Lasse Lehtinen kuvailee, että Väinö Tanner oli suhteessa Neuvostoliittoon pettynyt idealisti.
Etenkin sosialidemokraatit ovat vuosikymmenet hämmentyneinä kyselleet, mistä Neuvostoliiton suoranainen kauna ja viha Väinö Tanneria kohtaan saattoivat johtua?
Kysymys on aiheellinen, sillä Neuvostoliitolla oli Suomessa ollut paljon ankarampia arvostelijoita ja pahempia vihollisia kuin Tanner. Kun Stalin painosti Suomea syksyllä 1939, Tanner oli Paasikiven tapaan sovitteleva ja valmis hakemaan neuvotteluratkaisua. Paasikivi pyysikin juuri Tannerin mukaansa Moskovan neuvotteluihin.
Jotkut suomalaiset olivat sodan jälkeen kirjoittamassa omaa historiaansa uudelleen niin, että neuvostomielipide piteli kynää. Suosittua oli pohdiskella, olisiko talvisota ollut vältettävissä neuvotteluin. Mutta syksyn 1939 neuvostopropagandassa Tanneria ei vielä syytetty lainkaan. Paasikivi jopa puolusti Tanneria Molotoville. Hannu Soikkasen mukaan Tanner haki kaikissa tilanteissa rauhaan tähtääviä ratkaisuja, mutta joutui aina pettymään.
Tanner oli suhteessa Neuvostoliittoon pettynyt idealisti, kun taas Paasikivi lähti suurista epäluuloista ja käsitys Neuvostoliitosta parani neuvotteluissa. Samalla kun Stalin päätti perustaa Terijoen hallituksen ja määrätä Otto Ville Kuusisen sen pääministeriksi, syntyi "Sota-Tanner". Stalin ja Kuusinen hävisivät Tannerille taistelun suomalaisen työmiehen sielusta. Tannerista tuli Kuusisen sanoin "saatana ihmisen muodossa". Samalla Moskovan propagandakoneisto alkoi pestä Paasikiveä puhtaaksi.
Valtiolaiva sumussa
Väinö Tannerin unohdetut sotapäiväkirjat valaisevat isänmaamme historian käänteentekeviä kohtia. Tannerin kirjallinen tyyli on karussa toteavuudessaan vaikuttava. Viimeistään Stalingradin taistelujen jälkeen Saksan tappio oli ajan kysymys. Nyt tiedämme, että maailmansota jatkui vielä yli kaksi vuotta. Sitä eivät voineet tietää miehet, joiden ratkaisujen varassa Suomi joko säästyisi tai tuhoutuisi. Valtiolaivaa ohjattiin vuosina 1943-1944 aina vain tiheämmäksi käyneessä sumussa.
Ratkaisevat päättäjät poliittisella puolella, muita hallituksen jäseniä väheksymättä, olivat presidentti Risto Ryti ja valtiovarainministeri Väinö Tanner. Molempien päiväkirjamerkinnöistä näkyy, että miehet toimivat olosuhteisiin nähden hyvässä yhteisymmärryksessä toinen toistaan tukien ja täydentäen. Tannerin otetta päälle vyöryviin asioihin voitaisiin verrata toimitusjohtajan tehtävään jos Ryti oli hallituksen puheenjohtaja.
Neuvostoliiton saatanallistama Tanner tarjoutui moneen otteeseen eroamaan hallituksesta isänmaan edun nimissä. Muut toimijat Mannerheimia myöten ymmärsivät, että juuri siihen Moskova pyrki. Jos saadaan SDP hajalle, niin vastarinta lakkaa muuallakin. Jos työmies jättää asemansa, niin rintama pettää.
Päiväkirjan merkinnöistä käy ilmi, miten uuvuttavan tarmokkaasti Tanner ja Ryti hakivat rauhaan tähtääviä ratkaisuja, eivät kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä. Länsisuhteet niin Britanniaan kuin Yhdysvaltoihin olivat molemmille henkisesti tärkeämmät kuin suhteet Saksaan, joka kuitenkin sotaponnistelujen kannalta oli Suomelle elintärkeä. Miten käydä rauhanneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja samalla säilyttää suhteet Saksaan? Nyt tiedämme paremmin: jos rauha olisi tehty jo keväällä 1944, ehdot olisivat olleet Suomelle raskaammat kuin syksyllä, jolloin Stalinille tuli kiire valtaamaan Berliiniä.
Tanner oli suuren yleisön parissa sodan aikana ja heti sen jälkeen mitä arvostetuin ja kunniallisin henkilö, mutta vähitellen hänet painettiin historian marginaaliin epähenkilöksi, ensin Neuvostoliiton, ja vuosia myöhemmin myös omien, sosialidemokraattien, toimesta.
Niin kutsuttu sotasyyllisyysoikeudenkäynti merkitsi molemmat miehet tehokkaasti. Ryti ja Tanner tuomittiin kuuden muun vastuunkantajan ohella teoista, joihin he olivat yhtä syyttömiä tai syyllisiä kuin ketkä tahansa sota-ajan päättäjät. Heidän suurin syntinsä Neuvostoliiton silmissä oli, että Suomi heidän päätöstensä takia säilyi itsenäisenä, miehittämättömänä valtiona.
Väinö Alfred Tanner nukkui pois Helsingin Auroran sairaalassa aamuyön tunteina 19.4.1966. Tannerin hautajaisiin presidentti Urho Kekkonen lähetti adjutantin ja seppeleen. Itse hän oli Lapissa hiihtämässä.
Tanneria kuitenkin juhlittiin Helsingin Kaupunginteatterissa. Presidenttiyteen valmistuva pääministeri Mauno Koivisto oli kieltäytynyt juhlapuhujan tehtävästä. Puhujaksi lähti Kalevi Sorsa, joka tähdensi puheessaan, että Tannerin toiminta sijoittui "toiseen maailmaan ja toiseen Suomeen kuin nykyinen". Ennen juhlaa Sorsa oli kertonut aikeistaan Kekkoselle, joka oli tokaissut: "Olet sinä pirun rohkea mies!" Sorsan mielestä se ei ollut kehaisu vaan moite tarpeettomasta uhkarohkeudesta.
Etenkin sosialidemokraatit ovat vuosikymmenet hämmentyneinä kyselleet, mistä Neuvostoliiton suoranainen kauna ja viha Väinö Tanneria kohtaan saattoivat johtua?
Kysymys on aiheellinen, sillä Neuvostoliitolla oli Suomessa ollut paljon ankarampia arvostelijoita ja pahempia vihollisia kuin Tanner. Kun Stalin painosti Suomea syksyllä 1939, Tanner oli Paasikiven tapaan sovitteleva ja valmis hakemaan neuvotteluratkaisua. Paasikivi pyysikin juuri Tannerin mukaansa Moskovan neuvotteluihin.
Jotkut suomalaiset olivat sodan jälkeen kirjoittamassa omaa historiaansa uudelleen niin, että neuvostomielipide piteli kynää. Suosittua oli pohdiskella, olisiko talvisota ollut vältettävissä neuvotteluin. Mutta syksyn 1939 neuvostopropagandassa Tanneria ei vielä syytetty lainkaan. Paasikivi jopa puolusti Tanneria Molotoville. Hannu Soikkasen mukaan Tanner haki kaikissa tilanteissa rauhaan tähtääviä ratkaisuja, mutta joutui aina pettymään.
Tanner oli suhteessa Neuvostoliittoon pettynyt idealisti, kun taas Paasikivi lähti suurista epäluuloista ja käsitys Neuvostoliitosta parani neuvotteluissa. Samalla kun Stalin päätti perustaa Terijoen hallituksen ja määrätä Otto Ville Kuusisen sen pääministeriksi, syntyi "Sota-Tanner". Stalin ja Kuusinen hävisivät Tannerille taistelun suomalaisen työmiehen sielusta. Tannerista tuli Kuusisen sanoin "saatana ihmisen muodossa". Samalla Moskovan propagandakoneisto alkoi pestä Paasikiveä puhtaaksi.
Valtiolaiva sumussa
Väinö Tannerin unohdetut sotapäiväkirjat valaisevat isänmaamme historian käänteentekeviä kohtia. Tannerin kirjallinen tyyli on karussa toteavuudessaan vaikuttava. Viimeistään Stalingradin taistelujen jälkeen Saksan tappio oli ajan kysymys. Nyt tiedämme, että maailmansota jatkui vielä yli kaksi vuotta. Sitä eivät voineet tietää miehet, joiden ratkaisujen varassa Suomi joko säästyisi tai tuhoutuisi. Valtiolaivaa ohjattiin vuosina 1943-1944 aina vain tiheämmäksi käyneessä sumussa.
Ratkaisevat päättäjät poliittisella puolella, muita hallituksen jäseniä väheksymättä, olivat presidentti Risto Ryti ja valtiovarainministeri Väinö Tanner. Molempien päiväkirjamerkinnöistä näkyy, että miehet toimivat olosuhteisiin nähden hyvässä yhteisymmärryksessä toinen toistaan tukien ja täydentäen. Tannerin otetta päälle vyöryviin asioihin voitaisiin verrata toimitusjohtajan tehtävään jos Ryti oli hallituksen puheenjohtaja.
Neuvostoliiton saatanallistama Tanner tarjoutui moneen otteeseen eroamaan hallituksesta isänmaan edun nimissä. Muut toimijat Mannerheimia myöten ymmärsivät, että juuri siihen Moskova pyrki. Jos saadaan SDP hajalle, niin vastarinta lakkaa muuallakin. Jos työmies jättää asemansa, niin rintama pettää.
Päiväkirjan merkinnöistä käy ilmi, miten uuvuttavan tarmokkaasti Tanner ja Ryti hakivat rauhaan tähtääviä ratkaisuja, eivät kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä. Länsisuhteet niin Britanniaan kuin Yhdysvaltoihin olivat molemmille henkisesti tärkeämmät kuin suhteet Saksaan, joka kuitenkin sotaponnistelujen kannalta oli Suomelle elintärkeä. Miten käydä rauhanneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja samalla säilyttää suhteet Saksaan? Nyt tiedämme paremmin: jos rauha olisi tehty jo keväällä 1944, ehdot olisivat olleet Suomelle raskaammat kuin syksyllä, jolloin Stalinille tuli kiire valtaamaan Berliiniä.
Tanner oli suuren yleisön parissa sodan aikana ja heti sen jälkeen mitä arvostetuin ja kunniallisin henkilö, mutta vähitellen hänet painettiin historian marginaaliin epähenkilöksi, ensin Neuvostoliiton, ja vuosia myöhemmin myös omien, sosialidemokraattien, toimesta.
Niin kutsuttu sotasyyllisyysoikeudenkäynti merkitsi molemmat miehet tehokkaasti. Ryti ja Tanner tuomittiin kuuden muun vastuunkantajan ohella teoista, joihin he olivat yhtä syyttömiä tai syyllisiä kuin ketkä tahansa sota-ajan päättäjät. Heidän suurin syntinsä Neuvostoliiton silmissä oli, että Suomi heidän päätöstensä takia säilyi itsenäisenä, miehittämättömänä valtiona.
Väinö Alfred Tanner nukkui pois Helsingin Auroran sairaalassa aamuyön tunteina 19.4.1966. Tannerin hautajaisiin presidentti Urho Kekkonen lähetti adjutantin ja seppeleen. Itse hän oli Lapissa hiihtämässä.
Tanneria kuitenkin juhlittiin Helsingin Kaupunginteatterissa. Presidenttiyteen valmistuva pääministeri Mauno Koivisto oli kieltäytynyt juhlapuhujan tehtävästä. Puhujaksi lähti Kalevi Sorsa, joka tähdensi puheessaan, että Tannerin toiminta sijoittui "toiseen maailmaan ja toiseen Suomeen kuin nykyinen". Ennen juhlaa Sorsa oli kertonut aikeistaan Kekkoselle, joka oli tokaissut: "Olet sinä pirun rohkea mies!" Sorsan mielestä se ei ollut kehaisu vaan moite tarpeettomasta uhkarohkeudesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.