Molen tämmöinen tytön tylleröinen;
iha nätti ja iha fiksu
kun olin 10v niin sain hymypatsaan koulusta ja vaihdoin musiikkiluokalle ja yläasteella taas uuteen kouluun. Ja mua alettiin kiusata nimitellä koiranperseeksi ja laamanaamaksi ja häiritä ja laittan lunta paidan sisään yms. menin sitten riparil ja umppari puhkes ja vaihdoin koulua ja keskiarvolaski 8.7--8.4..ja sitten olin hieman porukoiden ulkopuolinen ja huono itsetuntoinen ja lukion ekal aloin kuulee ääniä. Aluksi ahdisti niin paljon ettei keskittyä jaksanu. Numerot tippui 6.seen ku oli asiat kesken mielessä ja terveyskeskuksesta sain kerran viikossa terapiaa..eikä koulusta saanut jäädä pois kuin 5h jaksossa. Yritin olla muuta kuin itseni ja jäin vähän syrjään opiskelu piireistä. Olin srk-piireissä ja taidelinjassa..Joo ja kävin ylioppilaaksi ja suoritin journalismin perusteet ja oon videokoulutuksessa. Mut mut oon todennut että vaikka musta pidettäisiin ja vaikka muhun ihastuttaisiin niin kun kerron kuulevani ääniä niin mua ei enää tahdota seurustelukumppaniksi. Niin se oli sen Samun kin kanssa. Se on valitettavaa että silloin kun toista ihmistä eniten tarvitsis niin ainoa ketä välittää on silloin psykologi eikä sekään oikeesti välitä.Mut kyllä mä onneksi hyviäkin tyyppejä tapaan ja mulla on sisältöä elämässäni, mutta tässä on tullut huomattua yhtä sun toista yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Ja jos kerron tästä vaivasta luokkatovereille ne sanoo: ei mä luulin et sä olit ihan normaali. Se loukkaa erittäin paljon. Kyllä olen ollut erittäinkin rakastunut, mutta tää kyseinen henkilö ei mua koskaan kohdannut. Oon mä seurustellut ja tapaillut, mutta mulla on ollut hieman huonoa tuuria, kun ne miehet eivät ole olleet mulle oikean laisia. Mähän olen ihan mukava tyttö ja vielä kaunis. Mutta mitä se todellisuus on kun kertoo itsestään tällaisia asioita. Mä haluisin elämääni todellisia asioita. En vain pinnallisesti kiinnostuneita ihmisiä. Herätkää. Tehkää lähimmäisillenne muutakin kuin hymyilkää.
iha nätti ja iha fiksu
kun olin 10v niin sain hymypatsaan koulusta ja vaihdoin musiikkiluokalle ja yläasteella taas uuteen kouluun. Ja mua alettiin kiusata nimitellä koiranperseeksi ja laamanaamaksi ja häiritä ja laittan lunta paidan sisään yms. menin sitten riparil ja umppari puhkes ja vaihdoin koulua ja keskiarvolaski 8.7--8.4..ja sitten olin hieman porukoiden ulkopuolinen ja huono itsetuntoinen ja lukion ekal aloin kuulee ääniä. Aluksi ahdisti niin paljon ettei keskittyä jaksanu. Numerot tippui 6.seen ku oli asiat kesken mielessä ja terveyskeskuksesta sain kerran viikossa terapiaa..eikä koulusta saanut jäädä pois kuin 5h jaksossa. Yritin olla muuta kuin itseni ja jäin vähän syrjään opiskelu piireistä. Olin srk-piireissä ja taidelinjassa..Joo ja kävin ylioppilaaksi ja suoritin journalismin perusteet ja oon videokoulutuksessa. Mut mut oon todennut että vaikka musta pidettäisiin ja vaikka muhun ihastuttaisiin niin kun kerron kuulevani ääniä niin mua ei enää tahdota seurustelukumppaniksi. Niin se oli sen Samun kin kanssa. Se on valitettavaa että silloin kun toista ihmistä eniten tarvitsis niin ainoa ketä välittää on silloin psykologi eikä sekään oikeesti välitä.Mut kyllä mä onneksi hyviäkin tyyppejä tapaan ja mulla on sisältöä elämässäni, mutta tässä on tullut huomattua yhtä sun toista yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Ja jos kerron tästä vaivasta luokkatovereille ne sanoo: ei mä luulin et sä olit ihan normaali. Se loukkaa erittäin paljon. Kyllä olen ollut erittäinkin rakastunut, mutta tää kyseinen henkilö ei mua koskaan kohdannut. Oon mä seurustellut ja tapaillut, mutta mulla on ollut hieman huonoa tuuria, kun ne miehet eivät ole olleet mulle oikean laisia. Mähän olen ihan mukava tyttö ja vielä kaunis. Mutta mitä se todellisuus on kun kertoo itsestään tällaisia asioita. Mä haluisin elämääni todellisia asioita. En vain pinnallisesti kiinnostuneita ihmisiä. Herätkää. Tehkää lähimmäisillenne muutakin kuin hymyilkää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.