Minulla näitä kysymyksiä riittäisi, mutta en tiedä, kehtaamko olla täällä koko ajan kyselemässä.
Kysyisin nyt kuitenkin palvelemisesta. Tiedätte jo, että ennen olin mormoni. M:t opettavat, että hyvät työt ovat tärkeitä ja myös, että niistä tulee itselle hyvä olo tai siunauksia jne. Sen verran kuin tässä mielessä tein jotain palvelun tapaista, minulle tuli aina paha mieli. Ajattelin aina, että no, vika on minussa, olen jotenkin kieroutunut.
Myöhemmin, kun olin eronnut m:sta, tajusin, että en ollut vilpitön palvelija. Useimmiten jonkin uskonnollisen liikkeen jäsenenä palvelu tarkoittaa melkein aina uusien käännytettävien etsimistä. Hirveän ystävällisiä ja alttiita ollaan silloin, kun joku ihminen saadaan mukaan kokouksiin, kun on toivo uudesta jäsenestä, uudesta kasteesta. Tai rakastetaan niitä, jotka jo ovat jäseniä. Pisimmälle tämä kai menee ns. hyvä veli-järjestelmässä, johon törmää tuon tuostakin, varsinkin yritysmaailmassa.
Nyt vasta olen tajunnut, että olen aina vain väärässä. Kun ihminen palvelee toista, niin ei siinä tavoitella mitään, ei siis edes sitä hyvää mieltä itselle. Ei tarvitse tuntua miltään. Miten te opitte tämän, että voi kokonaan unohtaa itsensä? Niin että oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee?
Pidän itseäni melko huonona tässäkin asiassa. Minulla on perhe ja lapset ja kaikenlaiset hommat, mutta en palvele tarpeeksi tai ole nöyrä. Paremminkin räähkäilevä akka :D. Kuinka voin ikinä muuttua!
Mutta muuten ajattelen, että tämä maailma kaipaa pyyteetöntä palvelua riippumatta siitä, ovatko tekijät lainkaan kristittyjä tai joitakin muita. Siis sitä, mistä puhutaan kirjassa Pyhyyden kosketus:"Jakaminen on tärkeämpää kuin omistaminen."
Kysyisin nyt kuitenkin palvelemisesta. Tiedätte jo, että ennen olin mormoni. M:t opettavat, että hyvät työt ovat tärkeitä ja myös, että niistä tulee itselle hyvä olo tai siunauksia jne. Sen verran kuin tässä mielessä tein jotain palvelun tapaista, minulle tuli aina paha mieli. Ajattelin aina, että no, vika on minussa, olen jotenkin kieroutunut.
Myöhemmin, kun olin eronnut m:sta, tajusin, että en ollut vilpitön palvelija. Useimmiten jonkin uskonnollisen liikkeen jäsenenä palvelu tarkoittaa melkein aina uusien käännytettävien etsimistä. Hirveän ystävällisiä ja alttiita ollaan silloin, kun joku ihminen saadaan mukaan kokouksiin, kun on toivo uudesta jäsenestä, uudesta kasteesta. Tai rakastetaan niitä, jotka jo ovat jäseniä. Pisimmälle tämä kai menee ns. hyvä veli-järjestelmässä, johon törmää tuon tuostakin, varsinkin yritysmaailmassa.
Nyt vasta olen tajunnut, että olen aina vain väärässä. Kun ihminen palvelee toista, niin ei siinä tavoitella mitään, ei siis edes sitä hyvää mieltä itselle. Ei tarvitse tuntua miltään. Miten te opitte tämän, että voi kokonaan unohtaa itsensä? Niin että oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee?
Pidän itseäni melko huonona tässäkin asiassa. Minulla on perhe ja lapset ja kaikenlaiset hommat, mutta en palvele tarpeeksi tai ole nöyrä. Paremminkin räähkäilevä akka :D. Kuinka voin ikinä muuttua!
Mutta muuten ajattelen, että tämä maailma kaipaa pyyteetöntä palvelua riippumatta siitä, ovatko tekijät lainkaan kristittyjä tai joitakin muita. Siis sitä, mistä puhutaan kirjassa Pyhyyden kosketus:"Jakaminen on tärkeämpää kuin omistaminen."
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Tämä on käskyistä suurin: Rakasta Jumalaa kaikesta sielustasi, mielestäsi ja voimastasi ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi"
(Jeesus)
Kysyä voi aina, sitäkin varten tämä palsta on olemassa.
Huomaa järjestys evankeliumin sanoissa: Rakasta ensin Jumalaa, sitten itseäsi, ja sen jälkeen lähimmäistäsi kun olet oppinut ensin rakastamaan itseäsi. Kyse ei ole itserakkaudesta vaan terveestä oman itsesi välittämisestä. Jos sitä ei ole olemassa, muiden ihmisten palveleminen muuttuu suoritukseksi ja tuntuu raskaalta. Eikä yli omien voimien tarvitse palvella vaan sen verran kuin kohtuullisesti jaksamme ja pystymme. Emme me kuitenkaan yksin kykene ratkaisemaan koko maailman ongelmia. Mutta koska Jumala antoi meille elämän lahjan, meidän on kaikin tavoin huolehdittava tästä lahjasta myös itsessämme. Sekin voi olla Jumalan palvelemista.
Rakastaminen, auttaminen ja palveleminen ovat kristityn velvollisuuksia. Niitä ei tule tehdä palkkion toivossa vaan siksi että niistä voi oikeasti tulla hyvä mieli. Ei rakastaminen maksa mitään, vaan aitoa ollessaan ilahduttaa sekä saajaa että antajaa : )
Ortodoksisessa kirkossa palveleminen ei tarkoita sitä, että kalastaisimme kirkolle lisää jäseniä.
Ortodoksinen kirkkohan ei tee käännytystyötä.
Jo arkikokemus todistaa, että käännytystyö voi tuottaa enemmän kielteistä kuin myönteistä tulosta, siellä missä sitä esiintyy.
...ortodoksinenkin kirkko tekee toki lähetystyötä! Eikö sekin ole jonninsortin käännytystä?!?
"Te olette maailman valo."
Käännytys- ja lähetystyöllä on hienoinen ero. Lähetystyö on osa Kirkon ja siten sen jäsenten olemista. Lähetystyöksi nimittäisin sitä, että ollaan ja toimitaan kuten Kristus opetti, jotta nekin, jotka eivät Kristusta tunne, oppisivat tuntemaan. (vrt munkit opettamassa tai kristilliseltä arvopohjalta toimiva ihminen elämän epäoikeudenmukaisuuden edessä)
Käännyttämiseksi taas nimittäisin sitä, kun aktiivisesti tuputetaan omaa uskoa muille, sellaisillekin joilla jo ehkä jokin suhde Jumalaan on.
Mutta toki jos joku haluaa ajatella, että ort. kirkko tekee nimenomaan käännytystyötä, niin silloinhan se sitä tekee ko. ihmisen silmissä.
Nämä kaikki ovat isoja asioita, että oppii ensin rakastamaan Jumalaa, sitten itseään ja lähimmäisiä. Rakastaminen on niin hirveän laaja käsite.
Ymmärrän kyllä, että jos ihminen rakastaa Jumalaa, hänen on helpompi onnistua näissä muissa, mutta tapahtuuko mikään nopeasti? Olen ymmärtänyt, että oikeasti kaikki muuttuu melko hitaasti, pitkän kulkemisen ja kilvoittelun kautta. Mutta tekiväthän opetuslapsetkin nopeita ratkaisuja siitä, lähtevätkö seuraamaan Jeesusta. Mutta onko/oliko tämä vasta ratkaisu matkalle lähtemisestä? Jotkut ihmisethän julistavat melkein hysteerisinä, että kaikki on muuttunut hetkessä, kun ovat tulleet uskoon.
Ja siis palveleminenkin, rakkauden työ, ennen kuin sen oppii, että se on luontevaa ja huomaamatonta...että se on osa sitä ihmistä...ei, kyllä se täytyy olla jotenkin sisäistettynä, tai muuttuuko koko ihminen pikku hiljaa? En tiedä enää itsekään, mitä tarkoitan, sekavaksi menee!
Ei kai kyse ole vain "oppimisesta" vaan tästä itsensä unohtamisesta. Mitä se tarkoittaa kun itseä pitäisi myös rakastaa??