Päivän sana. (Room. 8:26.)

Lässyn lässyn.

Tietenkin tuon kirjassa esitetyn tulkintatavan takana on se havainto, että elämä on täynnä kaikenlaista kärsimystä ja vastoinkäymistä.

Niin on silloinkin, kun uskoo Kristinuskon tunnustuksen mukaan – vaikka olisi kuinka harras ja aktiivinen rukouksessa ja hartauden harjoittamisessa, vähäosaisten auttamisessa ja lähetystyössä.

Tottahan silloin on lohduttavaa rakennella selityksiä, jotka saavat kurjuuden näyttämään rakastavan Jumalan tarkoituksemukaiselta toiminnalta.

Cowman on tuossa selitysten tuottamisessa taitava ja hänen sanankäyttönsä on mukaansatempaavaa.

Yksi mahdollisuus olisi suunnata päivittäin hymyillen ja kiitollisin mielin huomio kaikkeen siihen hyvään, jota meillä jokaisella kuitenkin myös on. En ole lukenut Cowmanin kirjaa. Ehkä sieltä löytyy tämänkin suuntainen ohje.

Maailmassa katson näitä bushmannihenkisiä isiä.
Eräskin uskonnoton kaatoi poikansa päälle kiehuvaa vettä, pieksi jne.
No, ei pitäisi edesmenneestä puhua, mutta jälkipolven tunnen, niin koulumaailmastani.
Sama talo, omistaja vaihtunut.
Puhutaan äidistä. Tytär tuli rappusia mukkelismakkelis rintamamiestalon rappusia alas. Äiti suuttui ja hakkasi tyttärensä hengiltä.
Mennään 350 metriä toiseen taloon. Perhe aivan "ulospäin" normaali virkamiestalo.
Isäntä tosin maailmaa nauttineena kannatteli harteillaan suurta egoa, että ateismi voisi hyvin. Emäntä hermostu ja hyppäsi 8. kerroksesta alas. Tosin heidän talonsa oli se rintamamiestalo... Olikohan kyläreissulla. Tämä 30 vuotta sitten.
Tämän hypänneen naapurirouvan perhetuttu, myös virkamiestalollisen rouva ilmeisesti ihastui tuohon ilmalentoon niin, että oletti autuuden olevan tuon kahdeksankerroksen väärtti ja teki saman tempun.
Eli aivan siitä ympäristöstä, johon muutin, rauhallinen muutoin asuinympäristönä.

Mutta, jotain näissä naisten miehissä oli sitä, että ajoi vaimot, perheitten äidit tuohon tekoon.

Jos, ja uskoisin niin, että sydämestä puuttui se perustus, joka olisi kestänyt.

Sen olisi turvannut tämä Taivaallisen Isän käsi.

näköaloja katseissan kirjoitti:

Maailmassa katson näitä bushmannihenkisiä isiä.
Eräskin uskonnoton kaatoi poikansa päälle kiehuvaa vettä, pieksi jne.
No, ei pitäisi edesmenneestä puhua, mutta jälkipolven tunnen, niin koulumaailmastani.
Sama talo, omistaja vaihtunut.
Puhutaan äidistä. Tytär tuli rappusia mukkelismakkelis rintamamiestalon rappusia alas. Äiti suuttui ja hakkasi tyttärensä hengiltä.
Mennään 350 metriä toiseen taloon. Perhe aivan "ulospäin" normaali virkamiestalo.
Isäntä tosin maailmaa nauttineena kannatteli harteillaan suurta egoa, että ateismi voisi hyvin. Emäntä hermostu ja hyppäsi 8. kerroksesta alas. Tosin heidän talonsa oli se rintamamiestalo... Olikohan kyläreissulla. Tämä 30 vuotta sitten.
Tämän hypänneen naapurirouvan perhetuttu, myös virkamiestalollisen rouva ilmeisesti ihastui tuohon ilmalentoon niin, että oletti autuuden olevan tuon kahdeksankerroksen väärtti ja teki saman tempun.
Eli aivan siitä ympäristöstä, johon muutin, rauhallinen muutoin asuinympäristönä.

Mutta, jotain näissä naisten miehissä oli sitä, että ajoi vaimot, perheitten äidit tuohon tekoon.

Jos, ja uskoisin niin, että sydämestä puuttui se perustus, joka olisi kestänyt.

Sen olisi turvannut tämä Taivaallisen Isän käsi.

Lue lisää

Voi hurja. Että eräskin uskonnoton oli tosi kamala ihminen. Ja ateistimiehen vaimo hyppästi parvekkeelta kuolemaan.

Nämä varmaankin nyt todistavat sen, että Jumala on olemassa ja Raamattu on oikeassa ja näistähän sitten jo vääjäämättä seuraakin, että adventistien 28 opinkohtaa ovat timantinkovaa totuutta alusta loppuun.

Minä suorastaan rakastan tinkimätöntä asiallisuutta ja logiikkaa.

Kumma juttu vain, että kenelläkään minun tuntemistani ateisteista ei ole ollut tuollaisia ongelmia.

Toisekseen, sopivasti, tai pikemminkin sopimattomasti poimimalla voisin kertoa todella kamalia juttuja adventistiperheistä. Myös muiden hartaiden uskovien joukosta löytäisin helposti hiuksianostattavia kaameuksia.

Mutta en tee sitä.

Tarinat, joissa ei anneta mitään lähdevinkkiä, ovat niin kovin noloja. Tulee mieleen lapsuusvuosien hurjat tarinat, jotka kiersivät ja kehittyivät aina vain hurjemmiksi. Eikä kukaan enää tiennyt, kenelle nuo asiat olivat oikeasti tapahtuneet. Paitsi pari tarinaa, jotka onnistuin jäljittämään lähteilleen. Eräs kertojan lahjakkuudella siunattu kaverini oli keksinyt ne ihan omasta päästään.

Ja varsinkaan en ala täällä nimillä mainiten kertoa henkilökohtaisista tragedioista.

Tuollaisilla anekdooteilla ei oikeasti osoiteta yhtään mitään oikeaksi tai vääräksi.