua esittää mitään täydellistä kristittyä, koska sellanen en missään nimessä oo, halusin vaan kertoo omia ajatuksiani sulle.
jos haluut alkaa meilaileen, ni laita osottees palstalle ni vastaan kyllä.
pärjäile =)