EU:n tekopyhä Israel-direktiivi – Erityissääntöjä vain juutalaisvaltiolle?
Reilu viikko sitten, samana päivänä, jolloin juutalainen kansa hiljentyi paastossa muistelemaan ensimmäisen ja toisen temppelin traagista tuhoa (Tisha B’Av) Euroopan Unioni pudotti diplomaattisen ”pommin” Israeliin. Suhteet Israelin ja EU:n välillä ajautuivat välittömästi kriisiin. Iran vasta valmistelee pommia. EU jo pudotti omansa.
Kyse on uudesta EU direktiivistä, jonka varsinainen voimaantulo tapahtunee tammikuussa 2014, mikäli kaikki etenee EU:n kaavailemalla tavalla, eikä Lähi-idän rauhanprosessissa tapahdu EU:n toivomaa edistystä.
Suomi on jäsenmaana sopassa mukana. Valitettavasti.
Mistä on kyse?
Lyhyesti.
Euroopan Unioni julkaisi Catherine Ashtonin johdolla uuden ohjeistuksen, joka kieltää EU:ta ja sen jäsenmaita rahoittamasta ja tekemästä yhteistyötä sellaisten israelilaisten instituutioiden kanssa, jotka toimivat ”Israelin vuonna 1967 miehittämillä alueilla”, joita EU ei tunnusta Israelin valtioalueeseen kuuluviksi.
Ohjeistus koskee EU:n rahoittamia tukia israelilaistahoille, joilla on toimintaa vuoden 1967 aselepolinjan, ns. Vihreän linjan toisella puolella Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa, Gazassa ja Golanin kukkuloilla.
Direktiivissä myös vaaditaan, että kaikissa tulevissa Israelin ja EU:n välisissä sopimuksissa on mainittava, että Israel hyväksyy EU:n näkemyksen, jonka mukaan Vihreän linjan toisella puolella oleva alue ei kuulu Israelin valtioalueeseen.
Vaikka uuden ohjeistuksen tulemista osattiin odottaa sen julkaiseminen oli Israelissa silti shokki, jota ei lainkaan helpottanut symbolismi, joka syntyi direktiivin julkaisemisesta kansallisena juhlapäivänä, jolloin muistellaan temppelin tuhoutumista.
Tekopyhyyttä, vihamielisyyttä ja silkkaa ennakkoluuloisuutta
Alan Baker, Israelin entinen Kanadan suurlähettiläs ja Jerusalem Center for Public Affairs –tutkimusinstituutin tutkija arvioi EU:n uutta direktiiviä tuoreessa analyysissään European Union – Hypocrisy, Hostility and Blatant Prejudice.
Bakerin mukaan kyseessä on EU:n ulkoasioista vastaavan Catherine Ashtonin johdolla sinnikkäästi toteutettu poliittisesti vihamielinen aloite, jonka pyrkimyksenä on painostaa Israelin hallitus alueellisiin ja poliittisiin myönnytyksiin.
”Tämä ennenkokematon ja vihamielinen Israeliin ja sen siirtokuntiin kohdistuva fiksaatio EU:n taholta perustuu joukkoon pitkäaikaisia ja tietentahtoisesti harhaanjohtavia olettamuksia siirtokunnista juridisesti ja poliittisesti laittomina,” Baker kirjoittaa.
Baker muistuttaa, että vuodelta 1949 peräisin oleva Geneven sopimuksen artiklalla 49, jolla usein perustellaan siirtokuntien laittomuutta kansainvälisen lain valossa, ”ei ole mitään yhtymäkohtaa Israelin siirtokuntapolitiikkaan”.
Mainittu artikla kieltää miehittävää valtiota väkisin siirtämästä omia asukkaitaan miehitetyille alueille. Artikla laadittiin toisen maailmansodan jälkeen, jolloin yli 40 miljoonaa ihmistä oli väkivalloin siirretty kodeistaan muilta valtioilta miehitetyille alueille.Israelilaisia siirtokuntalaisia ei kuitenkaan ole siirretty Länsirannalle väkisin.
Israelin siirtokuntapolitiikalla ei Bakerin mukaan siten ole ”mitään yhtymäkohtaa” toisen maailmansodan kaltaiseen tilanteeseen, joka huoli oli Geneven sopimuksen takana.
Tarkasti ottaen kyse on kansainvälisoikeudellisesti kiistanalaisesta alueesta.
Yhtälailla harhaanjohtava on Bakerin mukaan direktiiviin sisältyvä oletus, että Länsirannan aselepolinja vuodelta 1949, jota harhaanjohtavasti usein kutsutaan ”vuoden 1967 rajaksi”, olisi Israelin valtiollinen raja.Länsirannalla ei koskaan ole ollut palestiinalaista valtiota. Jordania miehitti aluetta laittomasti vuoteen 1967 saakka, minkä jälkeen Israel otti alueen haltuunsa puolusussodassa Jordanian aloitettua vihollisuudet.
Reilu viikko sitten, samana päivänä, jolloin juutalainen kansa hiljentyi paastossa muistelemaan ensimmäisen ja toisen temppelin traagista tuhoa (Tisha B’Av) Euroopan Unioni pudotti diplomaattisen ”pommin” Israeliin. Suhteet Israelin ja EU:n välillä ajautuivat välittömästi kriisiin. Iran vasta valmistelee pommia. EU jo pudotti omansa.
Kyse on uudesta EU direktiivistä, jonka varsinainen voimaantulo tapahtunee tammikuussa 2014, mikäli kaikki etenee EU:n kaavailemalla tavalla, eikä Lähi-idän rauhanprosessissa tapahdu EU:n toivomaa edistystä.
Suomi on jäsenmaana sopassa mukana. Valitettavasti.
Mistä on kyse?
Lyhyesti.
Euroopan Unioni julkaisi Catherine Ashtonin johdolla uuden ohjeistuksen, joka kieltää EU:ta ja sen jäsenmaita rahoittamasta ja tekemästä yhteistyötä sellaisten israelilaisten instituutioiden kanssa, jotka toimivat ”Israelin vuonna 1967 miehittämillä alueilla”, joita EU ei tunnusta Israelin valtioalueeseen kuuluviksi.
Ohjeistus koskee EU:n rahoittamia tukia israelilaistahoille, joilla on toimintaa vuoden 1967 aselepolinjan, ns. Vihreän linjan toisella puolella Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa, Gazassa ja Golanin kukkuloilla.
Direktiivissä myös vaaditaan, että kaikissa tulevissa Israelin ja EU:n välisissä sopimuksissa on mainittava, että Israel hyväksyy EU:n näkemyksen, jonka mukaan Vihreän linjan toisella puolella oleva alue ei kuulu Israelin valtioalueeseen.
Vaikka uuden ohjeistuksen tulemista osattiin odottaa sen julkaiseminen oli Israelissa silti shokki, jota ei lainkaan helpottanut symbolismi, joka syntyi direktiivin julkaisemisesta kansallisena juhlapäivänä, jolloin muistellaan temppelin tuhoutumista.
Tekopyhyyttä, vihamielisyyttä ja silkkaa ennakkoluuloisuutta
Alan Baker, Israelin entinen Kanadan suurlähettiläs ja Jerusalem Center for Public Affairs –tutkimusinstituutin tutkija arvioi EU:n uutta direktiiviä tuoreessa analyysissään European Union – Hypocrisy, Hostility and Blatant Prejudice.
Bakerin mukaan kyseessä on EU:n ulkoasioista vastaavan Catherine Ashtonin johdolla sinnikkäästi toteutettu poliittisesti vihamielinen aloite, jonka pyrkimyksenä on painostaa Israelin hallitus alueellisiin ja poliittisiin myönnytyksiin.
”Tämä ennenkokematon ja vihamielinen Israeliin ja sen siirtokuntiin kohdistuva fiksaatio EU:n taholta perustuu joukkoon pitkäaikaisia ja tietentahtoisesti harhaanjohtavia olettamuksia siirtokunnista juridisesti ja poliittisesti laittomina,” Baker kirjoittaa.
Baker muistuttaa, että vuodelta 1949 peräisin oleva Geneven sopimuksen artiklalla 49, jolla usein perustellaan siirtokuntien laittomuutta kansainvälisen lain valossa, ”ei ole mitään yhtymäkohtaa Israelin siirtokuntapolitiikkaan”.
Mainittu artikla kieltää miehittävää valtiota väkisin siirtämästä omia asukkaitaan miehitetyille alueille. Artikla laadittiin toisen maailmansodan jälkeen, jolloin yli 40 miljoonaa ihmistä oli väkivalloin siirretty kodeistaan muilta valtioilta miehitetyille alueille.Israelilaisia siirtokuntalaisia ei kuitenkaan ole siirretty Länsirannalle väkisin.
Israelin siirtokuntapolitiikalla ei Bakerin mukaan siten ole ”mitään yhtymäkohtaa” toisen maailmansodan kaltaiseen tilanteeseen, joka huoli oli Geneven sopimuksen takana.
Tarkasti ottaen kyse on kansainvälisoikeudellisesti kiistanalaisesta alueesta.
Yhtälailla harhaanjohtava on Bakerin mukaan direktiiviin sisältyvä oletus, että Länsirannan aselepolinja vuodelta 1949, jota harhaanjohtavasti usein kutsutaan ”vuoden 1967 rajaksi”, olisi Israelin valtiollinen raja.Länsirannalla ei koskaan ole ollut palestiinalaista valtiota. Jordania miehitti aluetta laittomasti vuoteen 1967 saakka, minkä jälkeen Israel otti alueen haltuunsa puolusussodassa Jordanian aloitettua vihollisuudet.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jokainen alueen konfliktin historiaa tuntevahan tietää, että Vihreä linja ei muodosta kansainvälistä rajaa. Asia on selvästi sanottu Jordanian ja Israelin välisessä tulitaukosopimuksessa. Jordanian vaatimuksesta sopimuksessa selvästi todettiin, että kyse ei ole valtiorajasta.
Uusi EU direktiivi pyrkii kuitenkin määrittelemään Vihreän linjan sellaiseksi mitä se ei ole, nimittäin valtioraja, vaatiessaan sopimusehtoihin mainintaa, että vuoden 1949 aselepolinjojen takana oleva Länsiranta ei ole Israelin valtioaluetta.
Näin toimiessaan EU sotkeutuu Lähi-idän konfliktiin tavalla jossa se ylittää valtuutensa. Se pyrkii määrittelemään ennakkoon jotain mikä sitovien kansainvälisten sopimusten ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen 242 mukaisesti tulee ratkaista keskinäisissä neuvotteluissa osapuolten kesken. EU:n toiminta on ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että EU on sanonut tukevansa neuvotteluratkaisua päätöslauselman 242 pohjalta, jossa puhutaan pyrkimyksestä ”turvallisille ja tunnustetuille rajoille”. Jos tällaiseen neuvotteluissa vasta pyritään se merkitsee, että tunnustettuja valtioiden välisiä rajoja ei ole olemassa. Siksi EU ei voi osapuolten puolesta ottaa kantaa Israelin valtioalueen rajoihin sen enempää kuin mahdollisen tulevan palestiinalaisvaltionkaan alueeseen.
EU:n direktiivi on myös ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että EU on Oslon sopimuksen todistajaosapuolena allekirjoituksellaan sitoutunut siihen, että osapuolet eivät tee mitään mikä ennakkoon määrittelisi millainen lopullisen neuvottelutuloksen tulisi olla.
EU:n tekopyhyyttä heijastelee Bakerin mukaan se, että ”EU:lla on useita vapaakauppasopimuksia ja yhteisymmärrys sellaisten maiden kanssa, joilla on alue- ja rajakiistoja. EU on neuvotellut vapaakauppasopimuksen Intian kanssa, eikä sen soveltaminen Kashmirin kiistellyllä alueella ole herättänyt keskustelua. EU:n kalastussopimus vuodelta 2005 sallii eurooppalaisten kalastajien toimivan [Marokon miehittämässä] Länsi-Saharan alueella, vaikka EU ei tunnusta aluetta kuuluvaksi Marokoon valtioalueeseen.”
Kansainvälisen oikeuden asiantuntijan analyysiä
EU:n uuden direktiivin arvostelijoihin on liittynyt myös kansainvälisen oikeuden asiantuntija, tohtori Eugene Kontrovich tuoreessa kolumnissaan What the EU rules are about – and what they are not? (Times Of Israel, 24.7.2013).
Kontrovich on syytä huomioida, sillä hän on kansainväliseen oikeuteen erikoistunut juridiikan professori (Northwestern University School of Law). Hänen tuore tutkimuksensa Jurisdiction Over Israeli Settlement Activity in the International Criminal Court (Northwestern University School of Law, Law and Economics Series, No. 13-10) on ohittamatonta luettavaa jokaiselle, joka ylipäätään pyrkii ymmärtämään siirtokuntakysymystä kansainvälisen oikeuden valossa. Suomalainen lukija voi puolestaan tutustua näihin kysymyksiin vaikka lukemalla vihkoseni Kielletyt Hedelmät – kriittinen analyysi (Kuva ja Sana, 2013), joka löytyy Kuvan ja Sanan verkkokaupasta tästä linkistä.
Kontrovich selventää aluksi kolumnissaan, että julkaistu EU direktiivi ei sellaisenaan estä kaupankäyntiä Euroopan ja Israelin välillä, tai Länsirannalla toimivien yritysten kanssa. Kyse ei ole varsinaisesta taloudellisesta boikotista. Yksityiset eurooppalaiset yrittäjät voivat edelleen käydä kauppaa Länsirannalla toimivien israelilaisyritysten kanssa.
Direktiivi koskee israelilaisten yritysten ja instituutioiden saamaa EU:n rahoitustukea yhteisille projekteille eri muodoissa.
Direktiivin merkitystä ei sovi vähätellä, mutta kyse ei ole kauppakiellosta, boikotista, tai saarrosta sellaisenaan.
Direktiivin merkitystä ei sovi vähätellä, mutta kyse ei ole kauppakiellosta, boikotista, tai saarrosta sellaisenaan.
Tästä eteenpäin Kontrovich näkee EU:n ohjeistuksessa monia ongelmia. Syyrian tilanteeseen liittyen hän kysyy:
”Ohjeistus kieltää sellaisten tahojen tukemisen, joilla on yhteyksiä Golanin kukkuloille. Kenelle EU:n mielestä Israelin tulisi Golan luovuttaa? Assadille vai hänen islamistivastustajilleen?”
Hän, kuten Alan Baker, korostaa ettei Israel ole sanan missään merkityksessä ”siirtänyt” siviiliväestöään kiistellyille alueille. ”He ovat omaehtoisesti muuttaneet sinne”, Kontrovich muistuttaa. On siten vaikea ymmärtää siirtokuntalaisten rikkovan kansainvälistä lakia (Geneven sopimus, Artikla 49) millään mielekkäällä tavalla.
EU harjoittaa kömpelöä ja läpinäkyvää ulkopolitiikkaa
Euroopan oma toiminta kuitenkin osoittaa, ettei julkaistussa direktiivissä viime kädessä ole kyseessä huoli kansainvälisen lain voimaansaattamisesta.
Bakerin tavoin Kontrovich muistuttaa monien alueen valtioiden miehittävän ja perustaneen siirtokuntia miehittämilleen alueille ilman, että EU olisi katsonut aiheelliseksi luoda erityisiä direktiivejä yhteistyön rajoittamiseksi.
”Ilmeisin esimerkki koskee Turkin miehittämää Kyprosta. Toinen mainittava tapaus on Marokon miehittämä Länsi-Saharan alue tai EU:n ’Lähi-idän kvartetin’ jäsen Venäjä, joka hiljattain on vallannut osia Georgiasta sekä Armeniasta Azerbaijanissa. Yhdessäkään näistä tapauksista EU ei ole julkaissut vastaavaa direktiiviä. Ei vaikka Turkin siirtokuntatoiminta koskee Euroopan omaa aluetta.”
”Näin ollen mikä hyvänsä ’laki’, jonka EU nyt arvelee edellyttävän aivan erityistä ohjeistusta Israelin kohdalla, koskee aivan ilmeisesti vain yhtä ainoata kansaa maailmassa,” professori Kontrovich summaa.
Hän korostaa, että siitäkin huolimatta, että oletettaisiin EU:n omaksuma kanta Geneven sopimuksesta päteväksi [mitä se ei Kontrovichin mukaan ole], siinäkään tapauksessa yksikään kohta kansainvälisessä laissa ”ei kiellä tai rajoita yksityisten tahojen toimintaa Länsirannalla.”
Hän tarkoittaa tällä sitä, että vaikka kansainvälinen laki kieltää miehittävää valtiota ”siirtämästä” omaa siviiliväestöään miehitetylle alueelle, ”kansainvälinen laki ei tee siirtolaisista itsestään laittomia asukkaita, jonkinlaisia kansainvälisiä pitalisia, tai henkilöitä, joita saisi syrjiä”
Valtiot siis voivat rikkoa kansainvälistä lakia siirtämällä väestöä väkisin. Mutta siirretyt itse, saatikka vapaaehtoisesti muuttaneet uudisasukkaat, eivät henkilöinä ole ”laittomia henkilöitä”.
Kontrovich jatkaa:
”Kansainvälinen laki ei kiellä liikeyrityksiä toimimasta miehitetyllä alueella, tai vaadi, että niiden tulisi olla tarjoamatta palveluitaan ’siirretyille’ ja heidän lapsilleen. Näin laaja-alaiselle tulkinnalle kansainvälisistä säännöistä ei löydy mitään perustetta minkään muun miehityksen osalta.”
Kontrovich mainitsee valaisevan esimerkin Jerusalemin raitiotiehankkeesta, joka toteutettiin yhteistyössä ranskalaisen (Veolia) yrityksen kanssa Israelin hallituksen rahoittamana projektina. Hiljattain Ranskan korkeassa oikeusistuimessa ei nähty mitään kansainvälisoikeudellista perustetta rajoittaa ranskalaisyritysten liiketoimintaa Vihreän linjan toisella puolella (Itä-Jerusalem).
Erikoinen poikkeusartikla ”15”
Eugene Kontrovichin mukaan kyse on EU:n politiikasta eikä kansainvälisestä laista. Tämän paljastaa hänen mukaansa direktiivin artiklaan 15 sisällytetty, kansainvälisen oikeuden valossa, omituinen poikkeus.
Artikla 15 nimittäin jättää direktiivin vaikutuksen ulkopuolelle sellaiset tahot, jotka ”edistävät EU:n politiikan mukaista Lähi-idän rauhanprosessia.” Tästä Kontrovich toteaa:
”Joko Geneven sopimus ja siihen liittyvät säännöt estävät israelilaisia olemasta missään tekemisissä Länsirannan kanssa tai sitten ne eivät sitä estä. Geneven sopimus ei taatusti sisällä mitään poikkeuksia ’joista EU tykkää’. Tämä poikkeusartikla paljastaa direktiivin todellisena tarkoituksena olevan Euroopan ulkopolitiikan ajamisen, ei kansainvälisen lain voimaansaattamisen. Lainkäytön olemukseen kuuluu yleisten sääntöjen soveltaminen kaikkiin vastaavanlaisiin tilanteisiin yhtäläisesti, riippumatta henkilökohtaisista mieltymyksistä. Laillisuuden vastakohta on luoda ainoalaatuisia sääntöjä yksin juutalaisvaltiota silmälläpitäen”.
Uusi direktiivi on siten poliittisesti kaksinaamainen. Kyse on EU:n läpinäkyvän poliittisesta sotkeutumisesta Lähi-idän konfliktiin asettumalla kansainvälisoikeudellisesti kömpelösti yhden osapuolen – palestiinalaisten – vaatimusten puolelle.
EU direktiivi vahingoittaa rauhanprosessia
Vaikka EU:n taholta on saatettu ajatella, että uusi ohjeistus tönäisisi rauhanprosessia eteenpäin patistamalla erityisesti Israelia, sen vaikutus on todennäköisesti päinvastainen.
Israelin valtionvarainministeri, Yair Lapid, moitti Jerusalem Post –lehdessä (19.7.2013) EU:ta sen sotkeutumisesta Lähi-idän konfliktiin tavalla, joka ainoastaan hankaloittaa rauhanprosessia koventamalla palestiinalaisten asenteita: Miksi palestiinalaisjohtajien tarvitsisi rauhanneuvotteluissa tehdä myönnytyksiä Israelille, kun EU on antamassa heille ennen neuvotteluita kaiken mitä he haluavat? Miksi he istuisivat neuvottelupöytään Israelin kanssa, kun he voivat ajatella, että EU painostaa Israelia heidän puolestaan heidän toivomiinsa alueellisiin ym. myönnytyksiin ilman, että heidän itsensä tarvitsee tehdä rauhan eteen lainkaan myönnytyksiä?
Samaan tulokseen on tullut The Telegraph –lehden toimittaja Daniel Hannan. Hän kiteyttää ajatuksensa tuoreessa kolumnissaan (19.7.2013) näin:
”Viimeisin EU ohjeistus rajoittaa taloudelliset suhteet Israelin kanssa käytännössä vuoden 1967 edeltävien rajojen sisään. Jopa Brysselin omien standardien mukaan kyseessä on omituinen päätös. Kompuroidessaan tällä tavalla EU ottaa riskin, että se toistaa virheen, jonka se teki Kyproksen suhteen, jossa EU vei osapuolilta motivaation vakaviin kahdenvälisiin neuvotteluihin. Kukaan ei vakavissaan odota, että sopimuksen syntyminen jättäisi vuoden 1967 linjat muuttumattomiksi (tai pikemminkin, jättäisi vuoden 1949 linjan muuttumattomaksi). Tuomalla tällaisen ajatuksen takaisin pöydälle EU on tehnyt kompromissin lytyämisestä entistä vaikeampaa. Tosiasiassa kyse ei kuitenkaan ole rauhasta, vaan EU:n luonnollisesta taipumuksesta asettua kiistassa toisen osapuolen puolelle”.
Nähtäväksi jää millaisiin pohjalukemiin Israelin ja EU:n suhteet direktivin johdossa valuvat. Ensimmäisenä vastavetona Israel on jo ilmoittanut laittaneensa jäihin yhteistyön EU:n viranomaisten kanssa Länsirannan C-alueelle, joka Oslon sopimuksen mukaan toistaiseksi kuuluu Israelin yksinomaisen siviilihallinnon piiriin. Samoin se aikoo estää EU:n edustajien pääsyn Gazaan Israelin kautta.
Direktiivin voimaantulemiseen on aikaa ensi vuoden alkuun. Siihen sakka EU ennättää vielä perua virheensä.
ECI:n toiminnanjohtaja Tomas Sandell totesi osuvasti lukemisen arvoisessa kolumnissaan Times Of Israel –lehdessä (17.7.2013):
”Juutalaiset siirtokunnat eivät ole rauhan este. Tänään todellinen este rauhalle on EU”.
—————
Tämä mainos on ilmainen. Ylläpito
Tutustu tästä linkistä Kuvan ja Sanan verkkokaupasta Pasi Turusen huippu ajankohtaiseen äänitteeseen Savenvalajan Pajassa viime keskiviikkona pidetystä puheesta otsikolla KESÄN KOHTALOKKAAT KÄÄNTEET: EU, ISRAEL JA SUOMI RAUHANNEUVOTTELUIDEN ALKAESSA LÄHI-IDÄSSÄ. Saatavana CD:nä tai mp3 tiedostona.
Lähi-idän ihmisten viha juutalasia kohtaan.
on kaikkialla maailmassa ihmisten viha juutalaisia kohtaan.
Toivottavasti vähenee ja poistuu kaikki juutalaisuus-vastaisiin kaikilta ihmisiltä, siinä on hyvä lähtökohta rauhassa elämiseen Lähi-idässä ja ihan koko maailmassa.
Siellä missä on juutalais-vastaisuus on myös huono ihmisen viha sydämessä.
Ja tämähän ei ole kasaarijuutalaisvastaista vaan päinvastoin: https://www.youtube.com/watch?v=dhMyHT2MYPg
Masentava uutinen oli taas tuo paavin julkilausuma Israelissa kahden valtion mallin puolesta. Hän vielä totesi, että matka on perustaltaan uskonnollinen eikä poliittinen, mutta ei hän ainakaan Raamatun totuuteen vetoa, koska sen mukaan koko Israeli jakamattominen pääkaupunkeineen kuuluu juutalaisille. Raamatun profetian mukaan se kuitenkin pakanoiden myötävaikutuksella jaetaan ajaksi. Kumma tuo katolisen kirkonkin linja, kuka sen oikein on päättänyt ja mitä lienee taustalla. Miten aikaisempia paavi saattoi suudella Koraania?
tuo paavin kannanotto ollut ainutlaatuinen.
Vatikaanin historia on varsin musta juutalaiskohtaloiden suhteen.
Paavin ottama kanta oli poliittinen ja naurettavan arabimyötäilevä.
Vähän niin kuin historian toistoa natsi-Saksan ollessa vallassa ja tappaessaan juutalaista kansaa eri puolilla Eurooppaa.
Kannattaisi tutustua tuohon Koraanin selvityksiin, sillä siinä näkee mistä tuo ns. "viimeinen viesti" on lähtöisin.
Ja tämän "viimeisen viestin herraa" sitten paavi tavallaan kumartaa suudellessaan Koraania.
Pitkälle on menty.
Tisha Be Av on kuule vasta elokuun puolella tänä vuonna.
Onneksi BDS ja monet muut järjestöt tekevät työtä, jotta palestiinalaiset saisivat ihmisarvon ja oman maan sekä varastetut maat ja asunnot takaisin (vaikka suurin osa on tuhottu!) Intiaanit saivat kokea saman kohtalon, samoin kuin Austraalian ja Uuden Seelannin alkuperäisasukkaat. Kauan oli apartheid vallalla USA:ssakin vaikka oma pesä on niin olevinaan puhdas ja Saksaa osattiin arvostella. USA väitti ja peitteli jo ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä asetoimituksiaan, mutta ne paljastuivat valheiksi kun sukeltajat tutkivat hylkyjä parikymmentä vuotta sitten! Ei passaa enää nykyaikana 2000-luvulla toistaa samaa mitä Saksa teki, mutta näin vain sortoa on ja jopa pahemmassa muodossa.
Historia näyttää miten kansakunnat eivät ole oppineet mitään, eivät edes osaa erottaa toisistaan valhetta, joka perustuu luotuihin mielikuviin ja tosiasioita, jotka ovat löydettävissä historian lehdiltä jos vain on halua etsiä sitä ja tietenkin kykyä, sellainen tuntuu puuttuvan nykyiseltä sukupolvelta.
Monet ovat tietämättömiä siitä, että BDS liikkeen agendaa ohjaileva kansallinen neuvosto toimii kiistattomassa yhteydessä palestiinalaisiin terroristeihin ja äärijärjestöihin (e.g Islamilainen Jihad, PFLP, Hamas etc).
Palestiinalaiset äärijärjestöt pääsevät hyödyntämään kansainvälistä BDS liikettä omiin tarkoituksiinsa levittämällä dis-informaatiota ja esiintymällä mm eurooppalaisiin länsivastaisiin vasemmistolaisiin vetoavana ”rauhanliikkeenä”, joka kuitenkin tosiasiassa palvelee äärijärjestöjen Israel-vastaista agendaa.
BDS-liike sai alkunsa Durbanissa v.2001 pidetyssä YK:n konferenssissa. Sen piti olla kansainvälistä muukalaisvihaa käsittelevä kokous, mutta siitä muodostui pelkästään Israelia vastaan kohdistetun vihan konferenssiksi. Kokouksessa kannettiin jopa Hitleriä ihannoivia kylttejä.
YK:n ihmisoikeuskomissaari Mary Robinsson tunnusti myöhemmin kokouksen olleen valmisteluasiakirjojen ja sisällön olleen täysin antisemiittinen ja kokouksen olleen epäonnistunut.
Antisionismin löyhkä kummittelee kautta koko maailman. Artikkelit, konferenssit, kirjat ja järjestöt kuuluttavat, että ”sionismi on rasismia”, oikeuttavat terrorin ja julistavat ”Palestiinan kansan luovuttamatonta oikeutta” tuhota Israel. Uutistoimistot väärentävät valokuvia Israelin ”kauhuteoista”. Antisemitistisia pilakuvia ja T-paitoja levitetään ympäri maailman. Lontoossa mielenosoittajat kantavat julisteita, joissa lukee ”Me kuulumme kaikki Hezbollahiin”.
On luotu valtava vihan koneisto, joka vastustaa YK:n peruskirjaa, joka takaa kaikkien valtioiden samanarvoisuuden. Tämä koneisto johtaa kasvavaan kansainväliseen kampanjaan Israelin laillisuutta vastaan. Tämä koneisto on vastuussa suureksi osaksi sionismin vastaisuuden ja antisemitismin löyhkästä.
YK:n ja EU:n tekopyhyyttä heijastelee BDS-liikkeen toiminta.
Länsimaissa ollaan edelleen pelottavan tietämättömiä ja hyväuskoisia islamin oppisisältöjä kohtaan, jotka ovat monella tavalla ristiriidassa länsimaisen arvomaailman kanssa.