Valtio ja kirkko erilleen!

ADRESSI VALTION JA KIRKON EROTTAMISEKSI

http://www.vapaa-ajattelijat.fi/info/valtio.html

Kirkon itsemääräämisoikeus saattaa olla tulevaisuudessa uhattuna, sanoi arkkipiispa Jukka Paarma Turun arkkihiippakunnan synodaalikokouksessa Naantalissa tiistaina. Arkkipiispa näki ilmassa merkkejä siitä, että valtion tai EU:n määräysvalta saattaa olla hiipimässä sisään vaivihkaa takaovesta.

Arkkipiispa viittasi Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulin päätöstä koskevaan Vaasan hallinto-oikeuden ratkaisuun, joka koski papin hakukelpoisuutta kappalaisen virkaan. Ratkaisu osoitti, että jos kirkon teologisia tai käytännöllisiä periaatteita ei ole kirjattu juridiseen muotoon, saattavat kirkon sisäisiä asioita määrätä yhteiskunnan lait tai Euroopan unionin direktiivit.

Synodaalikokouksen historiaan liittyy tasan 450 vuotta sitten Turussa Mikael Agricolan johdolla pidetty kokous. Silloin Agricola protestoi kuningas Kustaa Vaasan voimakkaita toimenpiteitä kirkon itsenäisyyden ja valta-aseman nujertamiseksi. Turun piispa toimitti juhlallisen piispanmessun piispalliseen asuun puettuna, kertoo asiasta Juustenin piispainkronikka. Tarkoitus oli korostaa kirkon itsenäisyyttä valtiovaltaan nähden.

Agricolan pontevuus ei auttanut. Seuraavien vuosisatojen kehitys johti Ruotsi-Suomessa valtiokirkkojärjestelmään, joka takasi kirkolle turvallisen aseman valtiovallan suojassa, mutta samalla kahlitsi sen itsenäisyyttä.

Ensimmäisestä Suomen omasta kirkkolaista, ns. Schaumanin kirkkolaista 1869 lähtien on kuitenkin hiljalleen purettu kirkon ja valtion keskinäisiä siteitä. Viimeisimmät näistä purkutoimenpiteistä tapahtuivat aivan muutama vuosi sitten tuomiokapitulilaitoksen sekä piispojen nimitysten siirtyessä kirkon omiin käsiin.

Tällä hetkellä kirkon ja valtion eron voidaan katsoa toteutuneen. Kirkolla on itsenäinen asema. Hallinnollisia ja juridisia yhteyksiä on vain siinä määrin, kuin mitä niitä järjestyneessä yhteiskunnassa valtion ja kansan suuren enemmistön käsittävän kirkkoyhteisön kesken tarvitaan.

Vaarana arvojen erkaantuminen

Suomessa emme ole enää pitkään aikaan voineet puhua evankelis-luterilaisesta valtiokirkosta. Kirkkomme on kansankirkko, joka päättää itsenäisesti omista asioistaan, arkkipiispa muistutti.

Uusia kirkon itsenäisyyden uhkia on nyt kuitenkin ilmestynyt. Valtion tai EU:n määräysvalta saattaa olla hiipimässä sisään vaivihkaa takaovesta. Jos yhteiskunnan lainsäädännön arvopohja tai Euroopan yhteisön moniarvoinen aateperusta erkaantuvat siitä, mitä kristillinen kirkko maassamme ja Euroopassa edustaa, on vaara, että kirkko kirkon on omissa opillisissa, eettisissä ja käytännöllisissä ratkaisuissaan taivuttava ulkopuoleltaan tulevaan saneluun.

"Korostan sitä, että toistaiseksi en näe tällaista tapahtuneen, mutta merkit siitä, että näin saattaa tapahtua, ovat ilmassa. Sekä oman maamme päättäjät että EU:n päätöksentekijät ovat kunnioittaneet kiitettävästi kristillisten kirkkojen opillisia kannanottoja, periaatteita ja ratkaisuja", arkkipiispa sanoi.

Vaikka EU:n perustuslakiin, joka vielä on lopullista hyväksymistä vailla, saatiinkin sisällytettyä ns. Amsterdamin sopimuksen mukainen pykälä, joka takaa sen, että kirkon ja valtion suhteista päätetään kussakin maassa erikseen, on esimerkiksi uskonnonvapaudesta olemassa erilaisia tulkintoja, joita helposti harmonisoidaan.

Moniuskontoisuuden sekä monikulttuurisuuden lisääntyessä on vaarana, että uskonnonharjoittamisen vapautta ja uskontokuntien itsenäisyyttä rajoitettaisiin. Ns. huivikiellosta sekä muiden uskonnollisten tunnusten käyttämisestä käyty keskustelu on yksi osoitus tästä.

Meidänkin maassamme on huomattu, että eräissä eettisissä kysymyksissä on moniarvoistumisen myötä vaarana, että uskontokunnan ja yhteiskunnan arvot erkaantuvat. Ihmisoikeuksista saattaa olla erilaisia tulkintoja, samoin suhtautumisessa sukupuolten tasa-arvoon tai sukupuolisiin tai muihin vähemmistöihin.

Yleensä nämä kysymykset ovat sellaisia, joissa kirkon sisälläkin vallitsee erilaisia käsityksiä. Se merkitsee, että demokraattisen päätöksenteon kirkossa on vaikea, joskus mahdotonta löytää selkeä yhteinen kanta. Silloin ei ole lippua, jonka taakse kokoontuisimme ja jonka alla yhdessä marssimme puolustamaan kristillistä näkemystä.

Kirkon päätösten tapahduttava Raamatun pohjalta

Itse asiassa tämä uhka kirkon itsenäiselle päätöksenteolle saattaa tulla toisestakin suunnasta. Mielipidekyselyjen ja gallup-demokratian aikana saattaa median ryydittämä yleinen mielipide painostaa kirkkoa ratkaisuihin, joita teologisesti tai Raamatun perusteella olisi vaikea puolustaa. Kirkolla pitää olla vahvat aseet ja luja rintama ulkopuoliselle painostukselle.

Jos asia on sellainen, että valtiovalta nopeammassa lainmuutostahdissaan kulkee edellä, ja kirkko omassa hitaammassa päätöksenteossaan kypsyy muutokseen myöhemmin, on silloinkin kirkon päätöksenteon tapahduttava sen omien perusteiden pohjalta. ”Seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun.”

Juuri tätä varten me tarvitsemme yhteistä vakavaa keskustelua siitä, mitä Raamattu meille merkitsee. ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa , joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin.” Tähän Kirkkojärjestyksen määritelmään olemme sitoutuneet, eikä vain papisto vaan koko kirkko.

Raamatun tulkinta kohtalon kysymys

Mitä tänä päivänä merkitsee Raamattu Jumalan sanana, kirkon kirjana, kaiken opin ylimpänä auktoriteettina? Miten me Raamatun, joka välittää meille omaan kirjoittamisaikaansa liittyen Jumalan tahdon, miten me nyt ymmärrämme sitä? Miten tulkitsemme Raamattua, on meille kohtalon kysymys.

Kun tiedämme, että eräissä ajankohtaisissa kiistakysymyksissä Raamattua käytetään puolustamaan ja perustelemaan toisilleen aivan vastakkaisiakin käsityksiä, huomamme että on korkea aika lähteä yhdessä etsimään, onko mahdollista löytää sellaista yhteistä käsitystä kirkkomme tärkeimmästä kirjasta, että se voisi meitä yhdistää eikä erottaa.

Omasta puolestani uskon, että perinteinen luterilainen raamattukäsitys tarjoaa meille antoisan lähtökohdan myös 2000-luvun olosuhteissa käytävälle keskustelulle. Sen mukaanhan Raamatun eri osat eivät ole samanarvoisia. Se, mikä ajaa Kristusta, vie ytimeen.

Raamattukeskustelun tarkoitus on lähentää meitä toisiimme. Se tapahtuu, jos voimme Raamatusta keskustella avoimesti, erilaisia painotuksia aidosti kuunnellen ja uskoen toisella tavoin lukevankin vilpittömään tahtoon. Kirkon itsenäisyyden puolustaminen kutsuu meidät vilpittömin mielin yhdessä Raamatun äärelle.

Raamatun äärellä on kysymys paitsi uskosta ja opista, myös etiikasta. Eettisiä ohjeitahan monet tulkinnan kiistakysymykset koskevat. Mutta Raamattu ei ole vain eikä ensisijaisesti etiikkaa. Se on kirja nimenomaan niille ja meille, joiden etiikka ei kestä tuomiolla. Se on aarre, niille jotka etsivät ja löytävät siitä armollisen Jumalan. Tätä Raamatun aarretta en soisi meidän jättävän muiden asioiden peittoon, arkkipiispa sanoi.

Papit ja lehtorit kokoontuvat 5.-6.10. kaikissa luterilaisen kirkon hiippakunnissa keskustelemaan piispan johdolla Raamatusta. (KT 5.10.2004 lp)