Hei kaikki ort.keskustelijat.
Tahdon kiittää teitä jotka olette täällä pitäneet yllä hyvää, asiallista ja avartavaa keskustelua. Olen aivan hiljakkoin eksynyt tänne palstalle ja todella saanut paljon lohdutusta.
En ole ortodoksi vaan jonkun sortin luterilainen. Minut kastettiin luterilaiseksi, kotini ei ollut uskonnollinen. Varhaisteini-iässä (12v) ihastuin The Osmond-yhtyeeseen, jotka olivat mormoneja. Niinpä minäkin kiinnostuin mormoneista, otin yhteyttä...menin 18v:na kasteelle ja...no, pitkä tarina, siinä meni parikymmentä vuotta. En ollut kovin aktiivinen lyhyitä aikoja lukuunottamatta.
Samoihin aikoihin tuttavapiiriini kuului seitsemännen päivän adventisteja (käännyttivät minua aktiivisesti, tinkoivat, milloin sapattikysymys minulle selviää, ja kun ei selvinnyt, passittivat helvetin tuleen), helluntailaisia (esim. nainen, joka kysyi, pystynkö kirjoittamaan paperin täyteen Jeesus, Jeesus...ja teki sen sitten itse, lähetti kasetillisen pelottavaa suggestoituneen Niilo Yli-Vainion huutamista), Jehovan Todistajia (myös käännyttämässä, vetoamassa Encyclopediaan...ja paljastuksia, että risti onkin miehen sukupuolielimien symboli...),jonkin oudon "Jumalan seurakunta"-liikkeen edustajia ("tule tänne uimapuvun kanssa, niin kastamme sinut jumalan ekklesian jäseneksi").
Mormonina "olosta" on paljon kertomista. Pääasia siinä tietenkin on ns. lähetystö, käännytystyö (hirveä sana), sellaisten ihmisten löytäminen, jotka ovat "valmiita", ts. hädässä, sairaana, eronneita, konkurssissa ym. Näin toimitaan kyllä myös muissa lahkoissa.
Kun menin naimisiin, tulin paikkakunnalle, jossa toimii aktiivisesti eräs vapaa suunta. Mieheni kertoi, kuinka hän on saanut ikuisen pelon heidän kokouksistaan ja kielillä puhumisesta ("aprikuusia kinoreesia"). Hänen nuoruuden ystäviään oli sairastunut uskonnon takia.
Vanhenin ja kasvoin hiljalleen eroon mormoneista...tai en ollut koskaan oikein sisäistänyt sitä. Erosin m-kirkosta. Se oli myllertävä asia. Olin kuin puulla päähän lyöty. Tunteet menivät siksakkia. Oli helpottavaa puhua ääneen (esim. aviomiehelle), mitä m-kirkossa oli tapahtunut tai mitä oikein ajattelin kaikesta. Ei tarvinnut enää salata. Toisaalta olin typertynyt siitä, miten olin saattanut tehdä sellaista. Olin järkyttynyt, mitä kaikissa uskonnollisissa liikkeisssä ja lahkoissa tapahtui. Kaikenlaista tehtiin Jumalan ja Pyhän Hengen nimissä. Kaikki oli kuitenkin ihmisistä lähtöisin, ihmisten tulkitsemaa oppia. Useimmiten Amerikasta. En voinut enää uskoa mihinkään. Hävetti.
Kaiken sotkun keskellä meni ohuen ohut valon säie:ortodoksius, kaikkien "uskovien" mielestä hyvä esimerkki ulkokultaisista ja kuvien palvojista.
Muistin yhtäkkiä lapsuuteni kotikylän ort.evakkopariskunnan, vaatimattomia ja nöyriä. Muistin kuvaamataidonopettajani, taiteiljan ja ikonimaalarin, ortodoksin, Salorannan Jussin, josta kenelläkään ei koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa...ihmeellinen opettaja. Muistin erään täkäläisen ort.naisen, loputtomien pyyteettömien tekojen ihmisen...
Törmäsin ortodoksiseen kirkkomusiikkiin jolla on ollut aivan valtava vaikutus. Tai lempeään, armahtavaan opetukseen, kirjoituksiin...olen alkanut taas ajatella, että ehkä sittenkin Jumala on olemassa. Olen etsijä. Tältäkin palstalta olen saanut monta hyvää ajatuksen aihetta, vastausta kysymyksiini.
On paljon asioita, joita en ymmärrä. En tiedä ymmärränkö koskaan. Ortodoksiseen kirkkoon haluaisin tutustua, käydä jumalanpalveluksissa, mutta en kehtaa mennä. Lisäksi häpeän tätä menneisyyttäni: minusta ihminen, joka vaihtelee kirkkoa (olkoonkin, että syyt ovat hyviä, esim. että itse menin mormoneihin aivan murrosiän höpäkässä) on häilyvä. En halua olla häilyvä ja epäilyttävä.
Luen jonkin verran ort.kirjallisuutta, kuuntelen ort.hartaudet ja liturgiat radiosta. Pääsiäisyön juhlaa seuraan nykyään aina tv:stä, se tuntuu ihmeelliseltä.
Anteeksi tämä sekava ja liian pitkä viesti. Halusin vain kertoa ja kiittää teitä uskollisia palstan keskustelijoita. Apua on tullut!
Kauheinta on uskonnosta väitteleminen, Raamatun lauseiden lateleminen, kiihkoileva juupas- eipäs kirjoittelu. Kävin joskus Ajan Fakta- lehden tai mikä onkaan "nettievankelistan" kesksutelupalstalla jossa luterilaiset ja helluntailaiset väittelivät ja tuo tuttu ahdistuksen tunne iski voimakkaasti. Pitäkää nämä sivut rauhallisen ja asiallisen kesksutelun sivuina!
En tahdo sanoa pahaa kenestäkään ja vilpittömiä ihmisiä löytyy joka paikasta.
Mutta:kiitos!
Tahdon kiittää teitä jotka olette täällä pitäneet yllä hyvää, asiallista ja avartavaa keskustelua. Olen aivan hiljakkoin eksynyt tänne palstalle ja todella saanut paljon lohdutusta.
En ole ortodoksi vaan jonkun sortin luterilainen. Minut kastettiin luterilaiseksi, kotini ei ollut uskonnollinen. Varhaisteini-iässä (12v) ihastuin The Osmond-yhtyeeseen, jotka olivat mormoneja. Niinpä minäkin kiinnostuin mormoneista, otin yhteyttä...menin 18v:na kasteelle ja...no, pitkä tarina, siinä meni parikymmentä vuotta. En ollut kovin aktiivinen lyhyitä aikoja lukuunottamatta.
Samoihin aikoihin tuttavapiiriini kuului seitsemännen päivän adventisteja (käännyttivät minua aktiivisesti, tinkoivat, milloin sapattikysymys minulle selviää, ja kun ei selvinnyt, passittivat helvetin tuleen), helluntailaisia (esim. nainen, joka kysyi, pystynkö kirjoittamaan paperin täyteen Jeesus, Jeesus...ja teki sen sitten itse, lähetti kasetillisen pelottavaa suggestoituneen Niilo Yli-Vainion huutamista), Jehovan Todistajia (myös käännyttämässä, vetoamassa Encyclopediaan...ja paljastuksia, että risti onkin miehen sukupuolielimien symboli...),jonkin oudon "Jumalan seurakunta"-liikkeen edustajia ("tule tänne uimapuvun kanssa, niin kastamme sinut jumalan ekklesian jäseneksi").
Mormonina "olosta" on paljon kertomista. Pääasia siinä tietenkin on ns. lähetystö, käännytystyö (hirveä sana), sellaisten ihmisten löytäminen, jotka ovat "valmiita", ts. hädässä, sairaana, eronneita, konkurssissa ym. Näin toimitaan kyllä myös muissa lahkoissa.
Kun menin naimisiin, tulin paikkakunnalle, jossa toimii aktiivisesti eräs vapaa suunta. Mieheni kertoi, kuinka hän on saanut ikuisen pelon heidän kokouksistaan ja kielillä puhumisesta ("aprikuusia kinoreesia"). Hänen nuoruuden ystäviään oli sairastunut uskonnon takia.
Vanhenin ja kasvoin hiljalleen eroon mormoneista...tai en ollut koskaan oikein sisäistänyt sitä. Erosin m-kirkosta. Se oli myllertävä asia. Olin kuin puulla päähän lyöty. Tunteet menivät siksakkia. Oli helpottavaa puhua ääneen (esim. aviomiehelle), mitä m-kirkossa oli tapahtunut tai mitä oikein ajattelin kaikesta. Ei tarvinnut enää salata. Toisaalta olin typertynyt siitä, miten olin saattanut tehdä sellaista. Olin järkyttynyt, mitä kaikissa uskonnollisissa liikkeisssä ja lahkoissa tapahtui. Kaikenlaista tehtiin Jumalan ja Pyhän Hengen nimissä. Kaikki oli kuitenkin ihmisistä lähtöisin, ihmisten tulkitsemaa oppia. Useimmiten Amerikasta. En voinut enää uskoa mihinkään. Hävetti.
Kaiken sotkun keskellä meni ohuen ohut valon säie:ortodoksius, kaikkien "uskovien" mielestä hyvä esimerkki ulkokultaisista ja kuvien palvojista.
Muistin yhtäkkiä lapsuuteni kotikylän ort.evakkopariskunnan, vaatimattomia ja nöyriä. Muistin kuvaamataidonopettajani, taiteiljan ja ikonimaalarin, ortodoksin, Salorannan Jussin, josta kenelläkään ei koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa...ihmeellinen opettaja. Muistin erään täkäläisen ort.naisen, loputtomien pyyteettömien tekojen ihmisen...
Törmäsin ortodoksiseen kirkkomusiikkiin jolla on ollut aivan valtava vaikutus. Tai lempeään, armahtavaan opetukseen, kirjoituksiin...olen alkanut taas ajatella, että ehkä sittenkin Jumala on olemassa. Olen etsijä. Tältäkin palstalta olen saanut monta hyvää ajatuksen aihetta, vastausta kysymyksiini.
On paljon asioita, joita en ymmärrä. En tiedä ymmärränkö koskaan. Ortodoksiseen kirkkoon haluaisin tutustua, käydä jumalanpalveluksissa, mutta en kehtaa mennä. Lisäksi häpeän tätä menneisyyttäni: minusta ihminen, joka vaihtelee kirkkoa (olkoonkin, että syyt ovat hyviä, esim. että itse menin mormoneihin aivan murrosiän höpäkässä) on häilyvä. En halua olla häilyvä ja epäilyttävä.
Luen jonkin verran ort.kirjallisuutta, kuuntelen ort.hartaudet ja liturgiat radiosta. Pääsiäisyön juhlaa seuraan nykyään aina tv:stä, se tuntuu ihmeelliseltä.
Anteeksi tämä sekava ja liian pitkä viesti. Halusin vain kertoa ja kiittää teitä uskollisia palstan keskustelijoita. Apua on tullut!
Kauheinta on uskonnosta väitteleminen, Raamatun lauseiden lateleminen, kiihkoileva juupas- eipäs kirjoittelu. Kävin joskus Ajan Fakta- lehden tai mikä onkaan "nettievankelistan" kesksutelupalstalla jossa luterilaiset ja helluntailaiset väittelivät ja tuo tuttu ahdistuksen tunne iski voimakkaasti. Pitäkää nämä sivut rauhallisen ja asiallisen kesksutelun sivuina!
En tahdo sanoa pahaa kenestäkään ja vilpittömiä ihmisiä löytyy joka paikasta.
Mutta:kiitos!
Vastaukset 14
Vanhimmat
apua, kuinka monta kertaa kirjoitin väärin tuon keskustelu...sormet eivät tottele näin myöhällä...
Toivotan Sinulle kaikkea hyvää etsijän tielläsi.
Tervehdys. Ensi ei edes aikonut lukea viestiäsi (kun se on niin pitkä), onneksi luin. Toivon, että uskaltautuisit ort.kirkkoon. Minä olen kulkenut omaa tietäni ja etsinyt myös tosi kauan, kunnes löysin. Eli minut voideltiin ort. kirkon jäseneksi parivuotta sitten. Sitä ennen ajalehdin mukana monessa, lapsuudessa olin luterilainen ja nuoruuden uskonnolliset kokemukset olivat JT-srk:sta. Sitten tuli pitkä ateistinen kausi=vasemmistolaisuus, kunnes taas löysin rakastavan Jumalan...luterilaisen kirkon kautta... ortodoksiksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä ja Jumalan avulla voi eheytyä entisistä taakoista. Kaikkea hyvää sinulle ja rohkeutta matkallesi. toivottaa:vanharouva
Olen itse juuri äskettäin löytänyt ortodoksisuuden ihan henkilökohtaisella tasolla. Kirkossa olen käynyt säänöllisesti noin 2 kuukautta ja vähitellen uskaltautunut ottamaan osaa aktiivisemmin Palvelukseen. Alussa seisoin kirkon takaosassa tarkkailijana, mutta tunsin voimakasta halua olla osana seurakunnan rukoilevaa kansaa. Nyt otan osaa kaikkeen paitsi Pyhään Ehtoolliseen, mutta toivon voivani liittyä Kirkkoon pian.
Hirudoid
Todella vilpittömät kiitokset kirjoituksestasi. Vilpittömyytesi koskettaa. Olen itse käynyt läpi jotain samanlaista aikanani ja olisin voinut hyvin olla joku sinun käännyttäjistäsi. Kuljin tieni omalla tavallani ja vajaa kymmenen vuotta sitten minut liitettiin kirkkoon Jumalan armosta. En ole katunut hetkeäkään.
Mieleeni tulee Antiokian patriarkan sanat Michael Harperille:"Tervetuloa kotiin", kun hän liittyi kirkkoon. (Kirjassa Faith fullfilled).
Minäkin haluaisin sanoa Sinulle: Tervetuloa kotiin! Jumala rakastaa sinua, samoin me kirkon vähimmät jäsenet.
Olen kuulunut ortodoksiseen kirkkoon jo pitkään. Kun harkitsin liittymistä, eräs vanhempi "syntymäorodoksi" sanoi minulle: "Älä sitten luule, että me olemme jotenkin parempia ihmisiä ja että täällä on kaikki hyvin". En luullutkaan ja nyt tiedän, että yhtä raadollisia ihmisiä ovat ortodoksit kuin muutkin. Liittymistäni en ole kuitenkaan katunut. Ortodoksisen kirkon ilmapiiri on rauhoittava ja armahtava. Ortodoksisuus on elämäntapa. Olen saanut useita hyviä ystäviä, mutta selkäänkin on puukotettu. Tervetuloa siis kaikki uudet, mutta unohtakaa turhat illuusiot meistä jo kirkkoon kuuluvista.
Kiitos sydämestäsi kirjoittamastasi viestistä. Kyllä jumalanpalvelukseen voi tulla, oli tausta sitten mikä tahansa. Meillä käy mm. helluntailaistaustaisiakin ihmisiä, hyvin tunnen erään pariskunnan. Jos et ole vielä seuraavia kirjoja lukenut, kannattaa lukea:
Arkkipiispa Paavali, Uskon pidot, WSOY 1986; Alexander Schmemann, Maailman elämän edestä, Ortodoksinen Veljestö ry, 1974.
Hyvä Timotei,
Luin hyvin liikuttuneena viestisi, jossa kerrot avoimesti etsijän tiestäsi. Kaikkea me emme koskaan voikaan ymmärtää, sillä usko ei ole ymmärryksen asia. Kirkkoon olet kuitenkin aina tervetullut, koit itsesi millaiseksi hyvänsä, eikä sinua sieltä katsota ulos. Kukaan ei pakota sinua ryhtymään ortodoksiksi, vaan se on aina oma päätöksesi ja luterilaisenakin olet tervetullut palveluksiin, missä sitten asutkin.
Omasta puolestani olen hyvin jäävi arvioimaan ortodoksisen uskon hyviä ja huonoja puolia. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olemme tuoneet elämääsi jotain hyvää tämän palstan kautta : )
Huomasin muuten, että meidän elämäntiessämme on ainakin yksi pieni kytkentä. Minulla oli aikanaan kunnia olla läsnä opettajasi Jussi Salorannan hautajaisissa ja eräs hänen oppilaansa on nykyisin parhaita ystäviäni. Maailma on pieni.
Johannes
Tämän palstan moderaattori
...siis kiitos kannustuksesta, mutta kuinka kauan ihminen voi olla etsijä? Voiko loputtomiin etsiä vai voiko olla jo kotona ja silti etsiä?
Luulen, että jos nyt nykyisessä elämän ympyröissäni julkisesti kertoisin (tosin jotkut sen jo tietävät tai ovat aavistaneet), että menen ort.kirkkoon, siis vaikka vain tutustumaan, niin aiheuttaisin hämminkiä ja närää, monet päivittelisivät (en tiedä, voi olla että luulen vain), että taas! Kuten jo kerroin aikaisemmin, kannan suurta taakkaa menneisyydestäni!
Kysymys on siis ihmispelosta. Onko se kuinka suuri synti?
Olen ennemminkin hiljainen tutkija tällaisissa asioissa. Minulle on vierasta se, että julistaisin suureen ääneen tekemisiäni ja ratkaisujani. Onko se väärin?
Arvelinkin, että joku täällä varmaan Salorannan Jussin muistaa!
... yleensäkään julistaa suureen tai edes pieneen ääneen tekemisiämme? Eikö riitä, että elämme persoonallista elämäämme? Kyllähän puheet ja julistaminenkin elämään kuuluvat mutta entä jos puheet ja teot ovat ristiriitaisia? Mielestäni teet siis oikein ja viisaasti kun olet hiljainen tutkija. Jos ja kun tulet ort.kirkkoon niin anna toisten päivitellä ja tee itse omat ratkaisusi. Päivitelkööt ulkopuoliset ratkaiujamme ja elämäämme - se on heidän kunniansa tai häpeänsä - eivät he kuitenkaan voi elää meidän elämäämme, meidän puolestamme.
Mielestäni voi olla jo kotona ja silti etsiä. Luoja kun on aina luotuaan mittaamattomasti suurempi.
Kiitos tästä tuesta ja näistä hyvistä sanoista.
Hei timotei, sinä ”heiluva heinä”!
Ihminen on varmasti etsijä koko ikänsä, etköhän ole jo riittävästi törmännyt niihin ”valmiisiin”, jotka varmasti tietävät mitä ja miten sinun pitäisi olla ja ahdistavat tällä supertiedollaan sinut nurkkaan ja polkevat jalkoihinsa.
Hämminkiä, närää ja päivittelyä kohtaat hyvinkin, mutta se menee ohi tai opit jättämään sen omaan arvoonsa. Päätöshän on sinun. Aika auttaa.
Rohkaistu vain menemään palveluksiin mukaan, se on paras tapa tutustua Kirkon elämään. TV ja radio voivat antaa vain aavistuksen aidosta ilmapiiristä.
Ymmärrän sinua tosi hyvin ja haluan ilmaista tukeni. Minun ongelmani eivät niinkään olleet uskonnot ja lahkot niin kuin sinulla, koska kaikkinainen lahkoihin viittaavakin saa minut juoksemaan kirkuen karkuun; mielestäni kyse on henkisestä väkivallasta eikä uskosta. Vaikka monet asiat voivat olla veteen piirrettyjä viivoja, niin tässä kohtaa kannattaa antaa myös terveelle järjelle sanan sija.
Murheenani oli enemmänkin etääntyneen sivustakatsojan osa sekä liian älyllinen ja rationaalinen ajattelu, joka voi sekin saada maiseman näköalattomaksi. Nimellinen ev.lut. ei kuitenkaan riittänyt, vaan jostain syystä olin ortodoksian kynnyksellä kerta toisensa jälkeen kolkuttelemassa. Ortodoksian vaihtoehdoksi jäi lopulta vain ikuiseksi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi jääminen, ja sekin osoittautui umpikujaksi, koska kaikesta huolimatta kipeästi tarvitsin hengellisen kodin. Niinpä jatkan etsintää – ja toivon mukaan kasvua - kotona, uunituoreena Kirkon jäsenenä. Kiitos monille palstalaisille kannustavista sanoista viimeisen 1,5 vuoden aikana! Pitää varmaan vaihtaa nikkiäkin…
Viime kevättalvena jäi mieleen eräs Uudesta Valamosta kertova tv-ohjelma, taisi olla Vierivät kivet. Kalle Holmberg kertoi ajasta, jolloin alkoi säännöllisesti vierailla luostarissa, ja hänelle oli toivotettu: ole kuin kotonasi mutta älä hurahda. Lopulta Holmberg kuitenkin liittyi Kirkkoon, koska kyllästyi norkoilemaan porstuassa. Ytimekäs ja hyvä tarina!
Tämän keskustelukanavan kaikkien kirjoittajien puolesta toivotan sinulle Kiinnostunut ortodoksisen kirkon jäsenenä ja kirkon sakramenteista osallisena Monia Armorikkaita Vuosia! : )
Johannes
Tuskin ehdin muuta kuin kiitellä täällä kaikkia. Kiitos sinullekin näistä rohkaisevista sanoista.
Tämä ortodoksien keskustelupalsta on niin siisti verrattuna joihinkin muihin täällä, huh huh.
Kävin tuolla lukemassa ja kyllä tulee niin kurja olo. Minulle on jäänyt oikein traumoja noista vanhoista kokemuksista ja tunnen itseni araksi ylipäätään enää keskustelemaan uskoon liittyvistä asioista. Oikeastaan olen pitänyt melko matalaa profiilia jo monet vuodet, mutta kuten sinä sanoit, ortodoksiaan törmään aina silloin tällöin ja siitä on jäänyt pelkästään hyviä muistoja.
Mutta ongelmia on muitakin. Asun sellaisella seudulla, missä kirkot ovat kaukana ja ortodoksit harvassa ja kun vielä teen sellaista työtä, jossa ei ole oikeastaan vapaa-aikaa lainkaan, niin olen aika pulman edessä! Siksipä juuri esim. radio on ollut suuri ilo.
Ja kyllä tällaisen keskustelupalstan löytyminen on ollut tosi mukava, täältä olen saanut vastauksia, kun olen lukenut vanhoja viestejä ja nämä monet vakiovastaajat ovat täynnä viisaita sanoja! :)
Mutta kyllä minäkin yhteisöä kaipaan, sillä noiden vanhojen tapausten jälkeen putosin melko kummaan ja ristiriitaiseen tilanteeseen.
Vaikka olen luterilainen, niin en tunne kuuluvani sinne, vaikka siellä paljon hyvää varmasti onkin. Erikoisesti minua vaivaa luterilaisen kirkon huojuminen puoleen ja toiseen, kaikenlaisten muoti-ilmiöiden mukaan ja toisaalta tunnen surua kaikista kummallisista tempauksista, joilla yritetään saada väkeä kirkkoon. Yritys on hyvä mutta on unohdettu se, että ihminen kaipaa pysyvyyttä, ennen kaikkea pysyvyyttä.